sussulleni

stubu kirjoitti:

Istun muurilla vanhan myllyn luona
katsellen mylvivää koskea.
Muuri, miljoona kolhua saanut
on tehty kestämään.
Kosken kauneus unohtui,
kun siinä istuttiin.
Oli jotain kauniinpaa.

Vapisin minä pieni,
tuskin kylmästä,
mutta tulit ja lämmitit,
sydäntäni suutelit.
Lensin karkuun,
säikkyen karkuun.
Ja tunteet kuohuvat
muurilla torjun.
Ja muuri on tehty kestämään.

Lapsen valkoinen mekko päällä
katson peiliin ja varpaisiin,
hiukset sateesta kiharoina,
mun katseeni harhailee.
Näen punaiset huulet puristuneet
ja uhmakaat silmät
pelkoa, pelkoa täynnä,
sillä muuriani kiipeää
kutittava muraatti.

Vessan lattialle vaivun.
Raapustan tupakka-askiini:
"minua kai pelottaa..."
Pelkään puolesta itseni,
silä muuriani kiipeää
puhdas, vihreä muraatti.

Pakkaan sinut syvälle sydämeeni.
Lähden matkalle, rakkaani,
etsimään itseäni.
Koska en tiedä, minne kuljen
ja matka voi pitkäkin olla,
kuvittelen iteni rohkeammaksi.
En pelkää tulevaa.
Minä vain vihellän ja laulan
eteen kuljen ja tiikereille nauran.

Ja sitten jonain sateisena iltana
itken taivaan kyynelten tahdissa.
Avaan lippaani metsäpolulla
ja muistelen,
tunnustelen,
kuinka hellyyttä muraattini kaipaa,
kuinka se kauniisti kukoistaa
vailla vettä lainkaan.

Vielä sittenkin
sokaistun rakkaudesta,
jota sydämeni sinulle antaa.
Lämmittelen sen loisteessa
ja saan lisää voimaa
raskasta aarrettani kantaa.

Mietin, miksei Luoja
minulta kysynyt,
mitä lapseni tahdot.
Miksi Hän ei varoittanut?
Onko reittini jo kartoitettu,
Luojani, tunsitko minut jo silloin?
Onko minun edettävä tuntemattomaan,
ja milloin?
Sydämeni on raastinraudan sisällä.
Jokaisella pumppauksella se raastaa itseään.

Turvani,
kotini suuri ja valkoinen,
kovin hiljainen.
Seurassain vanha koira vaikeroiden.
Sieltäkin ulos maailmaan mentävä on.
Puen paljon vaatetta päälle.
Valuu kyynel jäinen, suolainen.
Kovin kylmät on kadut yksinäisen.

Olen sanaton,
sattuu vaan.
Yritän olla selviäjä,
vaikka tuntuu:
en jaksa, en...
Minä ja öinen kuunteleva kuu,
eikä mun itkusta
koskaan kai loppua tuu.

Miksi tuska riepoo
ja polttaa niin,
se yhä uudelleen
saa kyyneliin.
Miksi mä tuskien tietä taivallan...
Kyllä jo tiedän,
että rakastan.
Miksi vielä odotan...

Liverrystä.
Sisälläni on lintu tukahdutettuna.
Se ei saa ääntään kuuluville,
viserrystä arkaa.
Ja vaikka tulee yön koi,
lintuseni lakkaamatta laulaa,
ja sydämeni soi.
Niin hiljaa,
hiljaa niin.

Aamulla herään elämään uuteen.
Nukuin yön syleilyssäsi,
olit turvani pehmoinen.
Nukuin suojassa rakkaudessasi
hellä ja lämpöinen.
Nukuin silmiesi loisteessa
ja minun oli paras olla,
enkä olisi tahtonut herätä,
en nousta
ja rippeitä kerätä.
Haluan sinut myös hereillä,
en vain haaveissa.
Haluan sinut itselleni,
tahdon olla sinun,
joka ikinen sekunti,
aina.
Olen valmis tulemaan luoksesi.
Annan kasvaa,
kasvaa muraattini.
Kiivetköön ylitse muurinikin.

Ja nyt kotimme tällä tiellä,
hiljalleen elo niin kaunista on siellä.
Linnut laulaa lirkuttaa,
joki lipuu uomassaan.
Kevät aamun rauha
ja rakkaus rinnallain.
Meidän kotimme kultainen.

Kaksi ihmistä
ja edessä yksi elämä,
yhteinen elämä,
meitä varten valmistettu.
Ja sille polulle
me jätämme jälkemme.
Tule, rakkaani,
kuljetaan se käsikkäin.

Meillä on tahto
luottaa huomiseen,
luottaa ihmiseen.
Ihmiseen, siihen rakkainpaan,
kaikista aarteista kalleinpaa.


Rakastan sua niin valtavasti

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä