Yhtäkkiä
kauniina aurinkoisena päivänä
kieltäydyin antamasta anteeksi,
vaikka olin jo unohtanut,
toteuttamattomat petokset
kädenhuitaisulla kuitannut
sattumaksi, erheeksi, kuvitelmaksi
yhtäkkiä
ne palasivat mieleeni
En ole enää turvassa
kauniina aurinkoisena päivänä
kieltäydyin antamasta anteeksi,
vaikka olin jo unohtanut,
toteuttamattomat petokset
kädenhuitaisulla kuitannut
sattumaksi, erheeksi, kuvitelmaksi
yhtäkkiä
ne palasivat mieleeni
En ole enää turvassa
Vastaukset 8
Vanhimmat
Niin siinä joskus käy
aurinkoisellakin ilmalla
saati yöllä - pimeässä
ja yksin
Kun tuntee vihollisen
on helpompi taistella vastaan!
Hienosti kirjoitit!
ja halaus. :)
eivät katso aikaa eikä aina paikkaakaan.
Toivon tuskasi helpottavan, se kuultaa runossa.
Vakava aihe, mutta olit tehnyt siitä herkän runon.
Tämä nyt oli tällainen nipin napin rakkausruno-palstalle kuuluva;
'vuosikymmenten pato'-teemainen runo.
Niitähän tässä joudumme varmaan kukin vuorollaan
kokemaan ja huomaamaan, että kaikki olikin pelk-
kää kuvitelmaa.
Kuinka sattuukaan, ja vaikka aika parantaa haavat
niin siltikin ne tahtovat pyrkiä muistojen yli
uudelleen mieleen.
Koskeettavasti kirjoitit runosi.
Olen huomannut, että kirjoittaminen auttaa,
ja varsinkin kaikki nuo kannustavat ja lohduttavat kommentit. :)
Hei Elina. Seuraavia ajatuksia sain runostasi. Rakkaus on kaunista, jos kaikki menee hyvin. Muussa tapauksessa se taitaa olla yhtä helvettiä. Ei välttämättä niitä kauneimpia ajatuksia, mutta
patoumia taitaa olla meillä itse kullakin.
--------------------
Mietin, kuinka paljon
aika on kullannut
muistoja. Teinkö oikein,
kun en uskonut meihin?
Ehkä on helpompaa muistaa
vain ne hyvät asiat.
Unohtaa ne asiat, jotka
satuttavat. Ne asiat, jotka
kertoivat vähäisestä arvostuksestasi.
---------------------
Sinulla oli tarvetta muuttaa
minut - toiseksi ihmiseksi.
Siitä toipuminen vie varmasti
lopun ikäni.
----------------------
Miksi silloinkin, kun
päätimme lähteä omille
teillemme, tunsin huonoa
omaatuntoa rakentaessani
elämää ilman sinua?
Millä oikeudella olit
mustasukkainen? Miksi siinä
vaiheessa halusit pitää
kiinni, vaikka et halunnut
olla osa elämääni?
Millä oikeudella toisena
päivänä sanoit toista ja
toisena toista? Aiheutit
tunnemyrskyjä. Välillä
heitit toivonkipinän kuin
rakkikoiralle ja toisena
päivänä veit jo kalutun
luun edestäni?
Oliko se vain sitä, ettet
löytänyt tilalleni toista.
Halusit pitää kiinni jo
löytämästä, kunnes elämä
tarjoaisi jotakin parempaan.
Siltä minusta tuntuu, jos
rehellisesti ajattelen.
Noissa oli varmasti paljon,
mistä voisi jotain oppia itsekin,
jos vain pystyisin ottamaan riittävästi etäisyyttä
nähdäkseni itseni ulkopuolisen silmin.
Jaksamista sinullekin. :)