Minusta tuntuu, ettei minua hyväksytä tällä palstalla tasavertaisena oikeiden lesbojen kanssa. Minä en tunne syntyneeni lesboksi, vaikka voin kyllä kuvitella, miten niinkin voi käydä. Ymmärrän, että pikkutyttö voi ihastua toisiin tyttöihin ja murrosikäisenä jatkaa saman ihastuksen kohteen parissa ja sitä rataa.
Itse muistan, että pidin alaluokilla poikia mielenkiintoisempina kuin tyttöjä, heissä oli jotakin kiehtovaa, he olivat etäisiä, erilaisia. Pojissa oli jotakin jännittävää, jota tytöissä ei ollut. Poikia joutui myös pelkäämään. Joskus 10-vuotiaana ihastuin tyttökaverini isosiskoon ja tämän ystävään ja tuo tunne oli ihailua, palvontaa, jumalointia. Sellainen on varmaan ihan normaalia tuohon ikäkauteen kuuluvaa kehitystä. Myöhemmin rakastuin tyttökaveriini ja tämän jälkeen muutamaan naiseen.
Pitääkö minun todistaa muille ihmisille jotenkin, että se, mitä minä saatan tuntea naista kohtaan, on sitä mitä pitääkin, oikeanlaista? Pitäisikö minun uudelleen kysyä isältä ja äidiltä, mitä on rakkaus kahden ihmisen välillä, mikä on normaalia ja mikä voisi olla myös mahdollista? Pitäisikö ottaa yhteys rippipappiin? Puhuisinko terapeutille? Ymmärtääkö kukaan?
Minun pitää puolustautua ja suojella itseäni, ettei minua ymmärrettäisi väärin, ja siksi en voi olla niin avoin kuin haluaisin. En usko, että voisin vielä puhua tunteistani ystävieni kanssa, vaikka luultavasti he ovat paremmin perillä minusta kuin minä itse.
Olisi kiva, jos voisin rohkeasti sanoa olevani lesbo ja elämä olisi näin helppoa ja voisin kuulua johonkin joukkoon ja jutella "kaltaisteni" kanssa, mutta en usko, että minulle tuo asia tulee ikinä olemaan muuta kuin yksi sana muiden joukossa, yksi rooli elämässä, ehkä jopa vain yksi elämänvaihe.
Tämä ajatus on minulle vaikea varmaan siksikin, että olen elänyt niin pitkään yksin. Ihan kuin olisin herännyt tajuttomuudentilasta. Ehkä olen kohta yhtä tyhmä kuten ennenkin ellen sitten vieläkin tyhmempi. Ehkä vajoan kohta koomaan. En tiedä, olisiko mitään syytä uskoa onnelliseen loppuun.
Onkohan muilla ollut samanlaista jahkaamista kuin minulla? En mieti niinkään sitä, miten kerron tästä läheisille ja miten he suhtautuvat, vaan sitä, miten selitän tämän itselleni. Olenko niin täysin toiselta planeetalta, ettei yhtään kohtalotoveria löydy? Olenko kummempi kuin kukaan muu kummajainen?
Jos olisinkin jonkun ihmissuhteen kautta liukunut tähän tilanteeseen, tämä olisi ehkä helpommin ymmärrettävissä, ja minulla olisi ehkä joku, jonka kanssa voisin puhua asiasta. Silloin se olisi yhteinen asia, mutta nyt minun täytyy selvittää kaikki yksin.
Tälläkin hetkellä minusta tuntuu hullulta se, että vaikka juuri nyt en ole ihastunut tai rakastunut keneenkään tiettyyn oikeaan ihmiseen, tiedän, että haluan löytää naisen! Rakastan tuntematonta naista... ikävöin, kaipaan, mistähän löydän? Miten voi rakastaa jotakuta, jota ei edes tunne? Olenko rakastunut johonkin mielikuvaan ihmisestä, jota ei edes välttämättä ole?
Joillekin lesbous voi olla osa identiteettiä, elämäntapa, ylpeyden aihe, pyhä asia. Ymmärrän senkin. Minulla ei ole mitään ylpeilyn aihetta. Minä todellakin häpeän itseäni ja näitä tunteitani edelleenkin. Olisi tosi paljon helpompaa, jos ihmiset voisivat olla sitä mitä ovat eikä kukaan kiinnittäisi mihinkään huomioita sen enempää kuin johonkin silmienväriin. Jospa elämä olisikin niin helppoa ja 'lesbous' täysin luonnollista.
Tässä taas tämän illan pohdinnat. Kohta varmaan ei tarvitse enää miettiä niin paljon.
Itse muistan, että pidin alaluokilla poikia mielenkiintoisempina kuin tyttöjä, heissä oli jotakin kiehtovaa, he olivat etäisiä, erilaisia. Pojissa oli jotakin jännittävää, jota tytöissä ei ollut. Poikia joutui myös pelkäämään. Joskus 10-vuotiaana ihastuin tyttökaverini isosiskoon ja tämän ystävään ja tuo tunne oli ihailua, palvontaa, jumalointia. Sellainen on varmaan ihan normaalia tuohon ikäkauteen kuuluvaa kehitystä. Myöhemmin rakastuin tyttökaveriini ja tämän jälkeen muutamaan naiseen.
Pitääkö minun todistaa muille ihmisille jotenkin, että se, mitä minä saatan tuntea naista kohtaan, on sitä mitä pitääkin, oikeanlaista? Pitäisikö minun uudelleen kysyä isältä ja äidiltä, mitä on rakkaus kahden ihmisen välillä, mikä on normaalia ja mikä voisi olla myös mahdollista? Pitäisikö ottaa yhteys rippipappiin? Puhuisinko terapeutille? Ymmärtääkö kukaan?
Minun pitää puolustautua ja suojella itseäni, ettei minua ymmärrettäisi väärin, ja siksi en voi olla niin avoin kuin haluaisin. En usko, että voisin vielä puhua tunteistani ystävieni kanssa, vaikka luultavasti he ovat paremmin perillä minusta kuin minä itse.
Olisi kiva, jos voisin rohkeasti sanoa olevani lesbo ja elämä olisi näin helppoa ja voisin kuulua johonkin joukkoon ja jutella "kaltaisteni" kanssa, mutta en usko, että minulle tuo asia tulee ikinä olemaan muuta kuin yksi sana muiden joukossa, yksi rooli elämässä, ehkä jopa vain yksi elämänvaihe.
Tämä ajatus on minulle vaikea varmaan siksikin, että olen elänyt niin pitkään yksin. Ihan kuin olisin herännyt tajuttomuudentilasta. Ehkä olen kohta yhtä tyhmä kuten ennenkin ellen sitten vieläkin tyhmempi. Ehkä vajoan kohta koomaan. En tiedä, olisiko mitään syytä uskoa onnelliseen loppuun.
Onkohan muilla ollut samanlaista jahkaamista kuin minulla? En mieti niinkään sitä, miten kerron tästä läheisille ja miten he suhtautuvat, vaan sitä, miten selitän tämän itselleni. Olenko niin täysin toiselta planeetalta, ettei yhtään kohtalotoveria löydy? Olenko kummempi kuin kukaan muu kummajainen?
Jos olisinkin jonkun ihmissuhteen kautta liukunut tähän tilanteeseen, tämä olisi ehkä helpommin ymmärrettävissä, ja minulla olisi ehkä joku, jonka kanssa voisin puhua asiasta. Silloin se olisi yhteinen asia, mutta nyt minun täytyy selvittää kaikki yksin.
Tälläkin hetkellä minusta tuntuu hullulta se, että vaikka juuri nyt en ole ihastunut tai rakastunut keneenkään tiettyyn oikeaan ihmiseen, tiedän, että haluan löytää naisen! Rakastan tuntematonta naista... ikävöin, kaipaan, mistähän löydän? Miten voi rakastaa jotakuta, jota ei edes tunne? Olenko rakastunut johonkin mielikuvaan ihmisestä, jota ei edes välttämättä ole?
Joillekin lesbous voi olla osa identiteettiä, elämäntapa, ylpeyden aihe, pyhä asia. Ymmärrän senkin. Minulla ei ole mitään ylpeilyn aihetta. Minä todellakin häpeän itseäni ja näitä tunteitani edelleenkin. Olisi tosi paljon helpompaa, jos ihmiset voisivat olla sitä mitä ovat eikä kukaan kiinnittäisi mihinkään huomioita sen enempää kuin johonkin silmienväriin. Jospa elämä olisikin niin helppoa ja 'lesbous' täysin luonnollista.
Tässä taas tämän illan pohdinnat. Kohta varmaan ei tarvitse enää miettiä niin paljon.
Vastaukset 3
Vanhimmat
...tuli huoneeseen, kun luin sinun tarinasi.. Ihan kuin olisin itse kirjoittanut. Sanat ja kirjaimet ei vaan koskaan ole vielä ajatuksistani ulos tulleet... Siinä oli paljon asiaa pienessä koossa.. Usko huomiseen, älä eiliseen..
Ole vain mitä olet, älä mieti turhia. kyllä ne asiat siitä aina jotenkin lutviutuu. elämä opettaa. jos tuntuu että asia muodostuu isoksikin ongelmaksi, joka haittaa elämääsi, kokeile puhumista vaikka psykologille. olen itse saanut apua terapiasta moniin ongelmiin.
Minulla on ollut vuosia tuo tunne, että olen joltain toiselta, ihmeplaneetalta, eikä minua tosissaan ymmärrä kukaan. Olen ollut kummajainen ja en vähiten itselleni. Minun kokemukseni ei liity kylläkään lesbouteen, sillä sen olen hyväksynyt varauksetta aina, vaan muuhun elämääni ja persoonaani. Ajatuksiini ja tapaani kokea erilaisia asioita, tapahtumia.
Mutta. M U T T A..
Vähitellen opin hyväksymään sellaisen tosiasian, ettei ole joukko samanlaisia ihmisiä vastaan minä erilaisuuksineni, vaan että on erittäin sekalainen joukko ihmisiä yleensä, joissa ei ole muuta yhtenäisyyttä todellisuudessa kuin ihmisyys.
Tämän asian tajuaminen helpotti minua. Olin aina kertonut "väärille" ihmisille itsestäni ja yrittänyt väkipakolla saada heidät tajuamaan itseäni. Todellisuudessa he olivat niin erilaisia ihmisiä, että he eivät koskaan oppisikaan tajuamaan minunlaisiani jatkuvasti todellisuuttani kyseenalaistavia ihmisiä.
He elivät kuin heidät oli kasvatettu. Normein ja tavanomaisin elämisen kuvioin - rippikoulusta, naimisiin, lapsensaamisiin, asunnon ostoon jne.... He olivat niitä, jotka vihaavat ulkomaalaisia, katsovat joka urheilumatsin tv:stä, polttavat tupakkaa ja ryyppäävät viikonloppuisin kotona ja jos kapakkaan lähdetään, sen on oltava hinnaltaan halpa kapakka..ja ulkona ei raaskita syödä ja kahvia saa kotonakin. Sanomalehti luettiin kannesta kanteen ja tv-uutiset oli katsottava urheilun lomassa.. Eri maiden pääkaupungit tuli tietää ja vaihtoehtoinen lääketiede oli pelkkää humpuukia.
No joo. Mitenkään väheksymättä he olivat erilaisia ihmisiä, joilta turhaan vuosia yritin saada ymmärrystä itselleni.
Sitten keksin aloittaa ystäväpiirini laajentamisen erilaisiin ihmisiin ja johan löytyi ihmisiä, joilta sain palautetta omalla elämänkatsomukselleni. Ja tämä tuntui todella hyvältä vuosien "yksinäisyyden" jälkeen. Tuli vihdoin tunne, että en ole erilainen, vaan olen yksilö muiden yksilöiden joukossa. Eikä minun sen jälkeen olen paljonkaan tarvinnut vertailla itseäni muihin, vaan olen ollut onnellinen minuna.
Sinäkin löydät hänet vielä....oman itsesi!!