Olen huomannut että täällä useita leskiä,varsinkin naisia.Itse jäin leskeksi yli 7vuotta sitten.Koska minulla ei ole vertailukohdetta,kysynkin nyt näin anonyymisti,miten kohtaat surusi tällä hetkellä?
Minua hämmentää asia josta en enää tiedä oliko se hyvä vai huono kokemus.Olin mieheni kuolinvuoteen vierellä loppuun asti.Joitakin tunteja ennen hän oli vielä tajuissaan,pidin häntä kädestä ja katsoimme toisiamme silmiin.
Viime aikoina on juuri tuo hänen katseensa minuun alkanut "kiusata" minua.Sattaa mennä monta päivää etten muista asiaa ja sitten yht'äkkiä,juuri tuo tilanne suorastaan vyöryy päälleni.On toki paljon muitakin muistoja,enimmäkseen ne hyvät muistaa.Sitä en kuitenkaan ymmärrä,miksi juuri
tämä käy ikäänkuin "päälle".Onko muilla vastaavia kokemuksia?Muuten elämäni jo tasapainoista ja tunnen olevani asian paremmalla puolella.Kiitos etukäteen niille jotka vaivautuvat vastaamaan.
Minua hämmentää asia josta en enää tiedä oliko se hyvä vai huono kokemus.Olin mieheni kuolinvuoteen vierellä loppuun asti.Joitakin tunteja ennen hän oli vielä tajuissaan,pidin häntä kädestä ja katsoimme toisiamme silmiin.
Viime aikoina on juuri tuo hänen katseensa minuun alkanut "kiusata" minua.Sattaa mennä monta päivää etten muista asiaa ja sitten yht'äkkiä,juuri tuo tilanne suorastaan vyöryy päälleni.On toki paljon muitakin muistoja,enimmäkseen ne hyvät muistaa.Sitä en kuitenkaan ymmärrä,miksi juuri
tämä käy ikäänkuin "päälle".Onko muilla vastaavia kokemuksia?Muuten elämäni jo tasapainoista ja tunnen olevani asian paremmalla puolella.Kiitos etukäteen niille jotka vaivautuvat vastaamaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
minunkin mieheni kuolemasta ja kyllä ne viime hetket ajoittain mieleen tulee.
Mieheni kuoli kotiin ja yllättäen, istuimme iltaa ja siihen hänen elämänsä sammui.
Määrätynlaisia muistoja mieleen tulee, entä jos,,,ja olisnko voinut huomata oireita aiemmin, estää tapahtuma?
Nyt olen päässyt siihen ajatukseen, että hänen kohdallaan oli näin käytävä.
Harmaat päivät, yksinäisyyden tunteen iskiessä päälle, itkuun ajatukset vie, vieläkin.
Tuo kiusaava katse mistä mainitset ,oletko päässyt selville, oliko katse hyvästijättö, eroamisen vaikeus, vai mitä siitä luet.
Näitä tuntemuksia tulee, syyllisiäkin, vaikka aihetta ei ole.
Luulen, kun pystyt selvittämään katseen merkityksen, se ei kiusaa Sinua enää.
Elämä kohdallamme jatkuu, joskus hyvin ja väliin huonommin, se on vain hyväksyttävä, voimia Sinulle, muuta en osaa sanoa.
syöpä-diagnoosin tekemisestä asti lasketaan, yli kymmenen vuotta vielä lisää.
Loppu yllätti minut / meidät täysin.
Anopin 91-syntymäpäivät valmistimme huomiseksi,
hän joutui edellisyönä sairaalaan. Niin monta kertaa aikaisemminkin oli joutunut, ja aina oli selvinnyt aivan hyvin. Menimme kuitenkin ne syntymäpäivät sitten tekemään.
Maanantaina, siis seuraavana päivänä, istuimme tyttäreni ja hänen pikku poikansa kanssa ukin luon. Hän jutteli ja nauroi, sanoi minulle toisten jo lähdettyä, syötyäänkin, että kumarru ihan lähelle, hän haluaa kokeilla jalkojensa nostoa. Hän halasi minua lujasti, pitkään. Sen jälkeen hän nukahti. Lähdin sitten kotiin.
Muutamia tunteja myöhemmin sairaalasta soitettiin, että hän on vaipunut syvään tajuttomuuteen.
Soitin muille, ja lähdimme sinne.
Seuraavana päivänä olimme kaikki siellä, mutta hän ei enää tullut takaisin. Hän kuoli iltapaäivällä.
Kun kävimme sairaalan kappelissa jäähyväiskäynnillä kaikki yhdessä seuraavana päivänä, painoin suukon hänen poskelleen. En ikinä unohda sitä kylmyyttä. Kyyneleitä vieläkin...
Meitä leskiä täällä on monta, jokainen varmaan kokee surunsa omalla tavallaan. Onneksi täällä voi puhua siitä, todellisessa elämässä ikäisemme leski jää kovin yksin.
Mieheni kuoli vajaa kolme vuotta sitten, sairaskohtaukseen yhteisellä kauppareissulla. Ikuisesti tulen varmaan muistamaan ne hetket kun yritin elvyttää häntä yhden vastaantulijan kanssa.
Kolme kuukautta hän vielä sinnitteli sairaalassa. Olin hänen kanssaan päivittäin niin paljon kuin jaksoin ja saatoin hänet viimeiselle matkalle loppuun asti. Viimeiset kolme kuukautta hän oli tajuton, reagoi kuitenkin ääneeni ja minun läsnäoloon.
Lapset eivät käyneet sairaalassa, koska halusivat muistaa isän sellaisen kun hän oli, eli jäin siihen aivan yksin. Elämä muuttui, eikä enää palaa, en usko, että koskaan toivun tästä kokonaan.
Enimmäkseen muistan meidän yhteiselon hyvä hetket, välillä nousee mieleen myös ne muut. Kolmenkymmenen viiden vuoden liittoon mahtuu monenlaista. Olen monesti miettinyt olisinko jotenkin voinut estää tapahtuman ja kantanut siitä syyllisyyttä. Mieheni oli pitkäaikaissairas, hänellä oli sairaudestaan johtuva varhaisdementia ja psykooseja. Tähän perussairauteen hän ei kuitenkaan kuollut. Lääkärien mukaan en kuitenkaan olisi voinut tehdä mitään, ja syyllisyyden tunne kuuluu surutyöhön.
Minulla ei ole mitään tiettyä asiaa mikä olisi jäänyt vaivaamaan, muistikuvia tulee ja menee, kaipaan miestäni joka päivä. Yritän jatkaa elämääni, tiedän, että miehenikin toivoisi sitä.
Silloin kuin kaipaus on suurin, mieheni tulee uniini. Unessa elämme normaalia elämää, sellaista kun se oli ennen. Uni tuo lohtua pitkäksi aikaa.
Yritän noudattaa edesmenneen anoppini ohjetta, hän sanoi, että kuoleman edessä pitää hyväksyä, kiittää ja päästää irti. Se ei vaan aina ole kovin helppoa.
Jaksamista sinulle!
On todella ihanaa lukea vastauksianne.Aina on myös tärkeää tietää ettei ole asioittensa kanssa yksin.
Kyllä minä uskon että minä tuon mieheni katseen olen oikein tulkinnut;se oli niin täynä hellyyttä ja jonkinlaista kaihoa.Paremmin en osaa sitä kuvata.Ehkä asiassa minua vaivaa se etten osannut sanoiksi pukea omia tuntemuksiani hänelle,koska hän kuitenkin puheen ymmärsi,vaikka ei kyennyt vastaamaan.Näinhän se taitaa olla,että ne sanomattomat sanat...Kumpa ne olisi sanonut.Kiitos teille,että sain kanssanne hetken jakaa suruani.Toivon myös että jotakuta lohduttaisi näiden tekstien lukeminen(sivuuttakaa nuo ilkeilijät)
Onneksi onkin poistettu ilkeilyt jo. Minustakin tuntui tosi pahalta nähdä niitä täällä.
Kun meidän ikäisillä ihmisillä on varmaan kaikilla jo kokemusta läheisen ihmisen menettämisestä. Se ei todellakaan ole mikään leikin asia kun se omalle kohdalle osuu.
Olem itsekin kokenut lähivuosina monia suruja ja ymmärrän ettei kaikilla ole edes ihmisiä joiden kanssa voisi puhua asiasta.Itselläni on kyllä ollyt hyviä ystäviä joiden kanssa puhumalla voi vähän purkaa tuntojaan. Voimia kaikille sureville. Toivon että jokaisella olisi edes yksi hyvä ystävä.
menettäneet,
kuka enemmän, kuka vähemmän,
mutta kokemus surusta panee ajattelemaan ja avaa silmiä
näkemään myös muiden surun syvyyteen.
Puhuminen auttaa, olen puhunut näinä vuosina paljon.
täälläkin kirjoittanut-
Siltikin jokin aalto vielä tulee ja lyö yli pään,
miltei hukuttaa.
Vaikeinta on tajuta peruuttamattomuus, lopullisuus.
Haluan uskoa tuonpuoleiseen elämään.
muuten kuin viimeisen lauseen, "Haluan uskoa tuonpuoleiseen elämään" osalta. Tuonpuoleisesta en tiedä, mutta olen kokenut sellaisen tilanteen, että olen sydänpysähdyksen jälkeen katsellut "itseäni" ruumiini ulkopuolelta.
Onneksi tapaus sattui sairaalassa, sillä jos se olisi tapahtunut vähänkin kauempana saamastani nopeasta avusta niin en olisi, näin minulle on kerrottu, kokemastani kertomassa.
Joku on selittänyt, että kysymys on hallusinaatiosta, jonka hapen puute aiheuttaa. Kokemani perusteella voisin puolestani kysyä onko elämä hallusinaatio, jonka happi aiheuttaa.
Vaikka "trippini" oli lyhyt niin vieläkin, yli viisitoista vuotta tapahtuman jälkeen, muistan se kirkkaasti kuin eilisen päivän.
Ystävä hyvä, ei aina sanoja tarvitsekaan, monien yhteisten vuosien jälkeen oppii jo katseestakin lukemaan, mitä toinen tahtoo sanoa.
Uskon, että miehesikin osasi sinun katseestasi lukea mitä ajattelit, älä sillä vaivaa itseäsi.
Voimia sinulle ja mukavaa joulun odotusta.