Lama-ajasta puhuminen havahduttaa edelleen erityisellä tavalla. Kun yhdistetään lama ja asuminen, ollaan jo lähellä perimmäisiä kysymyksiä. Nordea-pankilla on tuntuma molempiin, eikä ole ihme, että se ymmärsi muistuttaa tuoreessa selvityksessään asunnonostajien ostokyvyn heikenneen "lamavuosien tasolle".
Rahasta on tietenkin kysymys. Asuntolainan hoitaminen ahmaisee tuloista nyt saman verran kuin vuonna 1991. Sitä ei yleensä pidetä taloudenpidon mallivuotena.
Kun pankkiiri nyt etsii syitä rauhoitella kansalaisia hän muistaa huomauttaa, ettei ainakaan ensiasunnon ostoa kannata spekulatiivisista syistä viivyttää.
Kannattaa siis kiirehtiä asunnon ostoon? Tuolloin 1990-luvun taitteessa pankinjohtajat korostivat juuri samoja asioita.
Aika monet asiakkaat muistavat puolestaan sen, moni tekee sen painajaisissaan.
Suomalaiselle asunnonostajalle on tullut katto vastaan, ainakin isoissa kaupungeissa. Asuntojen hinnat ovat nousseet yli Kalle Keskiverron taloudellisen suorituskyvyn. Velkaantuminenkaan ei ole, pankkien lepertelystä huolimatta, korkojen vuoksi mahdollista.
Kotilieden puutteessa monen on lämmiteltävä talousviisaiden puheilla. Ne ovatkin rapeasti ja kuumalla liekillä palavaa ainesta.
Niissä puhutaan ihanalla varmuudella suhdanteista, joiden käänne leikkaa asuntojen hintoja.
Niissä ollaan nyt varmoja siitä, että korot jättävät nousematta.
Vahvoja arvioita silloin, kun velkaa kaupataan kolmeksi vuosikymmeneksi. Tuollaisille puheille psykiatreilla on oma nimityksensä.
Nordean selvityksen täsmällinen, faktoihin perustuva osuus kertoo kouraisevalla tavalla siitä, miten valtakunta on jakaantunut ja tekee sitä edelleen.
Perhekolmion velan hoitokulut Helsingin seudulla ovat yli tuhat euroa kuukaudessa. Porilainen, joka ei vielä sentään asu susirajalla, maksaa siitä vain kolmanneksen.
Tämä antaa sijaa ajatusleikille. Jospa sijoitettaisiin muutama sata tuhatta helsinkiläistä maakuntiin, asuntovelkojen hoitokuluista jäisi tähän kansantaloutta pyrittävään kulutuskysyntään ruhtinaallinen jättipotti.
Ettei vain olisi pakkolain paikka?
Juuri siellä, missä kuulun näkymättömän käden on määrä ohjailla yhteiskunnan kehitystä oivallisimmin, keskustellaan nyt kiihkeimmin juuri pakkotoimista.
Puheet kohdistetaan pääkaupunkiseudulla kuntiin, niiden kaavoitustoimiin. Sitä kutsutaan useimmiten tonttipolitiikaksi. Politiikkaa taas on joskus kutsuttu yhteisten asioiden hoidoksi.
Sellainen yhteiskunnallinen vääristymä, jossa kaikkien pitää asua Helsingin ympäristössä, on johtanut tilanteeseen, missä yhteiset asiat eivät olekaan yhteisiä.
Ministeri joutuu vihjaamaan valtion radikaaleista toimista, jotka heikentäisivät kuntien kaavoitusmonopolia. Näin pitkällä siis olemme.
Rahasta on tietenkin kysymys. Asuntolainan hoitaminen ahmaisee tuloista nyt saman verran kuin vuonna 1991. Sitä ei yleensä pidetä taloudenpidon mallivuotena.
Kun pankkiiri nyt etsii syitä rauhoitella kansalaisia hän muistaa huomauttaa, ettei ainakaan ensiasunnon ostoa kannata spekulatiivisista syistä viivyttää.
Kannattaa siis kiirehtiä asunnon ostoon? Tuolloin 1990-luvun taitteessa pankinjohtajat korostivat juuri samoja asioita.
Aika monet asiakkaat muistavat puolestaan sen, moni tekee sen painajaisissaan.
Suomalaiselle asunnonostajalle on tullut katto vastaan, ainakin isoissa kaupungeissa. Asuntojen hinnat ovat nousseet yli Kalle Keskiverron taloudellisen suorituskyvyn. Velkaantuminenkaan ei ole, pankkien lepertelystä huolimatta, korkojen vuoksi mahdollista.
Kotilieden puutteessa monen on lämmiteltävä talousviisaiden puheilla. Ne ovatkin rapeasti ja kuumalla liekillä palavaa ainesta.
Niissä puhutaan ihanalla varmuudella suhdanteista, joiden käänne leikkaa asuntojen hintoja.
Niissä ollaan nyt varmoja siitä, että korot jättävät nousematta.
Vahvoja arvioita silloin, kun velkaa kaupataan kolmeksi vuosikymmeneksi. Tuollaisille puheille psykiatreilla on oma nimityksensä.
Nordean selvityksen täsmällinen, faktoihin perustuva osuus kertoo kouraisevalla tavalla siitä, miten valtakunta on jakaantunut ja tekee sitä edelleen.
Perhekolmion velan hoitokulut Helsingin seudulla ovat yli tuhat euroa kuukaudessa. Porilainen, joka ei vielä sentään asu susirajalla, maksaa siitä vain kolmanneksen.
Tämä antaa sijaa ajatusleikille. Jospa sijoitettaisiin muutama sata tuhatta helsinkiläistä maakuntiin, asuntovelkojen hoitokuluista jäisi tähän kansantaloutta pyrittävään kulutuskysyntään ruhtinaallinen jättipotti.
Ettei vain olisi pakkolain paikka?
Juuri siellä, missä kuulun näkymättömän käden on määrä ohjailla yhteiskunnan kehitystä oivallisimmin, keskustellaan nyt kiihkeimmin juuri pakkotoimista.
Puheet kohdistetaan pääkaupunkiseudulla kuntiin, niiden kaavoitustoimiin. Sitä kutsutaan useimmiten tonttipolitiikaksi. Politiikkaa taas on joskus kutsuttu yhteisten asioiden hoidoksi.
Sellainen yhteiskunnallinen vääristymä, jossa kaikkien pitää asua Helsingin ympäristössä, on johtanut tilanteeseen, missä yhteiset asiat eivät olekaan yhteisiä.
Ministeri joutuu vihjaamaan valtion radikaaleista toimista, jotka heikentäisivät kuntien kaavoitusmonopolia. Näin pitkällä siis olemme.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ei vielä ratkaise mitään. Vaikka (ja kun) kaavoitetaan lisää tonttimaata, ei tämä näy tonttimaan hinnassa. Vaikka tilaa olisi rakentaa, ei ole varaa siihen. Siirrytään halvemmille laitumille, joka näkyy pk-seudulla kehyskuntiin muuttona. Tämä tuskin kääntyy vaikka espoo, hki, ja vantaa kuinka kaavoittavat lisää maata.