Heippa. Sellasta kyselen, että te joilla ollut imukuppisynnytys, onko tehty episiotomia (oon lukenu että se tehdään lähes kaikille tässä tilanteessa) ja kuinka pahat repeämät on tullu? Kun mä sain esikoisen, hänet autettiin imukupilla ulos (Malmströmin keskikokoinen imukuppi), ei tehty epparia ja sain VAIN ensimmäisen asteen repeämän joka parani helposti. Ponnistusvaihe kesti 1h30min, tyttö painoi 3910g. Onko kellään muulla hyviä kokemuksia imukupin käytöstä?? Ja mistäköhän johtuu että mä pääsin niin helpolla? Oon lukenu vaan kauhukertomuksia kauheista repeämistä.. Vielä se et oon pienikokonen, 156cm. Kiitos jos joku jaksaa vastata!
IMUKUPPISYNNYTYS!!
kokemuksia!
18
6057
Vastaukset
- ***
tehtiin kyllä toi episiotomia, mut mitenkään hirmu pahoja repeämiä ei tullut.
Jonkun verran kyllä tikattiin, mut aika nopeaan paranivat.
Ponnistusvaihe mulla kesti jotain 1t30min myöskin ja lapsi painoi 3 160g. - Drama
Meillä esikoinen jouduttiin auttamaan imukupilla koska oli napanuora kiristynyt kaulan ympärille ja eppari tehtiin. Parani aika hitaasti mun mielestä ja kun siihen kohtaan koskee niin tuntuu vieläkin kipeältä ja siitäkin on jo aikaa 1v4kk. Tyttö oli vain 2630kg.Toinen on tulossa ja olen ajatellut et miten se eppari vaikuttaa toiseen synnytykseen.Ja en toivo että tässä tulevassa synnytyksessä tehtäis eppari.
- tehtiin kans
sen takia kun olin jo niin väsynyt ja minusta vauva oli tiukassa, no olihan se 4230 ja pipo 37,5 esikoinen ponnistelin 1.12 min. Eppari tehtiin, mulle sanottiin vaan että ihan kunnon kokonen, mutta nyt 8 vk synnytyksestä ei mitään tietoakaan että olis leikelty. en revenny pahasti ja imukupin laitto ei sattunut (minulla ei ollu kipulääkkettä minkäänlaista). sattuskohan joillaki sen takia että vauva on vielä kauempana että ei ihan suulla niin että joutuu syvemmältä alottaan imukupilla auttamisen ... en teide tuli vaan mieleen
- ..meni
Mulla imukuppi siksi, että oli epiduraali päällä ja lapsen sydänäänet alkoi laskea. Eka "nykäisystä" tajusin mihin päin pitää ite avittaa ja lapsi syntyi lopulta tosi helposti. Eppari leikattiin, ei mitään repeämiä, ja se epparikin parani tosi nätisti ja pystyin heti istumaan yms. (ei siis ollut missään välissä pahasti kipeä). Ponnistusvaihe kesti alle 5 min.
- Miiiiii
Mulla päädyttiin imukuppiin ponnistustenjälkeisten sydänaanilaskujen ja pitkittyneen ponnistusvaiheen vuoksi (41 min). Eppari leikattiin, johon aika paljon tikkejä, repeämiä ei tullut. Terve tyttö syntyi 3485g (esikoinen). En myöskään tuntenut missään vaiheessa ponnistamisen tarvetta, ja supistukset olivat ponnistusvaiheen alettua todella heikot pitkän avautumisvaiheen ja epiduraalin vuoksi.
Mulla ei tuosta imukupista mitään huonoja kokemuksia, ilman sitä olisin pungertanut tyttöä ulos ilman supistuksia varmaan ikuisuuden. Repeämiä ei tullut koska eppari tehtiin ajoissa. Mulla ei myöskään tarvinnut työntää sitä imukuppia "sisään" koska sain itse ponnistettua vauvan pään näkyville, siihen sitten kiinnittivät kupin ja kahdella kevyellä vedolla tyttö oli ulkona parissa minuutissa imukupin laiton jälkeen!
Eppari on parantunut hyvin, mitä nyt sairaalassa hieman tulehtui, mut antibiooteilla hoitui. Synntyksestä on nyt 2,5 kuukautta, ja istuminen ei tuota enää ongelmia (pyöräilyä en uskaltaisi kyllä kokeilla). Eppariarpi tuntuu kyllä kiristävänä kun käsin kokeileen, et itsekin mietin, mitenkähän seuraavassa synnytyksessä käyttäytyy... varmaan tuon arven takia on pakko tehdä eppari seuraavallakin kerralla. Mutta sekinhän riippuu miten nopeaan uusi synnytys tulee... arvet pehmenee ajan kanssa, mutta esim. kahdessa vuodessa se ei täysin ehdi pehmetä -kuudessa kylläkin!
Seksiä ei olla vielä kokeiltu, et saa nähdä kiristääkö arpi siinäkin...
Minusta ainakin imukuppisynnytys on parempi vaihtoehto kuin ikuisuuksia kestävä ponnistusvaihe. Siinä ei pääse paikat venyttymään niin pahasti, ja saattaa välttyä virtsan- ja ulosteenkarkailuongelmilta sekä laskeumilta jatkossa. - hassumamma
Mulle käynistettiin synnytys kun meni yliaikaiseksi ja istukka alkoi rappeutumaan.
Koko synnytyksen kesto oli 15,5h.
Poika oli tulossa kasvot edellä ja kasvot masuunpäin, eli väärinpäin.
Olikohan se nyt sitten kiwi-kuppi millä autettiin poika maailmaan. Tekivät epparin ja kuusi ponnistusta myöhemmin poika oli sylissä.
Pojan mitat oli 3642g ja 52cm. en revennyt ja parannuin tosi nopeasti.
Ei niitä kauhu juttuja kannata lueskella alkaa vaan ahdistamaan liikaa! - Marrasvauva 07
Meidän poika tuli maailmaan myös imukupeilla, synnytys kesti 23tuntia ja ponnistusvaihe 1h20 min, ja olikin ihan lähellä, etten joutunut sektioon, vauvan sydänäänet alkoivat heiketä:(
Mulle tehtiin episiotomia ja itse haava on parantunut suhteellisen hyvin,mutta mulle tuli aivan kamalat peräpukamat murtui häntäluu, ne ovat ollet NIIN kipeät, etten ole pystynyt vieläkään istumaan, synnytyksestä on tänään 3 viikkoa, joten jos jollain muullakin on käynyt näin, kauanko peräpukamissä oikein kestää parantua, olen käyttänyt koko ajan puikkoja ja voidetta..- lukasa
no peräpukamat eivät välttämättä parane itsekseen varsinkin jos ne on näkyvät minulla edelleen kaikkija kokeilin ja leikkausta suositeltiin.mutta en mennyt.eli pukamat ovat vieläkin.
- Miiiii
Minulle tuli kans pukamia synnytyksessä, ja kipeät olivat, ja aiheuttivat/aiheuttavat hieman edelleen kaikkea muuta vaivaa, eli "turhaa" ulostamisen tarpeen tuntua ym. ikävää. Toipuminen on ollut HIDASTA, mutta toipunut olen kuitenkin melkein entiselleni (synnytys 19.9.07) ja uskonkin että tästä paranen vielä kokonaan, mutta se voi viedä vielä kuukaudenkin.
Minulle neuvolatäti sanoi pukamiin hyväksi avuksi:
1) kylmän, eli aina ulostamisen jälkeen ja muutenkin useamman kerran päivässä kannattaa laittaa jääpala ihan sinne peräaukkoon sisälle. Kuulosti tosi karulta, mutta oikeasti auttoi!! Kannattaa esim. puukolla halkaista se jääpala kahtia, ja sitten kädessä sulattamalla "pyöristää" terävät reunat. Ja sitten vaan esim. pöntöllä istuen laitat jääpalan "sinne". Se tuntuu aika ilkeältä hetken, mutta supistaa pullottavat pukamat, eikä rasita limakalvoja, kuten ne lääkevoiteet!
2) Istumakylvyt, eli ammeeseen tai isoon vatiin haaleaa vettä, ja sinne istumaan muutamia kertoja päivässä, tai aina kun korventaa.
3) peräaukko kannattaa rasvata öljyllä/ vaseliinilla ennen ulostamista, näin välttyy haavaumilta. Bepanthen on myös hyvä voide limakalvoille!
Ja sit tietenkin ne kaikki peruskikat kuten kuitupitoinen eväs ja hyvä hygienia.
Ja peräpukamat on kuitenkin hoidettavissa, jos ei muuten niin viimeistään leikkauksella. Joillekin kun voi tulla synnytyksessä paaaljon pahempaakin kremppaa, kuten repeämiä peräaukkoon saakka ja pysyvä ulosteenpidätyskyvyttömyys, peräsuolen laskeuma, kohdun laskeuma... pelkät pukamat ja eppari on vielä aika kevyttä, vaikkakin KIPEÄÄ ainakin ekat pari kuukautta.
Onhan tuo välillä vähän hankalaa nauttia vauvasta, kun kroppa on revitty riekaleiksi, mutta kyllä tästä selvitään, aika parantaa...
- vuonna 2005
Meillä syntyi Hgin kättärillä tyttö 3800g. Pitkittyneen ponnistusvaiheen jälkeen (1,5h) auttoivat imukupilla. Tytöllä ei ollut hätää. Hyvä että auttoivat, ilman ei olisi tullut.
Tehtiin episiotomia mutta silti sain pahat 3. asteen repeämät, eli myös suolen ulkolihas meni. Vietiin leikkaussaliin jossa nukutuksessa paikat kursittiin kokoon. Pahoitellen synnytyslääkäri jälkikäteen kertoi että noissa sfinkter-repeämissä (3. ja erityisesti tietysti pahin 4. aste) on iso riski jatkossa inkontinenssille eli jonkinasteiselle ulosteen pidätyskyvyttömyydelle suolen vaurioitumisen vuoksi.
Itse kuitenkin paranin todella hyvin ja mielestäni nopeasti. Kipuja ei ollut, ei edes ulostaessa eikä alkuparanemisessakaan. Kipulääkettä söin vain kättärillä, enää kotona en tarvinnut. Minkäänlaista pidätyskyvyttömyyttä ei jäänyt.
Asiapitoista juttua 3. ja 4. asteen repemämistä (sfinkter-ruptuurat) löytyy:
http://www.tyks.fi/fi/dokumentit/10864/EPISIOTOMIA_JA_KOLMANNEN_ ASTEEN_ REPEAMAT.doc
Tuolla viitattavaan USAlaiseen tutkimukseen viitaten erittäin pieni riski uusia, joten alakautta olisi omasta halusta tarkoitus toinenkin synnyttää.- Miiiiii
Huh, aika rankalta kuulostaa sinunkin synnytyskokemus, ja tosi hyvä, että olet parantunut vaikeista repeämistä huolimatta!
Mutta mitenkä olet toipunut synnytyksestä noin henkisesti? Onko jäänyt pelkoja/traumoja? Minäkin alan olla fyysisesti kunnossa, mutta henkisesti olen vielä ihan rikki... lapsemme sai alkunsa IVF-hoidolla, ja synnytys oli minulle koko odotusajan todella odotettu, tärkeä tapahtuma, koska ehdin lapsettomuuden aikana jo pelätä etten saa koskaan synnyttää. Ja nyt sitten odotettu "ihana" synnytys olikin aikamoinen painajainen... minulle tulee edelleen ihan fyysisestikin paha olo kun kuulen jonkun puhuvan synnytyksestä tai kun muistan oman synnytykseni. Olen myös todella vihainen kaikille niille, jotka ovat onnistuneet synnyttämään lapsesna helposti! Se tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, vaikka tiedänkin että ajatukseni ovat typeriä... suututtaa, etten ehkä koskaan saa kokea sitä "maailmoja mullistavaa ihanaa synnytykstä", koska en välttämättä tule enää raskaaksi. Ja vaikka tulisinkin, en tiedä uskallanko synnyttää alakautta... Tämä toipuminen on ollut niin hidasta, ja kesken edelleen...
*huokaus* - oli niin
Miiiiii kirjoitti:
Huh, aika rankalta kuulostaa sinunkin synnytyskokemus, ja tosi hyvä, että olet parantunut vaikeista repeämistä huolimatta!
Mutta mitenkä olet toipunut synnytyksestä noin henkisesti? Onko jäänyt pelkoja/traumoja? Minäkin alan olla fyysisesti kunnossa, mutta henkisesti olen vielä ihan rikki... lapsemme sai alkunsa IVF-hoidolla, ja synnytys oli minulle koko odotusajan todella odotettu, tärkeä tapahtuma, koska ehdin lapsettomuuden aikana jo pelätä etten saa koskaan synnyttää. Ja nyt sitten odotettu "ihana" synnytys olikin aikamoinen painajainen... minulle tulee edelleen ihan fyysisestikin paha olo kun kuulen jonkun puhuvan synnytyksestä tai kun muistan oman synnytykseni. Olen myös todella vihainen kaikille niille, jotka ovat onnistuneet synnyttämään lapsesna helposti! Se tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, vaikka tiedänkin että ajatukseni ovat typeriä... suututtaa, etten ehkä koskaan saa kokea sitä "maailmoja mullistavaa ihanaa synnytykstä", koska en välttämättä tule enää raskaaksi. Ja vaikka tulisinkin, en tiedä uskallanko synnyttää alakautta... Tämä toipuminen on ollut niin hidasta, ja kesken edelleen...
*huokaus*suuri ja jouduttiin turvautumaan imukuppisynnytykseen (ponnistusvaihe kesti 1 h 11 min.). Vauva ei ns. laskeutunut alas, en kokenut tunnetta siitä, että pitäisi ponnistaa..Avautumisvaihe nopea, en kerennyt saamaan kivunlievitystä, joten koin sen rankkana. Sain 2. repeämät, en nyt muista monta tikkiä laitettiin. Kuitenkin useita. Hemppa laski ja toipumisessa meni tämänkin vuoksi aika kauan. Ehdotettiin rautatabl. tilasta tiputtaa verta, mutten tyhmyyksissäni halunnut...hidasti toipumista. Nyt la helmikuussa ja toivon, että synnytys menisi niin, että kerkeäisin saamaan kivunlievitystä, kerta luomuna riittää!
- Marrasvauva 07
Miiiiii kirjoitti:
Huh, aika rankalta kuulostaa sinunkin synnytyskokemus, ja tosi hyvä, että olet parantunut vaikeista repeämistä huolimatta!
Mutta mitenkä olet toipunut synnytyksestä noin henkisesti? Onko jäänyt pelkoja/traumoja? Minäkin alan olla fyysisesti kunnossa, mutta henkisesti olen vielä ihan rikki... lapsemme sai alkunsa IVF-hoidolla, ja synnytys oli minulle koko odotusajan todella odotettu, tärkeä tapahtuma, koska ehdin lapsettomuuden aikana jo pelätä etten saa koskaan synnyttää. Ja nyt sitten odotettu "ihana" synnytys olikin aikamoinen painajainen... minulle tulee edelleen ihan fyysisestikin paha olo kun kuulen jonkun puhuvan synnytyksestä tai kun muistan oman synnytykseni. Olen myös todella vihainen kaikille niille, jotka ovat onnistuneet synnyttämään lapsesna helposti! Se tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, vaikka tiedänkin että ajatukseni ovat typeriä... suututtaa, etten ehkä koskaan saa kokea sitä "maailmoja mullistavaa ihanaa synnytykstä", koska en välttämättä tule enää raskaaksi. Ja vaikka tulisinkin, en tiedä uskallanko synnyttää alakautta... Tämä toipuminen on ollut niin hidasta, ja kesken edelleen...
*huokaus*Miiiiiii :=)
Sun kirjoitus oli kun omani, meidänkin vauva sai alkunsa hoidoista ja olenkin nyt jälkikäteen ajattelut, että siksikö synnytys oli mulle NIIN rankka ja traumattava kokemus, että toista lasta en tule tekemään, tai en ainakaan synnyttämään.
En ole pystynyt nauttimaan oikein vauvastakaan kunnolla, kun alapää on ollut niin sika kipeä, murtunut häntäluu, peräpukamat, kursittu eeppari, pisteenä ii:n päälle muuttunut ph:arvo alapäässä = kirvelyä, pahanhajuista vuotoa:(
PAH ! Lisäksi mielipahaa on tuonnut se, että alapään kipeyden takia en ole pystynyt istumaan, ja imetys ei onnistu makuultaan, kun mun rinnat ovat niin isot ja raskaat :( joten vauva saa pullosta maitonsa, jonka lypsän ensin.
Oli kuitenkin lohduttavaa kuulla/lukea, että joku toinenkin on saanut traumat synnytyksestä ja voi tuntea samoja fiiliksiä kuin minä.
Tsemppiä sinulle :=) yritetään jaksaa :D - Miiiiii
Marrasvauva 07 kirjoitti:
Miiiiiii :=)
Sun kirjoitus oli kun omani, meidänkin vauva sai alkunsa hoidoista ja olenkin nyt jälkikäteen ajattelut, että siksikö synnytys oli mulle NIIN rankka ja traumattava kokemus, että toista lasta en tule tekemään, tai en ainakaan synnyttämään.
En ole pystynyt nauttimaan oikein vauvastakaan kunnolla, kun alapää on ollut niin sika kipeä, murtunut häntäluu, peräpukamat, kursittu eeppari, pisteenä ii:n päälle muuttunut ph:arvo alapäässä = kirvelyä, pahanhajuista vuotoa:(
PAH ! Lisäksi mielipahaa on tuonnut se, että alapään kipeyden takia en ole pystynyt istumaan, ja imetys ei onnistu makuultaan, kun mun rinnat ovat niin isot ja raskaat :( joten vauva saa pullosta maitonsa, jonka lypsän ensin.
Oli kuitenkin lohduttavaa kuulla/lukea, että joku toinenkin on saanut traumat synnytyksestä ja voi tuntea samoja fiiliksiä kuin minä.
Tsemppiä sinulle :=) yritetään jaksaa :DOlet varmaan ainoa tällä pallolla, joka voi edes suunnilleen ymmärtää miltä minusta tuntuu!!!
Tämä aika on ollut todella rankkaa, ristiriitaista... toisaalta sitä on maailman onnellisin ihminen kauan odotetusta vauvasta, toisaalta taas ihan rikki, kun odotettu synnytys ei ollutkaan "taivaallisen ihanaa" niin kuin kaikki ylistää... enkä tiedä uskallanko enää yrittääkään uutta raskautta, puhumattakaan synnytyksestä!!!
Haluaisitko/ jaksaisitko vaihtaa ajatuksia enemmän privana? Vertaistuki olisi tässä tilanteessa tarpeen, ehkä tässäkin asiassa jaettu kipu olisi vain puolikas kipu :)
Sähköpostiosoitteeni on: [email protected]
Olisi tosi kiva kuulla sinusta :D
*voimahali* - vuonna 2005
Miiiiii kirjoitti:
Huh, aika rankalta kuulostaa sinunkin synnytyskokemus, ja tosi hyvä, että olet parantunut vaikeista repeämistä huolimatta!
Mutta mitenkä olet toipunut synnytyksestä noin henkisesti? Onko jäänyt pelkoja/traumoja? Minäkin alan olla fyysisesti kunnossa, mutta henkisesti olen vielä ihan rikki... lapsemme sai alkunsa IVF-hoidolla, ja synnytys oli minulle koko odotusajan todella odotettu, tärkeä tapahtuma, koska ehdin lapsettomuuden aikana jo pelätä etten saa koskaan synnyttää. Ja nyt sitten odotettu "ihana" synnytys olikin aikamoinen painajainen... minulle tulee edelleen ihan fyysisestikin paha olo kun kuulen jonkun puhuvan synnytyksestä tai kun muistan oman synnytykseni. Olen myös todella vihainen kaikille niille, jotka ovat onnistuneet synnyttämään lapsesna helposti! Se tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, vaikka tiedänkin että ajatukseni ovat typeriä... suututtaa, etten ehkä koskaan saa kokea sitä "maailmoja mullistavaa ihanaa synnytykstä", koska en välttämättä tule enää raskaaksi. Ja vaikka tulisinkin, en tiedä uskallanko synnyttää alakautta... Tämä toipuminen on ollut niin hidasta, ja kesken edelleen...
*huokaus*Ei itselleni synnytyksestä, pahasta repeämisestä huolimatta, henkisiä traumoja jäänyt. Sain 3cm auettuani (jolloin kipu oli vielä ihan hanskattavissa) epiduraalin jota lisäiltiin. Lähinnä vain nukuin yön ja lähes koko avautumisvaiheen. Supistuksia voimistettiin oksitosiinilla. Mikäs siinä oli kölliessä. :)
Vaan epiduraali tietenkin loppui kun olin 9cm auki ja siitähän se helvetti sitten alkoi. Lisää ei haluttu laittaa kun ponnistusvaihe jo lähellä. Viimeisenä tuntina jona aukesin 9 -> 10cm huusin joka supistuksessa niin paljon että ääni lähti. Yrittihän siinä aluksi olla huutamatta, mutta nyt tiesän että on olemassa tuskan taso jota ei ole mitenkään mahdollista kyetä kestämään hiljaa... Oksitosiinilla voimistuneet supistukset tulivat todella raakoina minuutin välein.
Ponnistusvaiheeseen pääseminen helpotti kipua tai itse koin niin, oli ihanaa päästä itse tekemään jotain. Vaan 1,5h ponnistamisen jälkeen ei etenemistä joten imukupilla ottivat ulos. Ulostulo vielä yksittäisenä hetkenä sattui, kai repeämisestä johtuen siinä määrin, että tajunnan tasoni jotenkin laski. Tai kai se lasku johtui koko 2,5 tunnin takana olevasta todellisesta helvetistä. Ihmiskroppahan tuottaa melkoisen määrän luontaisia turtumishormoneja joilla pyrkii auttamaan selviämään voimakkaasta pitkäkestoisesta tuskasta. Vauvan synnyttyä en muista kuin että nojasin taakse, rentouduin ja ajattelin että se on ohi, on ohi, on ohi... En ensimmäisinä sekunteina tai minuuttina jotenkin vain tajunnut ajatella koko vauvaa, vaikka periaatteessa tietysti olisi halunnut, olin vain iloinen että olen hengissä homma ohi. Ennen synnytystä siis tietenkin ajattelin että sitten heti kurkkaan kumpi tuli, minkä näköinen jne. No ei siinä kyllä kurkittu ei...
Fyysisesti siis olin periaatteessa ok, mutta järjettömästä kivusta johtuen jotenkin tajuntani taso oli selvästi laskenut ja palautuminen normaalihavainnointi tilaan kesti. Näyttivät vauvan sukupuolta, mutta en kyennyt, yrittämisestä huolimatta, näkemään kuin keltaisen möykyn edessäni :) Tajusin kyllä kun sanoivat sitten ääneen että tyttö tuli :)
Lyhyt joidenkin tuntien kärsimyshän se kuitenkin kaikkiaan oli. Ihan rauhallisella mielellä tässä toista synnytystä odotan. Josko se toinen tulisi oman ponnistamisen voimalla. Kyllä sen järjellä muistaa että helvetti oli ennenkokematon ja kipu jotain mitä voinut kuvitella olevan olemassa, mutta tunteena unohtaa. Kai se siitä palautuu mieleen kun synnytykseen asti pääsee (tai joutuu :)
Helppo ja vaivaton paraneminen tietenkin auttoi omalla kohdalla paljon. - kukamuka
vuonna 2005 kirjoitti:
Ei itselleni synnytyksestä, pahasta repeämisestä huolimatta, henkisiä traumoja jäänyt. Sain 3cm auettuani (jolloin kipu oli vielä ihan hanskattavissa) epiduraalin jota lisäiltiin. Lähinnä vain nukuin yön ja lähes koko avautumisvaiheen. Supistuksia voimistettiin oksitosiinilla. Mikäs siinä oli kölliessä. :)
Vaan epiduraali tietenkin loppui kun olin 9cm auki ja siitähän se helvetti sitten alkoi. Lisää ei haluttu laittaa kun ponnistusvaihe jo lähellä. Viimeisenä tuntina jona aukesin 9 -> 10cm huusin joka supistuksessa niin paljon että ääni lähti. Yrittihän siinä aluksi olla huutamatta, mutta nyt tiesän että on olemassa tuskan taso jota ei ole mitenkään mahdollista kyetä kestämään hiljaa... Oksitosiinilla voimistuneet supistukset tulivat todella raakoina minuutin välein.
Ponnistusvaiheeseen pääseminen helpotti kipua tai itse koin niin, oli ihanaa päästä itse tekemään jotain. Vaan 1,5h ponnistamisen jälkeen ei etenemistä joten imukupilla ottivat ulos. Ulostulo vielä yksittäisenä hetkenä sattui, kai repeämisestä johtuen siinä määrin, että tajunnan tasoni jotenkin laski. Tai kai se lasku johtui koko 2,5 tunnin takana olevasta todellisesta helvetistä. Ihmiskroppahan tuottaa melkoisen määrän luontaisia turtumishormoneja joilla pyrkii auttamaan selviämään voimakkaasta pitkäkestoisesta tuskasta. Vauvan synnyttyä en muista kuin että nojasin taakse, rentouduin ja ajattelin että se on ohi, on ohi, on ohi... En ensimmäisinä sekunteina tai minuuttina jotenkin vain tajunnut ajatella koko vauvaa, vaikka periaatteessa tietysti olisi halunnut, olin vain iloinen että olen hengissä homma ohi. Ennen synnytystä siis tietenkin ajattelin että sitten heti kurkkaan kumpi tuli, minkä näköinen jne. No ei siinä kyllä kurkittu ei...
Fyysisesti siis olin periaatteessa ok, mutta järjettömästä kivusta johtuen jotenkin tajuntani taso oli selvästi laskenut ja palautuminen normaalihavainnointi tilaan kesti. Näyttivät vauvan sukupuolta, mutta en kyennyt, yrittämisestä huolimatta, näkemään kuin keltaisen möykyn edessäni :) Tajusin kyllä kun sanoivat sitten ääneen että tyttö tuli :)
Lyhyt joidenkin tuntien kärsimyshän se kuitenkin kaikkiaan oli. Ihan rauhallisella mielellä tässä toista synnytystä odotan. Josko se toinen tulisi oman ponnistamisen voimalla. Kyllä sen järjellä muistaa että helvetti oli ennenkokematon ja kipu jotain mitä voinut kuvitella olevan olemassa, mutta tunteena unohtaa. Kai se siitä palautuu mieleen kun synnytykseen asti pääsee (tai joutuu :)
Helppo ja vaivaton paraneminen tietenkin auttoi omalla kohdalla paljon.Miiille: Minulla on myös samanlainen kokemus takana: ivf-alkuinen lapsi ja vaikea imukuppisynnytys. Meillä ponnistusvaihe pitkittyi ja oman väsymykseni vuoksi lapsi autettiin lopulta ulos imukupilla. Kipulääkkeen vaikutus oli tuolloin jo loppunut ja silikonikupin asentaminen sattui mielettömästi. Jouduin kamalaan paniikkiin, enkä tainnut juurikaan enää ponnistaa. Lapsi vedettiin väkisin ulos minun kirkuessa täydessä paniikissa. Repesin pahasti ja menetin runsaasti verta. Hb laski niin alas, että sain pari pussia lisäverta, jolloin kuntoni parani hieman. Lapselta murtui rytäkässä solisluu.
Koko tapahtumasta jäi melkoiset traumat. Synnytyksen ajatteleminenkin vähän ahdistaa ja tunnen myös kateutta niitä kohtaan, joiden synnytykset menevät "helposti". Lapsivuodeaika osastolla oli todella ahdistavaa, koska olin niin huonossa kunnossa fyysisesti, etten jaksanut edes hoitaa vauvaa. Hoitajat tietysti pitivät vauvasta huolta, mutta itse koin oloni jotenkin luuseriksi, kun en siihen pystynyt.
Meillä tämä ihana lapsi on ensimmäinen ja viimeinen, koska synnyttää en enää uskalla ja lapsivuodeosastolle en enää halua.
- on tehty
mulla oli imukuppisynnytys siksi, kun sydänäänet heikkeni enkä jaksanut itse enää oikein ponnistaa. Ponnistusvaihetta oli takana jo melkein tunti.
En revennyt pahasti, epparia ei edes leikattu. Taisi mennä aika hyvin loppujen lopuksi.
Poika oli 3700 eli ihan hyvän kokoinen. - Anonyymi
Minä sai vain epparin ja ei repeämiä. Nopeasti kotiin ja nauttimaan vauvasta.
Mutta kas, yksityisellä gynellä ultraäänellä todettiin sisäisiä repeämiä välilihan alueella. Kas kun oli painontunnetta ja nyt 4kk synnytyksestä on myös muodostunut peräsuolen laskeuma. Korjausleikkaukseen ollaan menossa.
Huom: tk:n mukaan edelleen kaikki ok ja tämä on normaali synnytyksen jälkeinen tilanne. Kertoo siitä, miten naisia arvostetaan Suomessa.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Olen tosi outo....
Päättelen palstajuttujen perusteella mitä mieltä minun kaipauksen kohde minusta on. Joskus kuvittelen tänne selkeitä tap152091Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornosta
https://www.kymensanomat.fi/paikalliset/8081054 Kotkalainen Demari Riku Pirinen vangittu Saksassa lapsipornon hallussapi811990- 1011347
Hommaatko kinkkua jouluksi?
Itse tein pakastimeen n. 3Kg:n murekkeen sienillä ja juustokuorrutuksella. Voihan se olla, että jonkun pienen, valmiin k1211126Maisa on SALAKUVATTU huumepoliisinsa kanssa!
https://www.seiska.fi/vain-seiskassa/ensimmainen-yhteiskuva-maisa-torpan-ja-poliisikullan-lahiorakkaus-roihuaa/1525663771057Vanhalle ukon rähjälle
Satutit mua niin paljon kun erottiin. Oletko todella niin itsekäs että kuvittelet että huolisin sut kaiken tapahtuneen81002Omalääkäri hallituksen utopia?
Suurissa kaupungeissa ja etelässä moinen onnistunee. Suuressa osassa Suomea on taas paljon keikkalääkäreitä. Mitenkäs ha170842- 59761
- 59731
Tämä on ihan selvä juttu
Olen sinuun rakastunut mies, ei tästä pääse mihinkään nyt vaikka yrittäisi järkeillä jotain himon ja hulluuden välillä,37690