Kuule, haluaisin koskettaa vain sinua -
mutta pystytkö
hyväksymään käteni alla
takanasi kaikki ne toiset kasvot,
joita kannan sydämeni lähtemättöminä haavoina?
Kuule, haluaisin olla edessäsi aivan avoin
ja saisit nähdä sisimpääni asti -
mutta mitä sanoisit, huomatessasi, että osa minusta
vieläkin jollain kummallisella tavalla
rakastaa jokaista
jota vihaan heidän jättämiensä kipeiden
muistijälkien tähden?
Sinä saat olla juuri se joka olet
enkä koskaan kuvittele sinua keneksikään muuksi,
mutta - ollakseni rehellinen, en tiedä
kestäisinkö minäkään nähdä syvälle sieluusi
Pelkoihisi ja toiveisiisi, ja niihin odotuksiin
joita minulle asetat, luulen?
Olisi niin helppo olla tässä
ja hukuttaa kaikki vain suudelmiin,
sillä menneet ovat menneitä!
Mutta rakkaani, kun me nyt yksinkertaisesti
olemme tulleet tähän päivään menneisyytemme kautta
ja menneisyyden kieltäminen olisi epärehellisyyttä
tätä päivää kohtaan
Pelkään ja vapisen
Meidän on pakko puhua -
ehkä pysäytän käteni liikkeen poskipäälläsi,
vetäydyn kauemmas, kerään rohkeutta
ja aloitan hiljaa:
Haluaisin koskettaa vain sinua
Haluaisin, mutta
minulla ei ole muuta kuin tämä käsi
jolla olen, anteeksi, koskettanut niin monia
ennen sinua
Kuuletko?
Jos et hyväksy
kymmeniä kasvoja takanasi
kuinka voimme olla toisillemme läsnä?
Silloin et voi olla sinä
enkä minäkään voi olla minä
Sillä voimme kohdata toisemme vain sellaisina kuin olemme,
niin monta kertaa pettyneinä, petettyinä
ja ehkä myös pettäjinä
Totuus on jotain, mitä emme voi paeta
Kun nyt olemme tässä, totuus on, että olemme
tulleet tähän menneisyytemme kautta
Harjoittelen peilin edessä
Mutta ei
En koskaan uskalla
Kuule, mieluummin pakenen pehmeisiin suudelmiisi
kuin kohtaan kaikkea sitä mikä minussa on
liian kipeää kestettäväksi
Eletään sitten vaikka illuusiossa
ja vaalenpunaisen kuplan sisällä niin kauan
kuin jaksamme,
ja sen jälkeen heipparallaa
Toki se sattuu,
rakastaa vain vartaloa
ja jättää sielu aivan kohtaamatta
Sattuu
mutta ei niin paljon kuin todellisuuden kohtaaminen
silmästä silmään!
Nieleskelen - uskaltaisinko, uskaltaisinko sittenkin -
astua menneisyyden kahleista
tähän päivään
Puhkaista kaikki kuplat, vaaleanpunaiset illuusiopallot
ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä?
Näihin runoihin
tuhansiin runoihin pakenematta
Paperille on helppo puhua, se vastaa
aina vain sovituin vuorosanoin!
Kuuletko
Minua itkettää - !
Kuule
Tahtoisin niin kovasti sanoa ne sanat
joiden sanomista pelkään
Tahtoisin niin kovasti tulla sinua lähelle
ja kohdata sinut ihmisenä,
ihmisenä joka hyväksyy nämä kymmenet kasvot
käteni alla, jolla sinua kosketan
Kuule - minulla on vain
nämä kädet
mutta pystytkö
hyväksymään käteni alla
takanasi kaikki ne toiset kasvot,
joita kannan sydämeni lähtemättöminä haavoina?
Kuule, haluaisin olla edessäsi aivan avoin
ja saisit nähdä sisimpääni asti -
mutta mitä sanoisit, huomatessasi, että osa minusta
vieläkin jollain kummallisella tavalla
rakastaa jokaista
jota vihaan heidän jättämiensä kipeiden
muistijälkien tähden?
Sinä saat olla juuri se joka olet
enkä koskaan kuvittele sinua keneksikään muuksi,
mutta - ollakseni rehellinen, en tiedä
kestäisinkö minäkään nähdä syvälle sieluusi
Pelkoihisi ja toiveisiisi, ja niihin odotuksiin
joita minulle asetat, luulen?
Olisi niin helppo olla tässä
ja hukuttaa kaikki vain suudelmiin,
sillä menneet ovat menneitä!
Mutta rakkaani, kun me nyt yksinkertaisesti
olemme tulleet tähän päivään menneisyytemme kautta
ja menneisyyden kieltäminen olisi epärehellisyyttä
tätä päivää kohtaan
Pelkään ja vapisen
Meidän on pakko puhua -
ehkä pysäytän käteni liikkeen poskipäälläsi,
vetäydyn kauemmas, kerään rohkeutta
ja aloitan hiljaa:
Haluaisin koskettaa vain sinua
Haluaisin, mutta
minulla ei ole muuta kuin tämä käsi
jolla olen, anteeksi, koskettanut niin monia
ennen sinua
Kuuletko?
Jos et hyväksy
kymmeniä kasvoja takanasi
kuinka voimme olla toisillemme läsnä?
Silloin et voi olla sinä
enkä minäkään voi olla minä
Sillä voimme kohdata toisemme vain sellaisina kuin olemme,
niin monta kertaa pettyneinä, petettyinä
ja ehkä myös pettäjinä
Totuus on jotain, mitä emme voi paeta
Kun nyt olemme tässä, totuus on, että olemme
tulleet tähän menneisyytemme kautta
Harjoittelen peilin edessä
Mutta ei
En koskaan uskalla
Kuule, mieluummin pakenen pehmeisiin suudelmiisi
kuin kohtaan kaikkea sitä mikä minussa on
liian kipeää kestettäväksi
Eletään sitten vaikka illuusiossa
ja vaalenpunaisen kuplan sisällä niin kauan
kuin jaksamme,
ja sen jälkeen heipparallaa
Toki se sattuu,
rakastaa vain vartaloa
ja jättää sielu aivan kohtaamatta
Sattuu
mutta ei niin paljon kuin todellisuuden kohtaaminen
silmästä silmään!
Nieleskelen - uskaltaisinko, uskaltaisinko sittenkin -
astua menneisyyden kahleista
tähän päivään
Puhkaista kaikki kuplat, vaaleanpunaiset illuusiopallot
ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä?
Näihin runoihin
tuhansiin runoihin pakenematta
Paperille on helppo puhua, se vastaa
aina vain sovituin vuorosanoin!
Kuuletko
Minua itkettää - !
Kuule
Tahtoisin niin kovasti sanoa ne sanat
joiden sanomista pelkään
Tahtoisin niin kovasti tulla sinua lähelle
ja kohdata sinut ihmisenä,
ihmisenä joka hyväksyy nämä kymmenet kasvot
käteni alla, jolla sinua kosketan
Kuule - minulla on vain
nämä kädet
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sinulla on sentään kädet. Minulla on pelkät sormet ehyenä nyt ja siksi kirjoittelen. Kerään palasiani kokoon, edellinen kesti viisi vuotta. Luulen että tällä kertaa kestää kauemmin.
mikä meitä nyt oikein vaivaa?
Hieno ja sieluni runteleva teksti.
Nyt ei voi sanoa muuta.
Huh huh...meillä on kättemme alla menneisyyden kosketukset. Kylläpä osasit taas saada sanattomaksi. K i i t o s lukuelämyksestä!
hyvää huomenta, ja kiitos palautteesta. "Muistanko tärkeimmän" ja "kuule" eivät sisällöltään ole ajankohtaisia eivätkä kovin henkilökohtaisia elämäntuntoja, niiden henkilökohtaisuus on enemmänkin ajatelmatyyppistä, pohdiskelua. Viime päivinä oon joissain runoissa henkilökohtaisiakin sydämessä soljuvia tuntoja tuonu, mutta näissä kahdessa runossa en kovasti, näiden teema on muuten siis aihepiirinä ja ajattelun tasolla läheinen ja koskettaa sydäntäni. Oikeastaan ainoa faktaruno, mikä kokonaisuudessaan esittää todellisen tilanteen tekijän elämästä ja missä runoilen siis itsestäni, on eilen kirjoitettu "Puoli kuuden aikaan lähiössä", mutta siinäkin on maalailua mukana. Runot on siitä hassuja että yksi runo voi sivutuotteena synnyttää toisen ja sitten se toinen voi mennä ihan eri sfääreihin. Esimerkiksi tämä "kuule"-runo syntyi täysin sivutuotteena kommentoidessani C. Greenin viimeisintä, hienoa Hyvää yötä -runoa. Vaikka tämä on laitettu palstalle ennen "butterfly feelings"-juttua niin tää syntyi täysin sen sivutuotteena ja siinä välissä.
Hyvää torstaita ja tärkeitä ajatuksia tähän päivään, hymyillään. Kyyneltenkin läpi. Jos jaksetaan, ok? Ja halaukset!
Niin kuin E.ve tuossa toteaa, että "meillä on kättemme alla menneisyyden kosketukset". Juuri se sitten onkin mielestäni ihaninta, kohdata ihminen just sellaisena kuin hän on. Hyväksyä se menneisyys mukaan siihen. Utopiassahan ei voi elää.
Nyt mun on parempi mennä nukkumaan, en kohta enää tajua mitä kirjoitan, alkaa nääs oikeasti väsyttää. Jos vielä kupin teetä siemailen ja sitte voinkin ihanasti köllötellä sängyn päällä ja lipua unten maille.
Katsopas peiliin ja sano tyypille mikä siellä näkyy että ilman sitä maailma ois paljon köyhempi paikka elää. Se on nimittäin ainutlaatuinen aarre ja lahja. Just sinä.
Oho! mikä RUNO.
… tätä ei kyllä ole kirjoitettu lokin perssulalla vaan siipisulalla...
¤
Kiitos äitiparta runojesi ja sepustuksiesi lukuelämyksistä, jotka usein saavat aivonystyräni lähes raivelin partaalle, ja sitten taas ei.
Aika sekaboltsia!
Juu.
Odottelen tässä RUNOILIJALTA lukeakseni sellaista runoa missä ne lehmät lentää... onko se missä?
Sitä on näköjään käyty tuolla yleisen K:n puolella K-massa. Enkä nyt tarkoita että yleisen käymälän puolella kuseskelemassa. Yleisen kirjallisuuden puolella kuikuilemassa. Kirjoittaja toista kirjoittajaa tervehtii: päivää. Kiva kun heitit kommentilla.
Kirjoitit tuosta nykyään niin tyypillisestä asetelmasta ihmissuhteissa: "Toki se sattuu, rakastaa vain vartaloa ja jättää sielu aivan kohtaamatta". Peloista, jotka estävät avaamasta ovia omiin sisimpiin, kohdata toistensa todelliset minät.
Pidin runostasi kovasti, kiitos!