Olen tässä viime aikoina tehnyt pienoista puhdistusta ihmissuhdeasioissani.
Olen jo useasti täälläkin kertonut, että olen erittäin hullaantunut erääseen naiseen. En tavallaan koko naiseen, vaan siihen puoleen, joka on kuin palanen omaa ihoani, lihaani, verenkiertoani, aivojani ja tajuntaani. Joka on tullut minua niin lähelle kuin vain ihminen voi toisen lähelle tulla. Joka on vaatimalla vaatinut minua pysymään lähellään.
Ja sitten hänessä on tämä toinen puoli, joka on minulle täysin mystinen ja käsittämätön. Jonka ajatusmaailmaan en pääse käsiksi. Ja joka tuntuu ottaneen sen asenteen minuun, että minä olen kuin sijaiskärsijä, itkijänainen hänen suunnattomaan suruunsa. Luulen, että hän on sellainen syntymäsurullinen ihminen.
Oli niin tai näin. En jaksanut enää taipua hänen tahtoonsa, vaan nostin kissan pöydälle, sanoin selkokielellä sanottavani. Ja mikä oli tulos.?
Mykkyys. Sanaton, painostava mykkyys astui kuvaan. Lauseet kutistuivat korkeintaan yhden sanan mittaisiksi. Omaehtoinen yhteydenpito loppui täysin..
Käyhän se näinkin. Ollaan sitten hiljaa ja mökötetään vaikka loppuikä, mutta olen sittenkin onnellinen, että vihdoin sain sanottua, mikä mieltäni painaa ja mitä olen oikeasti mieltä asioista.
Ajattelen tänään, että tässä olen, tällaisena ihmisenä, jonka päältä ei enää kävellä. Ottakoon tai jättäköön!
Etsiköön niitä kynnysmattoja muualta..
Toisaalta mietin, kuinka pitkälle ihmisen pitäisi venyä toisen ihmisen vuoksi?
Kuinka pitkälle pitäisi ymmärtää, vaikka ei ymmärrä?
Ja ennenkaikkea, kuinka paljon aikaa toiselle pitää antaa oman päänsä selvittämiseen? Loppuikäkö..?:)
Olen jo useasti täälläkin kertonut, että olen erittäin hullaantunut erääseen naiseen. En tavallaan koko naiseen, vaan siihen puoleen, joka on kuin palanen omaa ihoani, lihaani, verenkiertoani, aivojani ja tajuntaani. Joka on tullut minua niin lähelle kuin vain ihminen voi toisen lähelle tulla. Joka on vaatimalla vaatinut minua pysymään lähellään.
Ja sitten hänessä on tämä toinen puoli, joka on minulle täysin mystinen ja käsittämätön. Jonka ajatusmaailmaan en pääse käsiksi. Ja joka tuntuu ottaneen sen asenteen minuun, että minä olen kuin sijaiskärsijä, itkijänainen hänen suunnattomaan suruunsa. Luulen, että hän on sellainen syntymäsurullinen ihminen.
Oli niin tai näin. En jaksanut enää taipua hänen tahtoonsa, vaan nostin kissan pöydälle, sanoin selkokielellä sanottavani. Ja mikä oli tulos.?
Mykkyys. Sanaton, painostava mykkyys astui kuvaan. Lauseet kutistuivat korkeintaan yhden sanan mittaisiksi. Omaehtoinen yhteydenpito loppui täysin..
Käyhän se näinkin. Ollaan sitten hiljaa ja mökötetään vaikka loppuikä, mutta olen sittenkin onnellinen, että vihdoin sain sanottua, mikä mieltäni painaa ja mitä olen oikeasti mieltä asioista.
Ajattelen tänään, että tässä olen, tällaisena ihmisenä, jonka päältä ei enää kävellä. Ottakoon tai jättäköön!
Etsiköön niitä kynnysmattoja muualta..
Toisaalta mietin, kuinka pitkälle ihmisen pitäisi venyä toisen ihmisen vuoksi?
Kuinka pitkälle pitäisi ymmärtää, vaikka ei ymmärrä?
Ja ennenkaikkea, kuinka paljon aikaa toiselle pitää antaa oman päänsä selvittämiseen? Loppuikäkö..?:)
Vastaukset 2
Vanhimmat
:)
Ihminen pystyy kestämään melko lailla, mutta onhan sen rajan joskus tultava vastaan. Itsellenikin raja tuli vastaan eilen.
Taisin menettää yhden ystävän lisää...
Mutta joskus on asiat sanottava suoraan. Onhan minullakin oikeus olla onnellinen ja vaikka haluan myös muitten olevan onnellisia niin totuus välillä sattuu. Paljon siedin ja nielin, mutta eilen (alkoholin avustuksella) kykenin sanomaan sanottavani, tuloksena myös mykkyys kuten sinulla.
Toivottavasti joku päivä pystymme puhumaan vielä asiasta, mutta nyt täytyy antaa ajan kulua ja antaa hänen sulatella asiaa.
Sama sinulla..anna aikaa.
Joskus se kestää vain hetken, mutta sitten taas..se voi viedäkin sen ikuisuuden. :(
Kenenkään ei tarvitse olla kynnysmattona!!
Tavoitteena on olla tyytyväinen ja onnellinen.
... toisinaan. Ihmisessä ihastutaan johonkin tiettyyn piirteeseen ja ajanmittaan huomataan, että onhan siinä toisessa ihmisessä muitakin "ominaisuuksia". Ja ei tosiaan aina niin ihaniakaan.
Olen itse elänyt suhteessa, joka perustui pelkkään intohimoon toista kohtaan. Kaikki muu "tavallinen" katosi jonnekin kaukaisuuteen. Kaikki se haluaminen oli ainoastaan fyysistä ja sitä kesti. Kesti niin kauan, kun tuli aika huomata, että jotain puuttui. Siinä vaiheessa suhteemme oli jo niin vakiintunut sille paikalleen junnaavalle tasolle, että yksinkertaisesti ei ollut mitään tehtävissä. Ja kumpikan ei välttämättä olisi edes halunnut kai sitä muuten olisi edes yrittänyt.
Luulen, että suhteet ovat vain luotuja erilaisiksi, jotkut eivät koskaan kasva isoiksi rakkaustarinoiksi. Jotkut suhteet ovat fyysisiä pääosin ja jotkut suhteet ikävä kyllä ovat joillekin hengissä pysymistä, riippuvuutta toisesta ihmisestä. Joku hakee suhteesta sitä mainitsemaasi kynnysmattoa - tiedostamattaan sitä itsekään.
Ollaan niin mahottoman erilaista kastia kaikki ja on suorastaan ihme, että täällä ylipäätään löytää suunnilleen samojen lasien läpi katsovia ihmisiä rinnalleen.
Toisaalta voihan sitä lohduttautua sillä, että jokainen ihmissuhde on arvokas, opettavainen. Opettaahan se ainakin tuntemaan taas enemmän omaa itseämme, vaikka teemmekö samoja virheitä seuraavassa suhteessa kuitenkin? Ja toisaalta kuka sanoo, että yleensä teemme virheitä?
Koska olemme erilaisia "käyttikseltämme" toimimme myös erilailla.... ehkä joskus teknologian kehittyessä tarpeeksi pitkälle meihin jo syntymän hetkellä voidaan asentaa sama käyttis kaikille.
Silloin tiedämme ainakin sen, missä kohtaa tilttaa ja vältämme niitä toimintoja....