Naisen syli oli täynnä ruusuja. Hän seisoi baarin oven edustalla kuin ruusu itsekin. Punaiset hiukset, maidonvalkea iho, vihreät silmät ja vieno hymy hänen kasvoillaan. En saanut katsettani irti hänestä. Vaimoni huomasi sen ja kysyi onko kyseinen nainen minulle tuttu. Vastasin kieltävästi.
Valehtelin vaimolleni. Todellisuudessa olin tavannut tämän naisen, jonka olin nimennyt Ruusuksi, jo monta kertaa aiemmin. Hän kävi tässä baarissa joka lauantai myymässä ruusuja humalaisille asiakkaille. Olin ostanut joka kerta häneltä hänen jokaiset ruusunsa, ettei vain kukaan muu mies vahingossakaan koskettaisi häntä.
Olisin halunnut ostaa ruusut tälläkin kertaa, mutta vaimoni oli änkenyt mukaani väkisin. Hän halusi ehdottomasti nähdä, mikä tässä paikallisessa baarissa oli niin viehättävää, että minun täytyi käydä siellä joka lauantai. Olin valehdellut vaimolleni, että joka lauantainen baari-iltani auttoi minua rentoutumaan ja unohtamaan työt. Enhän juonut koskaan kuin vain yhden oluen.
Vaimoni käänsi katseensa pois minusta ja alkoi seurata humalaisten heilumista tanssilattialla. Minä seurasin vain Ruusua, kauneinta naista, jonka olin koskaan nähnyt. Ruusu katseli ympärilleen ja etsi selvästi minua. Käänsin hänelle nopeasti selkäni. Hän ei saanut tunnistaa minua nyt, ei nyt kun vaimoni istui vieressäni.
Vínkkasin vaimolleni, että lähden ostamaan itselleni toisen oluen ja nousin paikaltani. Ruusu käveli tanssilattian toisella puolella ja etsi edelleen minua, minä piilouduin seinän taakse.
Olin paikoillani hetken ja tunsin kuinka hiki valui otsaani pitkin. Lopulta uskaltauduin kurkistamaan seinän takaa, koska uskoin, että Ruusu olisi lähtenyt jo. Säikähdin, kun huomasin hänet seinän toisella puolella katsellen suoraan kohti minua.
Hän hymyili kauniimmin kuin koskaan ja sanoi että alkoi olla jo huolissaan, kun minua ei näkynyt. Katselin Ruusua, olisin toivonut, että kaikki muut ihmiset ympäriltämme olisi kadonneet, kaikki melu, kaikki hälinä ja viinalasien kolina, kaikki se sumu ja tupakan haju. Tämä paikka ei ollut hänen paikkansa. Kuvittelin, kuinka sivelisin hänen punaisia hiuksiaan, koskettaisin hänen kosteita huuliaan ja suutelisin niitä. Sivelisin hänen vaaleaa, pehmeää, alastonta vartaloaan... En saanut haavekuvaa pois mielestäni.
"Minulla on vielä paljon ruusuja myymättä" Ruusu äkkiä sanoi ja lopetin haaveilemasta. "Ostan sinulta ne kaikki" sanoin empimättä, kaivoin rahat lompakostani ja ojensin ne hänelle. Ruusu antoi tulipunaiset ja kimalteilla koristellut ruusut minulle ja hymyili.
Kuinka mikään olisi voinut olla niin kaunista kuin hän. Ruusut kuihtuivat hänen rinnallaan. En tiennyt hänestä mitään muuta, en tiennyt hänen oikeaa nimeään, en ikää, en asuinpaikka, en tiennyt minne hän menee, kun hän on saanut myytyä kaikki ruusunsa. Hän vain ilmestyy eteeni kuin unista. Tiesin, ettei meistä kahdesta voisi tulla koskaan mitään. Olin niin vanha, vanha harmaantunut mies. Ennen kuin tapasin Ruusun tässä likaisessa lähibaarissa, minulla ei todellakaan ollut mitään. Minulla oli vain kurja elämäni, johon ei sisältynyt muutakuin työni. Intohimo minun ja vaimoni väliltä oli kadonnut jo ajat sitten. Tämä nainen, Ruusu, toi sen intohimon ja elämänhaluni takaisin. Ei minulla ollut enää mitään muuta, kuin Ruusu, jonka avulla jaksoin viikosta toiseen työssä. Tiesin, että jokaikinen viikonloppu näkisin Ruusuni jälleen. Minä vanha mies, ja hän, kaunis nuori Ruusu, kumpa olisimme olleet jotain yhdessä.
Jälleen kesken haaveilujeni, Ruusu hipaisi minua kädestä ja katsoi minua suoraan silmiin. "Kiitos, pelastit jälleen lauantaini" hän sanoi ja lähti. Jättäen peräänsä vaniljaisen ja ruusuisen tuoksun.
Lähdin takaisin kävelemään kohti vaimoani ja pitelin tiukasti kiinni ruusuista. Olisin halunnut kysyä Ruusun oikeaa nimeä, mutta en kerinnyt. Vaimoni katsahti minuun ja hänen kasvoilleen ilmestyi riemastunut ilme. "toitko minulle kaikki nuo ruusut, olet uskomaton" hän huusi ja tarttui ruusuihini. Kaikki muut baarissa olijat huomasivat tapahtuman ja alkoivat taputtaa meille.
Palasin takaisin arkeen, takaisin tuskastuttavaan työhöni, jota jaksoin vain sen takia, että tiesin näkeväni Ruusun ja hänen kauniin hymynsä jälleen lauantaina. Tällä kertaa päätin kysyä myös hänen nimeään.
Saavuin baariin, joka oli yhtä tunkkainen, meluinen, savuinen ja likainen kuten ennenkin. Otin baaritiskiltä yhden oluen ja menin vakiopaikalleni istumaan. Odotin Ruusua.
Kului tunti, kului toinenkin, enkä nähnyt hänen astuvan sisään ulko-ovesta. Kului kolmaskin tunti, eikä Ruusua näkynyt.
"Ei se enää tänne tule!" joku huudahti takaaltani ja säikähdin. Takanani olevan pöydän ääressä istui varmasti yksi tämän baarin juopoimmista kanta-asiakkaista. "Ketä tarkoitat?" kysyin häneltä. "No sitä kukkaistyttöä, Siljaa. Se sai taas tarpeeksi rahaa kerättyä" juoppo vastasi ja hörppäsi kulauksen oluestaan. "mitä tarkoitat, että hän ei enää tule tänne?" kysyin häneltä uudelleen ja sydämeni alkoi pomppimaan rajusti rinnassani. Juoppo keinui tietäväisen näköisenä tuolissaan ja mörähti "Ei sillä ole tarvis, sai taas tarpeeksi rahaa miehiltä. Sillä on se lahja tiedähtän, osaa hymyillä kauniisti, silloin miehet tekee kyllä mitä tahansa."
Tuntui kuin sydäntäni oltaisiin kiskomassa irti. "Missä hän on,kerro minulle missä hän on?" huusin.
"Jaa, ken tietää, varmaan uudella paikkakunnalla. Tiesitkö, sehän käyttää huumeita, niihin ne rahatkin menee. Se on varmasti jokaikistä miestä tässäkin baarissa huijannut" Juoppo vastasi ja kajautti tyhjän olutlasin pöydälle.
Ruusuni, punainen ruusuni, oli kuihtunut. Niin oli sydämenikin. Minulla ei ollut enää mitään.
Valehtelin vaimolleni. Todellisuudessa olin tavannut tämän naisen, jonka olin nimennyt Ruusuksi, jo monta kertaa aiemmin. Hän kävi tässä baarissa joka lauantai myymässä ruusuja humalaisille asiakkaille. Olin ostanut joka kerta häneltä hänen jokaiset ruusunsa, ettei vain kukaan muu mies vahingossakaan koskettaisi häntä.
Olisin halunnut ostaa ruusut tälläkin kertaa, mutta vaimoni oli änkenyt mukaani väkisin. Hän halusi ehdottomasti nähdä, mikä tässä paikallisessa baarissa oli niin viehättävää, että minun täytyi käydä siellä joka lauantai. Olin valehdellut vaimolleni, että joka lauantainen baari-iltani auttoi minua rentoutumaan ja unohtamaan työt. Enhän juonut koskaan kuin vain yhden oluen.
Vaimoni käänsi katseensa pois minusta ja alkoi seurata humalaisten heilumista tanssilattialla. Minä seurasin vain Ruusua, kauneinta naista, jonka olin koskaan nähnyt. Ruusu katseli ympärilleen ja etsi selvästi minua. Käänsin hänelle nopeasti selkäni. Hän ei saanut tunnistaa minua nyt, ei nyt kun vaimoni istui vieressäni.
Vínkkasin vaimolleni, että lähden ostamaan itselleni toisen oluen ja nousin paikaltani. Ruusu käveli tanssilattian toisella puolella ja etsi edelleen minua, minä piilouduin seinän taakse.
Olin paikoillani hetken ja tunsin kuinka hiki valui otsaani pitkin. Lopulta uskaltauduin kurkistamaan seinän takaa, koska uskoin, että Ruusu olisi lähtenyt jo. Säikähdin, kun huomasin hänet seinän toisella puolella katsellen suoraan kohti minua.
Hän hymyili kauniimmin kuin koskaan ja sanoi että alkoi olla jo huolissaan, kun minua ei näkynyt. Katselin Ruusua, olisin toivonut, että kaikki muut ihmiset ympäriltämme olisi kadonneet, kaikki melu, kaikki hälinä ja viinalasien kolina, kaikki se sumu ja tupakan haju. Tämä paikka ei ollut hänen paikkansa. Kuvittelin, kuinka sivelisin hänen punaisia hiuksiaan, koskettaisin hänen kosteita huuliaan ja suutelisin niitä. Sivelisin hänen vaaleaa, pehmeää, alastonta vartaloaan... En saanut haavekuvaa pois mielestäni.
"Minulla on vielä paljon ruusuja myymättä" Ruusu äkkiä sanoi ja lopetin haaveilemasta. "Ostan sinulta ne kaikki" sanoin empimättä, kaivoin rahat lompakostani ja ojensin ne hänelle. Ruusu antoi tulipunaiset ja kimalteilla koristellut ruusut minulle ja hymyili.
Kuinka mikään olisi voinut olla niin kaunista kuin hän. Ruusut kuihtuivat hänen rinnallaan. En tiennyt hänestä mitään muuta, en tiennyt hänen oikeaa nimeään, en ikää, en asuinpaikka, en tiennyt minne hän menee, kun hän on saanut myytyä kaikki ruusunsa. Hän vain ilmestyy eteeni kuin unista. Tiesin, ettei meistä kahdesta voisi tulla koskaan mitään. Olin niin vanha, vanha harmaantunut mies. Ennen kuin tapasin Ruusun tässä likaisessa lähibaarissa, minulla ei todellakaan ollut mitään. Minulla oli vain kurja elämäni, johon ei sisältynyt muutakuin työni. Intohimo minun ja vaimoni väliltä oli kadonnut jo ajat sitten. Tämä nainen, Ruusu, toi sen intohimon ja elämänhaluni takaisin. Ei minulla ollut enää mitään muuta, kuin Ruusu, jonka avulla jaksoin viikosta toiseen työssä. Tiesin, että jokaikinen viikonloppu näkisin Ruusuni jälleen. Minä vanha mies, ja hän, kaunis nuori Ruusu, kumpa olisimme olleet jotain yhdessä.
Jälleen kesken haaveilujeni, Ruusu hipaisi minua kädestä ja katsoi minua suoraan silmiin. "Kiitos, pelastit jälleen lauantaini" hän sanoi ja lähti. Jättäen peräänsä vaniljaisen ja ruusuisen tuoksun.
Lähdin takaisin kävelemään kohti vaimoani ja pitelin tiukasti kiinni ruusuista. Olisin halunnut kysyä Ruusun oikeaa nimeä, mutta en kerinnyt. Vaimoni katsahti minuun ja hänen kasvoilleen ilmestyi riemastunut ilme. "toitko minulle kaikki nuo ruusut, olet uskomaton" hän huusi ja tarttui ruusuihini. Kaikki muut baarissa olijat huomasivat tapahtuman ja alkoivat taputtaa meille.
Palasin takaisin arkeen, takaisin tuskastuttavaan työhöni, jota jaksoin vain sen takia, että tiesin näkeväni Ruusun ja hänen kauniin hymynsä jälleen lauantaina. Tällä kertaa päätin kysyä myös hänen nimeään.
Saavuin baariin, joka oli yhtä tunkkainen, meluinen, savuinen ja likainen kuten ennenkin. Otin baaritiskiltä yhden oluen ja menin vakiopaikalleni istumaan. Odotin Ruusua.
Kului tunti, kului toinenkin, enkä nähnyt hänen astuvan sisään ulko-ovesta. Kului kolmaskin tunti, eikä Ruusua näkynyt.
"Ei se enää tänne tule!" joku huudahti takaaltani ja säikähdin. Takanani olevan pöydän ääressä istui varmasti yksi tämän baarin juopoimmista kanta-asiakkaista. "Ketä tarkoitat?" kysyin häneltä. "No sitä kukkaistyttöä, Siljaa. Se sai taas tarpeeksi rahaa kerättyä" juoppo vastasi ja hörppäsi kulauksen oluestaan. "mitä tarkoitat, että hän ei enää tule tänne?" kysyin häneltä uudelleen ja sydämeni alkoi pomppimaan rajusti rinnassani. Juoppo keinui tietäväisen näköisenä tuolissaan ja mörähti "Ei sillä ole tarvis, sai taas tarpeeksi rahaa miehiltä. Sillä on se lahja tiedähtän, osaa hymyillä kauniisti, silloin miehet tekee kyllä mitä tahansa."
Tuntui kuin sydäntäni oltaisiin kiskomassa irti. "Missä hän on,kerro minulle missä hän on?" huusin.
"Jaa, ken tietää, varmaan uudella paikkakunnalla. Tiesitkö, sehän käyttää huumeita, niihin ne rahatkin menee. Se on varmasti jokaikistä miestä tässäkin baarissa huijannut" Juoppo vastasi ja kajautti tyhjän olutlasin pöydälle.
Ruusuni, punainen ruusuni, oli kuihtunut. Niin oli sydämenikin. Minulla ei ollut enää mitään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Heittäkää kommenttia! Kirjoitin tän tuosta noin vain sen ihmeempiä suunnittelematta. Mitä mieltä olitte tarinasta?
Pidin.