Moi. Olen 15v poika suomesta ja päälle päin katsoen voisi luulla että asiat ovat hyvin kohdallani mutta todellisuus on jotain muuta. Asuin ensin 10-11 vuotta toisella paikkakunnalla (600km päässä)ja muutin sitten äitini kanssa nykyiselle paikkakunnalle äitin erottua isästä. Olin silloin jotain 10-11 vuotta. Kun olin 13v isäni kuoli jostain syystä en tiedä yhtään miksi koska minulle ei kerrota. Nykyään koen olevani yksin. Kyllähän mulla kavereita on pari mutta olen ihastunut yhteen tyttöön jonka kanssa haluan seurustella mutta kun en tunne häntä tarpeeksi että voisin viedä asiaa eteen päin. Olen ollut häneen kylläkin ihastunut jo 2,5 vuotta mutta en osaa tehdä asialle mitään koska tiedän etten voi saada häntä. Ja tuo koulu se vasta stressaavaa onkin. Mutsi nalkuttaa että kulutan aikaa liikaa turhanpäiväisiin juttuihin ja että pitäis lukea kokeisiin enemmän mutta kun ei jaksa YHTÄÄN kiinnostaa koko koulu ja nyt alkaa olemaan viimeinen tilaisuus päättää mitä tekee peruskoulun jälkeen. Joka aamu on liian kova vitutus kun joutuu lähtemään kouluun. Ainut lohdutus on se että pääsen näkemään sitä tyttöä taas mutta kun jos ei se minuta pidä niin ei sitten pidä mitä se siitä katselemalla paranee. Kyllähän minä päästäisin itseni päiviltä jos en pelkäisi kuolemaa mutta kun pelkään sekä kuolemaa että täällä elämistä. Tunnen itseni kuin super marioksi joka hyppii hyvin pitkien ja vaivalloisten rotkojen yli ja laskupaikat ovat hyvin hyvin vähissä. Joku kerta vielä hyppään huti ja tipun rotkoon. Niin arvelen isällenikin käyneen.
Ainut lohdutukseni on musiikki ja olin vähän aikaa
sitten itseasiassa aika hyvä soittamaan kitaraa. Käyn soittotunneillakin. Mutta saamattomuuteni ansiosta sekin innostus on laantunut ja nykyään tunnen olevani vain musiikin kuuntelija en harrastaja ollenkaan. Eli minulla ei ole mitään harrastuksia lainkaan enkä jaksa aloittaa uuttakaan kun mikään ei kiinnosta. Ei minua kiinnosta siis yhtään mikää ylipäätänsä koko elämässä.. :S En ole tarpeeksi hyvä missään olen kaikessa vain keskiverto.
Ainut lohdutukseni on musiikki ja olin vähän aikaa
sitten itseasiassa aika hyvä soittamaan kitaraa. Käyn soittotunneillakin. Mutta saamattomuuteni ansiosta sekin innostus on laantunut ja nykyään tunnen olevani vain musiikin kuuntelija en harrastaja ollenkaan. Eli minulla ei ole mitään harrastuksia lainkaan enkä jaksa aloittaa uuttakaan kun mikään ei kiinnosta. Ei minua kiinnosta siis yhtään mikää ylipäätänsä koko elämässä.. :S En ole tarpeeksi hyvä missään olen kaikessa vain keskiverto.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sulla on ollut rankkaa, vanhemmat eronnu ja isä kuollut. Miksi sulle ei ole kerrottu siitä mitään? Hmmhh..
Kuulostat masentuneelta. Sun kannattais mennä juttelemaan koulukuraattorin kanssa, siitä on ollu apua mullekin. Kerro sun äidille sun olostas. :) Voimia.
Koko nimi kuulostaa liian viralliselta en jaksa mennä kuuntelemaan lässytystä.
No tosta isän kuolemisesta sen verran että mulle sanotaan et se kuoli ihan yhtä äkkiä vaan ilman mitään syytä niinku meni nukkumaan eikä enää herännykkänä mut vähän arveluttaa ku viimesellä kerralla ku olin käymässä sen luona nii se sano että
"Ku minä tästä lähen nii pidä huoli itestäs" jne jne koko ajan ku minä tästä lähen nii veikkaan että se oli ainakin osittais itse aiheitettua se kuolema mutta enhän siitä sillä hetkellä tajunnu et mitä se horisee. No mutta en osaa sanoa eikä se
ni hirveesti jaksa edes enään kiinnostaa.
Kuulin yhtenä päivänä ihan hyvän suomalaisen bändin tekemän biisin jonka kertosäkeen sanat meni näin: "En tiedä mitä tahtoisin, mutta tiedän etten
siihen silti tyytyisi."
Tajusin että toihan kuvaa mua taydellisesti. Kellään muulla samanlaisia ongelmia?
Piti jotain kirjottaa kun kerta halusit...
Elämä on liian upea jotta voisit kuolla noin nuorena. Nyt eletään historian parasta aikaa ja ehkä jopa 2500 luvulta katsottuna tämä on parasta aikaa? On teknologiaa ja energiaa vielä riittää, mutta kuinka kauan? Ilmastonmuutokset ja energian väheminen painavat päälle mutta nyt on ihan hyvä olla ainakin toistaiseksi.
Sinulla on vapaus tulla melkeinpä miksi haluat, tulevaisuutesi on teoriassa turvattu kuolemaan asti vaikka et kävisi koskaan töissä tai koulussa.
Voisinpa väittää (mutta en 100% varmasti) että itsellä on ollut vaikeampaa ja on edelleen. Ainut mikä auttaa jaksamaan on kovettuminen ja miellekuva omasta asunnosta. En luovu unelmistani vain koska maailma on paha paikka, tai koska ihmiset ovat paskoja tai mistäkään muusta syystä! Viimeistään 18-vuotiaana SINÄ päätät KAIKESTA mitä teet.
Kysy vaan jos on jotain kysyttävää. Jaksamista sullekkin :)
Joo tiedän että monilla on paljon vaikeampaakin eikä minulla ole mitään oikeutta tulla valittamaan tällaisista pikku jutuista kun maailmassa tapahtuu tämän lisäksi paljon suurempiakin juttuja joille vain hyrähdetään historian tunnilla sitä pitempään muistamatta. Itseasiassa jo se kertoo itsestäni jonkin verran. (katsokaa taas pääsin itseeni)
Mutta täällä kun on puitu paljon pienenmpiäkin juttuja niin ajattelin että.. öö.. mitäköhän ajattelinkaan. Enhän minä edes tunne teitä.
kyllä kaikkien omat surut ja ongelmat on kuitenkin itselle ne suurimmat eikä niitä voi kukaan muu vähätellä. Ihmiset kun kokevatkin asioita eri tavalla, joku voimakkaammin ja joku kevyemmin. Eli kyllä sulla on oikeus tulla asioistas "valittamaan" yhtälailla kuin muillakin:) Älähän lannistu, itse oon tuon iän ohi jo mennyt ja voin kertoa, että elämässä on aivan mielettömästi hienoja juttuja tiedossa, kaikille. Se tietenkin vaatii toki sen, että ei ihan luovuta otettaan elämästä, vaan jaksaa panostaa edes vähän jotta saa töitä ja pysyy ihmisten ilmoilla jne.
Jokainen on hyvä jossain. Usein sen oman jutun löytyminen vaatii kuitenkin epäonnistumisia, yrittämistä, etsimistä. Nuorena on ihanaa se, että voi kokeilla kaikkea mahdollista! koitahan jaksaa!
Nuoresta iästäsi huolimatta sinulla on erittäin hyvä asenne ja kypsä ajattelutapa, harvoin luen tällaisia viestejä... Puhdasta loistoa =) Jatka samaan malliin.
P.S. Tuli myös mieleen, että ihmiset joilla henkinen kapasiteetti riittää oman itsensä ja kaiken, hyvän että pahan, hyväksymiseen, ovat vahvimmilla tässä maailmassa. Kaikki lähtee loppujen lopuksi vain omasta itsestä. Se on muistettava. Masennuksestakin selviää loppujen lopuksi vain omien henkisten 'ponnistelujen' jälkeen.
kannattaa sille tytölle ainakin jotain sanoa. :) ei mua ainakaan ois koskaan haitannut koulussa jos joku poika ois tullut juttelemaan. ei se sen vaarallisempaa. kysy vaikka läksyistä tai muusta arkisesta ensin ja joku toinen päivä lisää.
Olen kolme vuotta ollut sen kaa samalla luokalla ja arkisesta on kyllä sillon tällön tultu juteltua mutta ei se mitään muuta ookkaan ollu. Ja mitä "lisää" minä muka kysyisin? Tuntuis oudolta mennä yhtäkkiä 3 vuoden jälkeen puhumaan jostain ihan niinku en olis ennen huomannukkaan. Ja se heittää niin usein jotain läppää etten kuitenkaan sais selvää onko se tosissaan vai ei. :>
Kerran se piirsi mun vihkoon sydämen ja sano vitsillä että katos vaan sä tykkäät musta ja sano et voi voi mä en tykkääkkänä susta ja että murtuko oikeen sydän mutta en usko että se oli tosissaan mut luulen että sitä ärsyttää ku tuijotan sitä joskus nii että se irvistää mulle.
mul ei oo asiat iha noi huonost ainakaa et ois eronnu kukaa. mäki soitin kitaraa mut sit lopetin ku alko masentaa ja se vaa jatkuu. ei vaa kouluu jaksais mennä tai mihinkää kuraattoril en ala mitää kasvotuste avautuu jollekki vittunaamal joka kertoo etee päi juttu ::/:/::/