Tuossa taannoin ihmettelin (ihme juttu), kuinka usein minulle tuleekaan eteeni joitakin ”mystillisiä” juttuja. Kirjoitin silloin siitä Andromedan eunukit Jatkonovelliin osallistumisestani, kuinka olin edellisenä päivänä kirjoittanut jotain tähtihöpötystä, ”lennellyt avaruudessa”, ja sitten seuraavana päivänä oli hesarissa kuinka Perseuksen tähtikuvio... ja kylmät väreet kulkivat selkäpiissäni !
No ei mennyt sitten kuin tovi, niin osallistuessani Jatkonovelliin Kohmelo, niin siinähän 6.11.2007 lopetin kirjoittamani hunajaisia suolakurkkuja ... jakson mielestäni niin ”tyylikkäästi”. Juripoika, varsinainen kaappi.
Kuinka ollakaan...kun tuli tämä 7.11. päivä, niin se sai minutkin sitten muutama päivä myöhemmin suuremman lamaannuksen jälkeen vähän mietiskelemään, että olikin tullut kirjoitettua aseista. Minä, joka en aseista mitään tiedä.
Monet ovat sitä mieltä, että kirjoittajat (kirjailijat) kirjoittavat omasta elämästään. Ainakin sellaisen käsityksen olen saanut, kun täälläkin näitä teidän kommenttejanne olen lukenut, että ei voi tulla kirjailijaksi ellei itse elä sellaista elämää josta voisi sitten kirjoittaa.
No. Minä en kirjoita omasta elämästäni tekstejäni. Olen harrastajakirjoittaja, joka ”hyppää” mielikuvituksen avulla ”matkalle”.
Nyt haluaisinkin, että lukisitte tuolta Jatkonovellit puolelta sen Kohmelo, ja kertoisitte minulle kritiikkinne siitä viimeisestä palasta, joka on nimeltään:
sinfoonisia laukkauksia umpimettässä...
Sillä tässä on sellainen itselleni tärkeä pointti nyt, että voisitteko ystävällisesti kertoa, onko se metsästysjuttu lukemisen väärtti. Onko se uskottava?
Jotta sain sen kasaan, niin parin päivän aikana otin selville faktaa metsästyksestä ja eränkäynnistä, eli surffailin netissä ja sen lisäksi selailin yhtä suomalaisen kirjoittamaa eräkirjaa, aika vanha kirja. Luin kirjaa selaillen päästäkseni metsämiehen fiiliksiin, siinä oli pieniä kertomuksia jäniksen, suden ja karhunmetsästyksestä. Hirvenmetsästyksestä otin selvää tämän päivän tavoista muutamilla netin metsästyssivuilla surffaten.
Tajuan nyt jälkikäteen, että minulle se pätkä oli ns. terapiakirjoittamista. Halusin käsittää, miksi yleensä aseita meilläkin Suomessa niin paljon on. Kirjoittamisen avulla siis selvensin itselleni asioita. Vaikka Juri oli siinä jatkojutussa niin karskin oloinen, niin minua jäi vaivaamaan hänestä jättämäni yksipuolinen ihmiskuva niin paljon, että oli jatkettava ja tehtävä hänestä inhimillinen. Eikö olekin omituista, kuinka minulla kirjoittajana nämä tarinoissa kuleksivat ihmiset alkavat vaatimaan. Ihan niinkuin se nyhveröFrank silloin, ja se maailmanmatkaajaJake ja nyt tämä hämäräliikemiesJuri... ja tämä viserteleväpeippoeikuwhiskyhaukkaIrinakin varmaan taas tulee päsmäröimään johonkin tarinaan, ja...
Eikö Teille kirjoittajat käy samalla tavalla? Ai ei vai?
En ole koskaan metsästänyt.
Kerran ostin helmikoristeisen pistoolin Istanbulin basaarista, täysin feikki, siis näitä koristeellisia seinällä pidettäviä matkamuistoja. Pitihän se silloin ostaa, kun myyjä oli
tulisilmäinen istanbulilainen kauppamies ja sain kuin sainkin tingittyä 50 % (oikeasti olisi pitänyt saada tingittyä 75%). Kauppias kehui, ettei koskaan kenellekään ole tinkinyt niin paljoa! Voi sitä hymynaamaa... juupajuu ajattelin... ja hymyilin takaisin. Olipahan sekin kokemus oikein aidosta tinkimisestä, kunnon kaupanteosta, helmikoristeisesta aseesta viis.
ookoo
hyppäsin taas asiasta kolmanteen, mutta vielä siis selkokielisesti tähän loppuun:
Oletteko sitä mieltä, ettei voi kirjoittaa ellei ole omakohtaista kokemusta siitä mistä kirjoittaa?
No ei mennyt sitten kuin tovi, niin osallistuessani Jatkonovelliin Kohmelo, niin siinähän 6.11.2007 lopetin kirjoittamani hunajaisia suolakurkkuja ... jakson mielestäni niin ”tyylikkäästi”. Juripoika, varsinainen kaappi.
Kuinka ollakaan...kun tuli tämä 7.11. päivä, niin se sai minutkin sitten muutama päivä myöhemmin suuremman lamaannuksen jälkeen vähän mietiskelemään, että olikin tullut kirjoitettua aseista. Minä, joka en aseista mitään tiedä.
Monet ovat sitä mieltä, että kirjoittajat (kirjailijat) kirjoittavat omasta elämästään. Ainakin sellaisen käsityksen olen saanut, kun täälläkin näitä teidän kommenttejanne olen lukenut, että ei voi tulla kirjailijaksi ellei itse elä sellaista elämää josta voisi sitten kirjoittaa.
No. Minä en kirjoita omasta elämästäni tekstejäni. Olen harrastajakirjoittaja, joka ”hyppää” mielikuvituksen avulla ”matkalle”.
Nyt haluaisinkin, että lukisitte tuolta Jatkonovellit puolelta sen Kohmelo, ja kertoisitte minulle kritiikkinne siitä viimeisestä palasta, joka on nimeltään:
sinfoonisia laukkauksia umpimettässä...
Sillä tässä on sellainen itselleni tärkeä pointti nyt, että voisitteko ystävällisesti kertoa, onko se metsästysjuttu lukemisen väärtti. Onko se uskottava?
Jotta sain sen kasaan, niin parin päivän aikana otin selville faktaa metsästyksestä ja eränkäynnistä, eli surffailin netissä ja sen lisäksi selailin yhtä suomalaisen kirjoittamaa eräkirjaa, aika vanha kirja. Luin kirjaa selaillen päästäkseni metsämiehen fiiliksiin, siinä oli pieniä kertomuksia jäniksen, suden ja karhunmetsästyksestä. Hirvenmetsästyksestä otin selvää tämän päivän tavoista muutamilla netin metsästyssivuilla surffaten.
Tajuan nyt jälkikäteen, että minulle se pätkä oli ns. terapiakirjoittamista. Halusin käsittää, miksi yleensä aseita meilläkin Suomessa niin paljon on. Kirjoittamisen avulla siis selvensin itselleni asioita. Vaikka Juri oli siinä jatkojutussa niin karskin oloinen, niin minua jäi vaivaamaan hänestä jättämäni yksipuolinen ihmiskuva niin paljon, että oli jatkettava ja tehtävä hänestä inhimillinen. Eikö olekin omituista, kuinka minulla kirjoittajana nämä tarinoissa kuleksivat ihmiset alkavat vaatimaan. Ihan niinkuin se nyhveröFrank silloin, ja se maailmanmatkaajaJake ja nyt tämä hämäräliikemiesJuri... ja tämä viserteleväpeippoeikuwhiskyhaukkaIrinakin varmaan taas tulee päsmäröimään johonkin tarinaan, ja...
Eikö Teille kirjoittajat käy samalla tavalla? Ai ei vai?
En ole koskaan metsästänyt.
Kerran ostin helmikoristeisen pistoolin Istanbulin basaarista, täysin feikki, siis näitä koristeellisia seinällä pidettäviä matkamuistoja. Pitihän se silloin ostaa, kun myyjä oli
tulisilmäinen istanbulilainen kauppamies ja sain kuin sainkin tingittyä 50 % (oikeasti olisi pitänyt saada tingittyä 75%). Kauppias kehui, ettei koskaan kenellekään ole tinkinyt niin paljoa! Voi sitä hymynaamaa... juupajuu ajattelin... ja hymyilin takaisin. Olipahan sekin kokemus oikein aidosta tinkimisestä, kunnon kaupanteosta, helmikoristeisesta aseesta viis.
ookoo
hyppäsin taas asiasta kolmanteen, mutta vielä siis selkokielisesti tähän loppuun:
Oletteko sitä mieltä, ettei voi kirjoittaa ellei ole omakohtaista kokemusta siitä mistä kirjoittaa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
se on, että ihmiset kokee samat asiat ja tunteet, tapahtumat vaan vaihtelee. Joten moni kirjailijahan tutkii jotain vierasta aluetta ja käyttää sitä tekstissään.
Mitä tulee tuohon jatkonovellit tekstiin, niin kyllähän uskon, että sulla ehkä oli joku "etiäinen" siitä ampumisesta. Kaikkihan on mahdollista.
Kyllä toi on ihan uskottava, jopa hyvä, mutta oletan, että sitä ei ole korjailtu kerran kirjoittamisen jälkeen, koska varmaan olisi varaa vähän karsia noin ylitsepursuavia yksityiskohtia jne.
Sinänsä se on ihan hyvä, että on varaa karsia. Muistaakseni Graham Greene kirjoitti tästä, että hänellä tuli ensimmäisessä versiossa aina erikoisia sanamuotoja ja kuvauksia, jotka hän sitten karsi. Ja hänellähän on mitä upein eleetön tyyli kirjoittaa.
Olen kai niin köyhän mielikuvituksen omaava tyyppi, että juuri valmistuneessa romaanikäsikirjoituksessa kaikki suuret kysymykset, kaikki dramaattiset käänteet ovat suoraan omasta elämästäni.
mutta jossain vaiheessa oma elämä on tapahtumallisesti kyllä ammennettu tyhjiin, luulisin. Itse koen ongelmana juuri sen, että kirjotitaa aina omasta elämästä ja samoista asioista toisin sanoen. Vaikka onhan kaikilla kai mieliteemansa.
Kiitos vastauksistanne!
Vaikka vielä olisi kiinnostanut se juttu, että lähteekö Teillä kirjoittajat nämä tarinoihin sukeltelevat roolihenkilöt viemään tarinaa, tai nimenomaan vaatimaan lisätilaa ja peräti kokonaista romaanikäsikirjoitusta. Mulla nimittäin se yks romaanikässärini on edelleen levällään, koska siinä on sellainen sekasotkuinen soppa, että kaksi (2) roolihenkilöä ovat kirjoittaessani kasvaneet niin vahvoiksi, että olen jo miettinyt, pitääkö mun tehdä kaksi eri kirjaa niistä, eli ottaa toinen pois lähes loppuun funtsatusta romaanista! Koska se on juuri se isoin asia, jonka takia en ole saanut päätettyä sitä romaanikässäriä. Ja kyllähän siitä puuttuu joitakin muitakin juttuja vielä, puoliraaka teksti jokatapauksessa.
Vähän vielä selittelen tästä jatkojutusta Kohmelo, joka ei siis ollut aloittamani, vaan roolihenkilöt olivat muiden tarinaan tuomia, Jurikin. Olisi hauska tietää mitä muut jatkonovellikirjoittajat kirjoittaisivat Jurista... hmmmm...
Ja kirjoitustyylistäkin vielä.
Tätä jatkonovellia kirjoittaessani oli tietysti pitäydyttävä siihen kirjoitustyyliin mitä oli alkuosassakin. Eli runsas ja liioitteleva. Onhan kirjoittamassani loppujaksossa sitten sellaista erämaakirjan tyyliäkin. Siis tämä kohta oli minulle jopa tärkeä kirjoittaa, sillä tässä selviää tämän Jurin taustaa lapsuudesta. Kaikissa ihmisissä on aina paha ja hyvä, siksi minulle tuli jotenkin pakottava tarve kirjoittaa tämä viimeinen jakso, koska Juri jäi niin keskeneräiseksi. Ja toisaalta selvisi Rytkösen ja Räsäsenkin osalta, että heilläkin on harrastuksia ja kaikenlaista säpinää menossa jatkuvasti, siis ei pelkästään yletöntä riekkumarallaa. Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä Veikko Lavin laulun mukaan ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”.
Kun netistä surffailin niitä metsästysjuttuja ja luin sitä vanhaa eräkirjaa, joka oli muuten A.E.Järvisen kirjoittama Tervaksentuoksuinen erämaa. Ostin sen vähän aikaa sitten kirjastosta eurolla. Selailen aina niitä poistokirjoja, usein löytyy kaikenlaista hyödyllistä.
Katselen kyllä telkkarista luontodokumentteja, mutta en ole suurestikaan lukenut suomalaisia eräkirjoja. Niitä saattaa olla pilvin pimein, en vain ole perehtynyt.
Siis tää seuraava kohtahan on aika rauhallinen teksti ilman krumeluureja, joka kertoo mielestäni Jurista sen oleellisen.
...
”Nyt voi vain toivoa, että hirvet kulkisivat totuttuja reittejään.
Kuusitiheikössä lunta rapsahtelee niskaan. Ilmassa on sen verran pakkasta, että hengitys höyryää. Lumella on koiran laukkajälkiä, vai olisivatko sittenkin suden... Juri muistelee isoisäänsä, joka oli ollut aikoinaan taitava metsämies. Hänen seuranaan oli tullut oltua niin monet kerrat. Mielessään nyt kaikki ne unohtumattomat metsästysreissut. Lukemattomien nuotioiden äärellä kokoontumiset, ukin vunukan, pojankoltiaisen ympärillä kaikki nuo tuulissa ja myrskyissä parkkiintuneet miehet. Havujen ja tervaksien tuoksu, nokipannukahvit. Kuinka Juri nyt nauttiikaan. Hämäräliikemies ja eilisen pölyiset kadut kuin poispyyhkäistyinä. Tuuhean kuusen suojassa hän näytti nyt erämieheltä, salojen kulkijalta. Sulautuneena utuisen hiljaiseen maisemaan, ympärillään metsän himertelevä harmaus, puiden suhina, joka oli täynnä lupauksia.
Vielä on päivää jäljellä.”
...
¤
Ja Te muut siis kirjoitatte itsestänne. Sepäs somaa! (Senkin narsistit!) Uuuhhh... jos kirjoittaisin itsestäni, niin kuka sellaista kirjaa sitten jaksaisikaan lukea! Hohhoijaa... onneksi muusani kiikuttavat nämä tarinoiden komeljanttarit tanssahtelemaan miten milloinkin.
Ja Jatkonovellit, nepä vasta hauskoja ovat. Siellähän on taas menossa se: Hän tiesi liikaa, aloittajana JIijjopwwe. Olen yrittänyt pysyä kärryillä, mutta kieltämättä tipahtanut jo useammankin kerran. Jännittävää!
Kirjoittamisiin!
Olen kyllä seurannut sinun(kin) jatkokertomuksia. Aika villiä menoa, oou kei!!
Itekkin koetin välillä (toin sen Jurin sinne pihaan, tosin vasta seuraava risti hänet Juriksi).
Koetan osallistua taas, kun kerkiän / jaksan.