Hei
Ujouden kokeneena ja siitä edelleen myös kärsivänä kerron että auttakaa lapsianne tässä ongelmassa. Jos lapsen on vaikea ystävystyä ja luottaa vieraisiin ihmisiin esim. luokkakavereihin ja vaikea saada ystäviä niin auttakaa.
Lapsi on niin avuton tuossa tilanteessa. Hän ei osaa pyytää apua. Sulkeutuneisuudesta jää elinikäiset haavat ja ihmissuhdeongelmat. Ei tietysti aina, mutta omassa tapauksessa on näin käynyt.
Esim. koittakaa auttaa lasta saamaan edes yksi hyvä ystävä, johon luottaa. Kukaan ei kuitenkaan oikeasti halua varsinkaan lapsena olla yksin.
Vaikea tehtävä, mutta itse olisin todella kaivannut apua. Itse en osannut toimia.
Nyt aikuisena minulla on ystäviä, joihin luotan. Mutta helppoa ei ole vieläkään.
Ujouden kokeneena ja siitä edelleen myös kärsivänä kerron että auttakaa lapsianne tässä ongelmassa. Jos lapsen on vaikea ystävystyä ja luottaa vieraisiin ihmisiin esim. luokkakavereihin ja vaikea saada ystäviä niin auttakaa.
Lapsi on niin avuton tuossa tilanteessa. Hän ei osaa pyytää apua. Sulkeutuneisuudesta jää elinikäiset haavat ja ihmissuhdeongelmat. Ei tietysti aina, mutta omassa tapauksessa on näin käynyt.
Esim. koittakaa auttaa lasta saamaan edes yksi hyvä ystävä, johon luottaa. Kukaan ei kuitenkaan oikeasti halua varsinkaan lapsena olla yksin.
Vaikea tehtävä, mutta itse olisin todella kaivannut apua. Itse en osannut toimia.
Nyt aikuisena minulla on ystäviä, joihin luotan. Mutta helppoa ei ole vieläkään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla on kaksi ujoa lasta. Toinen on murrosikäinen poika ja toinen esimurkkuiässä oleva tyttö. Poika on tosi ujo. Hänellä ei ole yhtään tosi ystävää, vaikka olemme yrittäneet auttaa: patistaneet toimimaan välillä yksin, että uskaltaisi hoitaa omia asioitaan, puhuneet luokkakavereille, ohjanneet harrastuksiin, mutta mikään ei kiinnosta. Tilanteesta kärsivät sekä vanhemmat että poika itse. Hän on älykäs ja huumorintajuinen, mutta ei kertakaikkiaan ole kiinnostunut samoista asioista kuin ikätoverinsa. Eivät vanhemmat pysty hankkimaan lapselle ystävää. Ainakaan me emme ole onnistuneet. Tytön kanssa on vähän helpompaa. Hänellä on sentään pikkusisko, joka on ihan erilainen kuin nämä isommat. Ujous sinänsä ei ole ongelma, vaan lapsen luonteenpiirre. Mutta jos se rajoittaa lapsen normaalia elämää, siitä kyllä tulee ongelma.
Mulla, tai pojallani, on ollut samaa ongelmatiikka: mistä löytää samankaltainen poika ystäväksi, jonka kanssa voi tehdä ja toimia, olematta toiminnassaan kuitenkaan mikään pieniaivoinen idiootti, aseman kulmilla keppanaa ja kessua -linja ei innosta..
Hän ei ole siis mikään nössö, omaa sarkastisen huumorin, on verbaalinen,kriittinen ja normaali älyllä varustettu. Mutta ei mikään joukkue-ihminen, ei edes kovin urheilullinen, ei agressivinen, ei edes päiväkoti-iässä osannut selvittää riitoja nyrkein ja tappelemalla, kuten pojat yleensä. Päiväkodissa (4 v)kaverit löytyivät 6 v ikäisistä tytöistä, joiden kanssa pystyi keskustelemaan!
Ei hän silti ole mikään äidin kyljessä nyhjääjä, vaan .. ihan tavallinen poika, nyt nuori mies..
Kouluiässä alkoi kova pohdinta: "pitäisikö minun olla joku muu ja toisenlainen.." viitaten että pitäsi tapella ja olla ärhäkkä aina..
Nyt kun poika lähenee rippikouluikää, on jo muutama kaveri löytynyt. Netti on hyvä apuväline, mutta harmittaa, että se on niin voimakkaana foorumina muuhun maailmaan ja muihin kavereihin, enemmän pitäisi olla kodin ulkopuolista ja sosiaalista elämää.
Parin vuoden päästä on lukio, toivon että sieltä löytyy kavereita, samanhenkisiä.
Harrastuksista oikein mikään ei innosta pidemmän päälle, kaikkeen on kannustettu ja tyrkytetty ja ehdotettu. Lopettaa melko lyhyeen.. Urheiluharrastuksissa ollaan niin tosissaan veren maku suussa, ei hän niistä koskan ole ollut innostunut.
Olen itsekin ollut lapsena sillä tavalla ristiriitainen, toisaalta herkkä ujo runotyttö, toisaalta raisu poikatyttö.. tietyllä tavalla yksinäinen olen edelleen, on vaikea tutustua ja vielä vaikeampaa saada säilytettyä ne ystävyydet, olen kait vaikea persoona kun olen samaan aikaan kiltti jne ja toisaalta edoton, suorasanainen jne.
Ja myös koulussa opettajien pitäisi yrittää auttaa yksinäistä lasta tutustumaan muihin. Esim. ainakin jotkut opettajat antavat oppilaille vastuun ryhmien muodostamisessa ryhmätöissä, vaikka on selvää, että aina se sama ihminen jää yksin (ja ryhmät muodostetaan aina niin, että ryhmään tulee vain omat kaverit). Opettajan pitäisi arpoa ryhmät. Näin myös saisi yksinäinen hylkiökin jonkinlaista kontaktia muihin, jos nyt ujoudeltaan siihen pystyy.
Minä olen lapsesta saakka ollut ujo, mutta ainakaan ala-asteella se ei ollut niin häiritsevää, koska minulla oli sentään kavereita. Yläasteella ja lukiossa ei ole ollut kavereita (paisti joskus ya:n alussa), ja se on aiheuttanut kaikenlaisia ongelmia. Nykyään minulla on myös laaja-alainen sosiaalisten tilanteiden pelko ja vaikka mitä häiriöitä.
Ujoa ja yksinäistä on helppo syyttää omasta yksinäisyydestään. Tuntuu hyvin pahalta, jos joku sanoo, että "oma vikasi, kun ei ole kavereita, kun et ole tutustunut muihin". Varsinkin, kun tällaisen sanoja on hyvin usein sellainen, jolla on ainakin 20 hengen kaveripiiri.
En tiedä, miten ala-asteella puututaan hylkiöoppilaisiin, mutta ainakaan yläasteella ja lukiossa siihen ei ainbakaan täällä olla puututtu millään tavalla.
Aina yksin olevalla lapsella/nuorella saattaa olla yhtä pahoja ongelmia kuin sillä aina äänessä olevalla häiriköllä, joka kiusaa muita ja aiheuttaa muutakin harmia, mutta heillä se ei vain näy päällepäin. Mutta ei kai tähän puututa siksi, koska hiljaisesta oppilaasta, joka kuljeskelee vuodesta toiseen välitunneilla yksin ja nojailee yksin seiniin, kun muutakaan ei voi tehdä, ei ole kenellekään mitään harmia.
Tuo on totta, loppukaneettisi ja se, että yksinäisyys muka olisi oma vika.
Siihen liittyen kerronpa tarinan:
Muutin oudolle paikkaunnalle opintojen perään. Ajattelin, että saan uusia ystäviä ja kavereita (entiset kun siis jäivät useamman sadan km:n päähän), opiskelemmehan samalle alalle kaikki, ja meillä on siis samanlainen ajattelumalli jollain tapaa pohjalla...
Olin luokkani ainoa muualta muuttanut. Yksi oppilaista keskeytti opinnot, luokan oppilasmäärä oli siis pariton. Ekan ½ vuotta olin ujo ja hiljaa ja yksin. Joululomalla päätin, että nyt avaan suuni ja osallitun/ aloitan keskustelin jostain oppitunnon aiheesta, en voi sillä menettää mitään koska nytkään en ollut kavereita saanut.
En saanut sen jälkeenkään, ja sitten vasta en saanutkaan.
Eivät ne kaikki kommentit minun mielipiteitäni olleet, eriäviä näkeymksiä lähinnä. En ollut kokenut itse kaikkea mistä puolustin suu vaahdossa, ne olivat vain ajatuksia, pohdintoja, erlaisia taustoja. MInua pidettiin katkerana, kovana, agressiivisena, risaisista lähtökohdista ynnä muuta sellaista, mitä kukaan ei sanonut suoraan ääneen, mutta osoittivat sen.
Jäin ryhmän ulkopuolelle. Edes samaan ruokapöytään eivät tulleet, vaikka siinä olisi ollut se ruokalan ainoa tyhjä tila..
Ryhmätyöt tein yksin tai olin kolmas pyörä tai open parina. "Joku oli open parina, en olisi kyllä viittinyt" kuulin kommentin. En jaksanut sanoa: en minäkään olisi halunnut, mutta eipä mulle muuta paria läytynyt. Olisitko sinä ollut minun parini?
En saanut kavereita olemalla hiljaa, en olemalla äänessä. Olin muualta tullut pieneen sisäänpäinlämpiävään paikkakuntaan, elämäntapani oli erilainen kuin kellään muulla. Sehän voisi tarttua! Minun kanssani ei haluttu olla tekemisissä.
Mutta on muutakin elämää. Joten:
Osallistuin kaikkeen mahdolliseen mihin opitojen jälkeen ennätin. Kävin siellä ja täällä ja tuolla avoimena valmiina tutustumaan ihmisiin, juttelin..
Kaikilla oli jo niin valmiit kaveripiirit, ettei uutta ihmistä haluttu mukaan joukkoon.
Osallistuinpa sellaiseen vapaahetoiseen kaikille avoimeen "tule mukaan tekemään uutta toimitilaa ja toimitaa lapsiperheille" -juttuun, josta oli lehdessä.
Pari kertaa kävin. Olin ulkopuolinen, muut naiset olivat kavereita keskenään, se olikin heidän projektinsa.
Koulussa luokkakaverit tiesivät erilaisten esimerkkitarinoiden pohjalta miten toimia ja miten itse tehdä, jos joku toinen ihminen toimii (ulospäin näkyvä toiminta) niin tai näin. He osasivat, ymmärsivät. He olivat oppituntitehtäväissä äärettömän empaattisia ja avarasydämisiä, heillä oli lämmin ja hyvä ajattelu jokaista kohtaan..
Koulussa luokkakaverit myös tiesivät (kahvikuppikeskusteluissa, EI tietenkään open kuullen luokkahuoneessa!), että yksinäisyys ja kavereiden puute on oma vika. Pitää mennä ja osallistua, siten niitä saa.
Paskapuhetta.
Miksi ei huolita uutta ihmistä joukkoon? Miksi ei haluta eritavalla ajattelevia ihmisiä tuttavapiiriin? Pelätäänkö, ja mitä?
Ja loppujen lopuksi minunkin ajattelu- ja elämänmallini on aivan tavallinen perussuomalaiset arvot sisällään pitävä ajattelu...
Ei, emme opiskelleet kaupalliselle tai liiketaloudelliselle ns. kovien arvojen alalle, "jokainen huolehtikoot itsestään". Opiskelimme hoitoalalle.
Tiedän siis, miten ymmärttämätön on hoitajien ajattelu, miten omissa asenteissa he loppujen lopuksi ovat kiinni, miten vähän on käytännössä empatiaa tai edes elämänkokemusta, vaikka teoriatieto onkin tentitty parhailla arvoisanoilla. Ei siis ihme, että hoitajan on vaikea hakea apua etenkin silloin kun uupumus alkaa kaatua päälle, kun on yksin ja voimaton. He tietävät, ettei apua saa, että heikko ei saa olla.