18.11.
kuinka suurta kipua
voi säilyttää astiassa
sen särkymättä,
ei ole mitattavissa edes teoreettisesti
ei ole laskutikkua
eikä tilavuusmittoja
luodataksemme sielun kestokykyä,
mitä todellisuudessa kykenet kantamaan
mutta
olen aivan varma,
vaikka vuosi vuodelta
tottuisit kipuusi yhä vain
paremmin, oppisit jo olemaan
melkeinpä huomaamatta
sisällesi padottua, lukkojen takana
vellovaa huutoa
se syö ja kuluttaa sinua sisältä
voi kuinka tahtoisin ottaa sinut syliin
ja kertoa
että sinä olet äärettömän arvokas,
että sinulla on lupa avata nuo
suljetut patoluukut
ja itkeä kyynelinä vuosien raskas taakka
kuitenkin tiedän
ettei sylini riitä
enkä osaa puhua sinulle niin
että uskaltaisit
mutta jos ehkä saan olla avuksi
edes yhden kyynelen verran,
jos ehkä edes yhden kyynelen
voisit itkeä olkapäätäni vasten
jos sen verran
paineesi helpottaisi,
ja itsekin ehkä hengittäisin vapaammin
katsellessani sulkeutuneita kasvojasi,
joiden takana kätketty tuska kuin vahingossa
vilahtaa näkyviin silmistä
yhä uudelleen hämmästyn
katsoessani ihmistä
ihmistä, joka kykenee kättelemään, puhumaan
ja kävelemään
vielä silloinkin
kun kaikki elämänhalu ja usko on poissa
kuule, en vaadi
että sinun pitäisi nyt
hymyillä ja elää
saat olla sellainen kuin olet
ja uskot tai et
mutta sinä olet kaunis,
pieni urhea ihminen
kuinka suurta kipua
voi säilyttää astiassa
sen särkymättä,
ei ole mitattavissa edes teoreettisesti
ei ole laskutikkua
eikä tilavuusmittoja
luodataksemme sielun kestokykyä,
mitä todellisuudessa kykenet kantamaan
mutta
olen aivan varma,
vaikka vuosi vuodelta
tottuisit kipuusi yhä vain
paremmin, oppisit jo olemaan
melkeinpä huomaamatta
sisällesi padottua, lukkojen takana
vellovaa huutoa
se syö ja kuluttaa sinua sisältä
voi kuinka tahtoisin ottaa sinut syliin
ja kertoa
että sinä olet äärettömän arvokas,
että sinulla on lupa avata nuo
suljetut patoluukut
ja itkeä kyynelinä vuosien raskas taakka
kuitenkin tiedän
ettei sylini riitä
enkä osaa puhua sinulle niin
että uskaltaisit
mutta jos ehkä saan olla avuksi
edes yhden kyynelen verran,
jos ehkä edes yhden kyynelen
voisit itkeä olkapäätäni vasten
jos sen verran
paineesi helpottaisi,
ja itsekin ehkä hengittäisin vapaammin
katsellessani sulkeutuneita kasvojasi,
joiden takana kätketty tuska kuin vahingossa
vilahtaa näkyviin silmistä
yhä uudelleen hämmästyn
katsoessani ihmistä
ihmistä, joka kykenee kättelemään, puhumaan
ja kävelemään
vielä silloinkin
kun kaikki elämänhalu ja usko on poissa
kuule, en vaadi
että sinun pitäisi nyt
hymyillä ja elää
saat olla sellainen kuin olet
ja uskot tai et
mutta sinä olet kaunis,
pieni urhea ihminen
Vastaukset 10
Vanhimmat
palstojen jo ollessa hiljentyneinä löysin tälläisen helmen. Viisaita mietteitä sisältää runosi ja antoi paljon pohdittavaa. Olen ajatellut aina, että ihmiselle ei anneta enempää kannettavaksi, kuin mitä hän jaksaa kantaa. Tämä ei kuitenkaan ole totta, niinkuin sinäkin puhut patoluukuista, minä vertasin mieleni pois sulkemia asioita lukittuihin mustiin laatikoihin.
Kiitos taas lukuelämyksestä
ilmentäen huolenpitoa, välittämistä ja arvostamista elämän karikoissa haavoittuneelle.
Runostasikin voi päätellä, että Sinulla on ihanan lämmin, ymmärtävä ja rakastava sydän.
Kiitos runostasi!
kirjoitat jälleen niin koskettavasti.
Tiedän
että voin olla juuri sellainen kuin olen
Sinun silmissäsi, edessäsi.
Voin ja saan itkeä
kipuni olkapäätäsi vasten
sillä Sinä tiedät paremmin kuin joku toinen
kyynelteni synnyn.
Urheutta ei minusta löydy
enään,
olen väsynyt, väsynyt.
---
Kiitos runostasi, kuin olisit kirjoittanut sen
minulle tietäen.
Lepää parta, lepää - voimia uuteen päivään.
ei välttämättä ole siinä, ettei väsy. Runolla tarkoitin jotain enemmän, vaikea sanoa, mutta luulen että ymmärsit ja tavoitit jotain siitä... tai jos ehkä se tavoitti, hyvä niin.
Tuo kuuluu niihin erikoislaatuisten runojen kategoriaan, joissa en tarkkaile itseäni äitipartana, kirjoittavana hahmona - en muodosta kuvitteellista kirjoittajaa, analysoiden ja leikellen tekstiä sisäpuolisena ja ulkopuolisena tarkkailijana, joka on sekä faktinen että fiktiivinen; milloin itsenäni ja milloin d'Arlandena tekstin rakentumista ironisoiden, kommunikoiden olevien ja kuviteltujen tunteiden, kaipausten kanssa ajan virrassa, jossakin mikä on sekä kokemus että samalla vain sanoja, sellaisena kuin ne paperilla ilmenevät: kuollutta solukkoa, pelkkiä kirjaimia.
Mistä sitten tietää, milloin runoni on runo rakkaudesta ja kaipauksesta, hellää ja sydämellistä kuisketta - milloin taas teeman sanallista tarkastelua ja leikkelyä, jossa rakkaus ja kaipaus ovat vain runollisen tarkasteluni kohde, tutkimus sanojen käyttäytymisestä ja siitä kuinka jotakin asiaa mahdollisesti voitaisiin ilmaista, kuinka luotaisiin mielikuva ja illuusio hellästä kuiskeesta? Saattaisihan esimerkiksi tämä "ei mitattavissa" -runo olla pelkkä tutkimus, koe, sanallinen hapuilu ja esitys: miten ihmisen arvosta ehkä voidaan kirjoittaa, ja millä tavalla luodaan mielikuva kirjoittavasta henkilöstä, joka yöllisenä hetkenä haluaa viestittää toiselle hänen arvoaan?
Niinpä. Ei sitä tiedä.
Olen kirjoittanu runoja jotka on vain aiheensa sanallista tarkastelua ja siis enemmän tutkimusta rakkausrunoilusta ja sen teemoista kuin rakkausrunoilua sinänsä, mutta kas, runo on otettu vastaan rakkausrunoiluna ja sen kuvasto on koskettanut kuin kyseessä todella olisi koetun asian ilmaus, ei ainoastaan verbaalinen ja hieroglyfinen tutkimus. Samoin olen voinut kirjoittaa lauseita, joissa on tosiasiallista tunnetta ja eläytymistä, jotain mikä kumpuaa sydämestäni, mutta - kas, äitiparta taaskin vain venkoilee?
Niin, mistäpä sitä tietää. ;)
Yleensä kait kumpikin todellisuus on mukana meillä kirjoittajina. Toisaalta haluamme luoda jotain aitoa ja spontaania, jotain missä välittömällä tavalla ilmaisemme sisintämme, ajatteluamme ja tunnettamme; mutta niin tehdessämme samalla tarkastelemme luomuksen rakentumista, ehkä hiomme sitä, mietimme millaiselta se näyttää ja millaisen mielikuvan lukijalleen synnyttää? Halumme olla lukijan tai lukijoiden silmissä jonkinlainen vaikuttaa huomaamattammekin siihen, millä tavalla itseämme (ja samalla siis rooliamme) kirjoitetussa - aidossa ja spontaanissa, todellisen ajatuksemme ja tunteemme kuvauksessa! - ilmennämme?
No niin. Rohkenen kuitenkin sanoa että tuo runo oli spontaani ja konstailematon, jopa niin että kieltäydyin kiusauksesta ryhtyä hiomaan sitä, se syntyi hyvin nopeasti ja siinä on mukana henkilökohtaista tunnettani ja ajatteluani eikä vain aiheen tarkasteluna, vaan kokemuksena, ja - tosiaan, tuntui kuin kirjoittaisin jollekulle. Ehkä se sitten olit sinä?
Nyt pitää mennä, etten myöhästy asioilta ja luulen että käyn kaupunginsairaalan päivystyksessä, ei niin että vaivalleni voitaisiin mitään asiallista tehdä, ehkä vetävät liimasiteen rintakehän ympärille jos vaikka joitain hiusmurtumia on tullu, mutta saattaahan olla, että siellä vuoroa odotellessa tapaan mielenkiintoisia ihmisiä.
Halauksin.
- -
Ei siinä ettei väsy.
Eikä välttämättä edes siinä, että väsyneenä
jaksaa vielä hymyillä, olla kuin
ei olisi väsynyt.
Ei siinä, että rohkeasti nielee kiukkunsa
ja silittää taas ne sata paitaa,
heiluttaa pontevasti ja sanoo hyvää matkaa,
nähdään kun ehdit.
Ei siinä, että jaksaa olla realisti
ja ottaa ne olosuhteet
huomioon.
Hienoa, niin pitääkin olla!
Realisti ja huomaavainen, kannatan!
Mutta kun ei enää jaksa eikä kykene
toimia niin kuin pitäisi.
Kun kaikki voima ja halu karisee rinnasta ja
kasvoilta tulee kylmä mulkaisu, käsi jonka pitäisi nyt
ystävällisesti heiluttaa, kohoaakin väsyneesti näyttämään
keskisormea lähtevälle.
Niin, silloin!
Tukahdutetun itkusi kanssa, vailla
minkäänlaista urheutta, vailla pienintäkään
voiman ripettä -
Et ehkä usko, mutta jollain tavalla
olet tavattoman kaunis,
ja ainoa mitä voin sanoa, sanon sen sydämestäni:
Sinä pieni, urhea ihminen!
- -
Kun ovi on sulkeutunut ja istut mykkänä tuolissa
niin kuin et jaksaisi enää elää,
ja kuitenkin
jollain omituisella tavalla yhä vain
elät.
Ehkä sanot sitä pelkäksi olemiseksi
kitumiseksi päivästä päivään -
no, en rohkene väittää että olet erehtynyt, mutta
sydämessäni olen aivan varma
että sinä elät.
Siinä on urheutesi.
En voi olla hämmästelemättä
että vieläkin jaksat, kaunis ihminen.
Rukoilen sinulle suotuisaa matkaa ja syliä,
ennen kaikkea Jumalan läsnälon syliä
mutta - sitä odottaessasi, tai jos ehkä ajattelet asiasta
perinjuurin toisin, pyydän vain hiljaa.
Kuiskaamalla.
Saisinko olla sinulle hetken aikaa,
jos vaikka edes silmänräpäyksen verran
olkapää?
- -
Nielen avuttomuudentunteeni.
Astun lähemmäs polvet tutisten, tahdon uskaltautua
olemaan läsnä, kas tässä.
Näetkö kuinka käteni vapisee?
Syksyinen iltahämärä
peittää autiot
pysähtyneet ja vaienneet
tiet.
Itketään yhdessä hiljaa
vaikka emme edes tietäisi
mitä.
- -
Tänä iltana istun pimeässä huoneessa
jaksamatta sytyttää valoja
ja tunnen oloni niin tavattoman yksinäiseksi
hänen lähdettyään.
Onko kukaan yksinäisempi kuin nainen
jonka syvimmät tarpeet on jätetty huomiotta
juuri silloin kun hänen sielunsa tarjoutui
ja kaikin voimin ääneti huusi
läheisyyttä?
Tänä iltana ajan pitkää, sohjoista tietä
rattia puristaen
ja mielessäni liikahtelevat niin monet
sekavat ajatukset, kunpa uskoisit että rakastan sinua, muistelen
satutettua ilmettäsi ja sormimerkkiä, jolla saattelit
minut matkaan.
Voiko kukaan olla yksinäisempi
kuin mies, joka epätoivoisesti ryhdistää sieluaan
ja yrittää pitää naamansa peruslukemilla?
Kunnes humalassa jälleen
hajoaa tuhansiksi lapsellisiksi
syytöksiksi!
Sisällään ääretön avuttomuus
ja kaipaus johonkin.
- -
Niin,
tänä iltana tunnen sisälläni
lähes sietämätöntä, liikahtelevaa
kipua.
Ja hämmästyttävää?
Näin kaukana toisistamme,
ehkä tuntematta toisiamme edes ulkonäöltä,
jollain tavalla ymmärrämme -
kosketusta hapuilevissa sieluissamme.
Emme sittenkään ole täysin yksin.
- -
Rakkaudella, sinulle jota pieni runoni kosketti
ystäväsi
parta
ehkä se olin minä kenelle kirjoitit tai ainakin
tunsin niin, juuri sillä hetkellä kun luin sitä
ja juuri niissä tuntemuksissa karikolla.
Viimeiset sanasi koskettivat minua nyt ja huomaan
että ystävyytemme on p a l j o n enemmän kuin
ehkä osaan sanoa.
Toivon että kiitokseni riittää, juuri muuhun ei
minusta nyt edes ole. Ja printtasin tuon koko
vastauksesi, syvennyn siihen tovin kuluttua.
Yhtä paljon toivon ettei Sinulla ole niitä murtu-
mia, ja jos olet kuumeessa niin yritä malttaa py-
sähtyä, huilata.
Lämmöllä Sinua ajatellen
linda
niin se on, että toisinaan sitä jollain tavalla vaan tietää ja ymmärtää asioita..
Hyvää Yötä!
:)t. ikäkulu ticole
ticole. Sinä vielä mikään ikäkulu ole, höpsis.
Mikä se on: toisesta päästään kasvaa
toisesta lyhenee,
ja mitä enemmän sitä saamme
sitä vähemmän meillä on?
En malta tässä samalla
olla sanomatta,
kun itsekin sain muistutuksen
tuiskahtaessani lauteilta päistikkaa.
Kuinka päivämme vietämme?
Kun käsissä kuitenkin
on aina ainoastaan
tämä yksi.
- -
Halaus, ja nuku hyvin.
uusi päivä! .. eli tälleen se päivästä päivään aika kuluu.
Taisit muuten mietiskellä liikaa, kun noin tuiskahdit. Toivottavasti ei pahasti sattunut! Puhallan täältä paranemista ja iloa päivääsi!
terv.ticole
Viime keskiviikkona saunassa liukastuin ja mätkähdin rintakehä edellä lattiaan. Mutta kyllä se tässä nyt jo menee. Hitaasti hengitellessä.
Sanoisin, että joskus sitä jopa tarvitsee pikku tällejä ja tömäyksiä, että ei pitäisi elämää niin itsestään selvyytenä, vaan lahjana päivittäin ja hetkittäin.
Ihan totta!
Kiitos puhalluksesta, ja hyvää päivänjatkoa Ticole.
-parta
sinulle, että saunot liikaa ;)
Suosittelen ottamaan OJAN ISÄNNÄN LINIMENTTIÄ
sisältää: katajaa, timjamia ja piparminttua jotka lievittävät lihasjännitystä.
Suopursu, tuomi ja myöskin arnikaa (kukka joka ei kasva suomessa) nämä edistävät parantumista
ja tärkein osa on siankärsämö, joka
parantaa ääreisverenkiertoa ja laukaisee kouristuksia.
ja yksi pala tummaa suklaata päivittäin
( hemmotteluksi )