Hei!
Meillä pian 15-v. teinitytär.
Riidellään kuten asiaan kuuluukin(muistan omat teiniaikani).
Kuitenkin tyttäreni tahallaan haluaa loukata minua joka päivä.Huutaa,syyttelee ja arvostelee..Asioista aina keskustellaan jälkikäteen vihanpurkauksen jälkeen ja sitten kaiken pitäis olla "niinkuin mitään ei olisi tapahtunut/sanottu/".Siis,tyttäreni mielestä.
Minulle jää kuitenkin jopa pariksi päiväksi tosi paha mieli ja myönnän etten tällöin osaa ottaa itse kontaktia tyttäreeni.
Tosin puhumme ihan muina miehinä päivän tapahtumista,eikä kumpikaan enää vihoittele,mutten kuitenkaan pysty hetkeen tekemään mitää "kivaa"yhteistä tekemistä noiden purkauksien jälkeen.Joskaan en muutenkaan osaa kovin hyvin keksiä mitään kivaa tekemistä yhdessä.
On jotenkin niin tragikoomista että nuoren mieleen ei jää mitään sellaista että ajattelisi vähän itsekin mitä suustaan päästää ja miettisi sitten sen seurauksia ettei äiti ihan hevillä halua/pysty tekemään mitään "kivaa" yhdessä.
Olen monesti sanonut että kaikkea kivaa voidaan tehdä jos edes jotenkuten pysytään väleissä ettei mun äitinä tartte kuunnella ihan mitä sattuu.Tosin olen myös sanonut sen että jokainen saa olla huonolla tuulella ja ilmaista sen mutta että pitää vähän ajatella se sävy millä asioita toiselle heittää.
Eilenkin sain kuulla vaikka mitä hänen suustaan,ihan suotta.On pyytänyt anteeksi ja asia on sovittu mutta esim .tänään en kyllä millään haluaisi tehdä hänen kanssaan mitään.Ihan etoo ajatuskin koska kuitenkin on paha mieli vielä.Olen sen hänelle toki sanonutkin että anteeksi on annettu mutta ettei just nyt kyllä tehdä yhtään mitään yhdessä,ei ainakaan tänään.
Olen varmastikin muiden mielestä liian yliherkkä..vai toimiiko muilla "kivojen asioiden" tekemiset ihan tosta noin vaan vaikka olisi kauhea hulabaloo takana?
Olen joskus miettinyt etten varmastikaan ole sellainen äiti ,jollainen äidin "pitäisi " olla.Kaikkihan aina jaksaa toitottaa sitä että pitää vaan ymmärtää ja ymmärtää..Mut en minä jaksa aina ymmärtää..Likka on kuitenkin jo sen ikäinen että tajuaa itsekin jälkeenpäin miten pahasti loukkasi.Asia oli toinen silloin kun hän oli pieni eikä ymmärtänyt..Silloin oli minun aikani ymmärtää ja selostaa kuinka asiat hoidetaan.
Äh,en osaa varmaan selittää asiaa mitenkään päin niin että joku tajuaisi.Mutta voihan olla että siellä lukijoissa on edes joku vanhempi joka jokseenkin tajuaa tilanteen ja haistaa jotain tuttua....Hmmmmmm.....
Meillä pian 15-v. teinitytär.
Riidellään kuten asiaan kuuluukin(muistan omat teiniaikani).
Kuitenkin tyttäreni tahallaan haluaa loukata minua joka päivä.Huutaa,syyttelee ja arvostelee..Asioista aina keskustellaan jälkikäteen vihanpurkauksen jälkeen ja sitten kaiken pitäis olla "niinkuin mitään ei olisi tapahtunut/sanottu/".Siis,tyttäreni mielestä.
Minulle jää kuitenkin jopa pariksi päiväksi tosi paha mieli ja myönnän etten tällöin osaa ottaa itse kontaktia tyttäreeni.
Tosin puhumme ihan muina miehinä päivän tapahtumista,eikä kumpikaan enää vihoittele,mutten kuitenkaan pysty hetkeen tekemään mitää "kivaa"yhteistä tekemistä noiden purkauksien jälkeen.Joskaan en muutenkaan osaa kovin hyvin keksiä mitään kivaa tekemistä yhdessä.
On jotenkin niin tragikoomista että nuoren mieleen ei jää mitään sellaista että ajattelisi vähän itsekin mitä suustaan päästää ja miettisi sitten sen seurauksia ettei äiti ihan hevillä halua/pysty tekemään mitään "kivaa" yhdessä.
Olen monesti sanonut että kaikkea kivaa voidaan tehdä jos edes jotenkuten pysytään väleissä ettei mun äitinä tartte kuunnella ihan mitä sattuu.Tosin olen myös sanonut sen että jokainen saa olla huonolla tuulella ja ilmaista sen mutta että pitää vähän ajatella se sävy millä asioita toiselle heittää.
Eilenkin sain kuulla vaikka mitä hänen suustaan,ihan suotta.On pyytänyt anteeksi ja asia on sovittu mutta esim .tänään en kyllä millään haluaisi tehdä hänen kanssaan mitään.Ihan etoo ajatuskin koska kuitenkin on paha mieli vielä.Olen sen hänelle toki sanonutkin että anteeksi on annettu mutta ettei just nyt kyllä tehdä yhtään mitään yhdessä,ei ainakaan tänään.
Olen varmastikin muiden mielestä liian yliherkkä..vai toimiiko muilla "kivojen asioiden" tekemiset ihan tosta noin vaan vaikka olisi kauhea hulabaloo takana?
Olen joskus miettinyt etten varmastikaan ole sellainen äiti ,jollainen äidin "pitäisi " olla.Kaikkihan aina jaksaa toitottaa sitä että pitää vaan ymmärtää ja ymmärtää..Mut en minä jaksa aina ymmärtää..Likka on kuitenkin jo sen ikäinen että tajuaa itsekin jälkeenpäin miten pahasti loukkasi.Asia oli toinen silloin kun hän oli pieni eikä ymmärtänyt..Silloin oli minun aikani ymmärtää ja selostaa kuinka asiat hoidetaan.
Äh,en osaa varmaan selittää asiaa mitenkään päin niin että joku tajuaisi.Mutta voihan olla että siellä lukijoissa on edes joku vanhempi joka jokseenkin tajuaa tilanteen ja haistaa jotain tuttua....Hmmmmmm.....
Vastaukset 3
Vanhimmat
mietein sitä miksei meillä ole noin vaikeaa..(edes ollut)...
Tytär on nyt jo 19v fiksu ja menestynyt.
Niin, niihin eroihin....Sanoit tuossa että silloin kun tyttäresi oli pienempi, silloin ymmärsit kun hän käyttäytyi huonosti, ja loukkasi sinua. Se särähti korvaani heti. Minä en ymmärtänyt silloinkaan, enkä hyväksynyt nurjaa kohtelua. Enkä sitten myöskään saanut sitä, kuin muutaman kokeilevan kerran, jolloin tein selväksi sen että en minäkään kynnysmattona kestä. (-ja kysyin, että mitäs sitten teet kun en kestä?) Se kypsytti lapsessakin korjaamaan käytöksensä päämäärää.
Kolme lasta on ohittanut murrosiän sen kummemmin meitä vanhempia rissaamatta, mutta nyt neljännen kanssa (14v. poika) on jouduttu kokemaan se, että lapsi haukkuu meitä, ei tottele, on jopa varastanut kaupasta siideriä ja töhrinyt koulubussin sisätiloja. Samalla tavalla on kaikkien kanssa oltu, juteltu ja rajoja laitettu, mutta tämän yhden kanssa on silti jouduttu tällaiseen jamaan. Lapsi ei ymmärrä miksi me vanhemmat kiihdymme turhasta, eikä todellakaan käsitä, että ei huvita lähteä hänen kanssaan shoppailemaan tms. nyt.
Nuorin tyttäreni oli parin vuoden ajan vaikea. Haukkui päivittäin idiootiksi, arvosteli, ivasi, suuttui helposti jne. Riitelimme isoilla kirjaimilla ja hetken päästä hän oli niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Tuntui,ettei hänellä ollut minkäänlaisia positiivisia tunteita. Hän osteli aina uusia vaatteita ja lähes päivittäinen virsi oli, että osta, äiti, sitä ja tätä. Oli todella rasittava elää ja asua hänen kanssaan. Kaksi murkkuikäistä kasvattaneena tiesin, että kaikki tuo uhma kuuluu asiaan. Näin viisikymppisenä en jaksanut enää puuttua joka asiaan, annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Murkkuikäisen aivot kehittyvät vielä ja sen ikäinen ei pysty käsittelemään asioita kuten aikuinen. Hormoonimyllerryskin sekoittaa murkun tunteita laidasta laitaan.
Nyt hän on lukiossa ja 16-v. Muutosta on jo ilmassa. Hänen kanssan voi jutella, jopa vitsailla, käydä lenkillä ja yhdessä naureskelemme asioille. Vaatteiden ja rihkaman osto on vähentynyt. Helpottunut olo. Murkkuikä alkaa olla ohi :-)
Kestä vielä jonkun aikaa. Yritä jutella eri asioista, yritä olla välittämättä hänen "kohtauksistaan", anna hänelle omaa tilaa.