Todettuani Uskonto-osaston köykäiseksi ja aikoja sitten ummehtuneeksi (The Spirit has left the building) lässyttelen vaihteeksi täällä.
***
Kun kaikki kirjat on luettu, kaikki opit tutkittu läpi ja huomattu että eipä tämäkään ollut 100 % totta, mitä jää jäljelle? Oma kokemus. Ehkäpä siinä on jokin vissi vitsi mukana että meitä on niin helvetisti ja kaikki vieläpä erilaisia. Ehkäpä jokaisen ihmisen on tarkoitus tutkia hengen/elämän/what everin virityksiä omalta ainutlaatuiselta kannaltaan; olemme kaikki kuin yksi taho yhdestä mielettömän, äärettömän, loppumattoman monitahoisesta Jostakin - ja tässä me olemme teoriassa täydellisen tasa-arvoisia. Jokaisen kokemus on arvokas.
Mutta onko meillä niitä kokemuksia? Kuinka moni karttaa ja kammoaa oman tiensä kulkemista, ja mieluummin pelokkaana tarraa niihin pölyisiin kirjoihin ja luutuneihin oppeihin jotka ovat siinneet jonkun toisen ihmisen ammoin tapahtuneesta kokemuksesta?
Se on kuin söisi ruokaa, joka on jo kertaalleen nielty (ja ulos pullautettu jostakin aukosta).
Entä sitten jos kuoleman portilla ei kysytäkään muistitko joikua kimpassa muiden kanssa jotakin yhteisvirttä, vaan että teitkö jotain ihan itse, yrititkö edes tiedostaa omasta itsestäsi käsin mikä Jokin sinussa raksuttaa, uskalsitko ELÄÄ?
Monet nyt ajattelevat että se eläminen on kännäämistä ja riekkumista. Ei ole. Kännäys ja riekkuminen on todellisen elämän pakenemista itseaiheutettiin huume- ja transsitilaan jossa ei tapahdu vahingossakaan mitään uutta ja yllättävää. (Se että saat turpiisi grillikiskalla ei ole uutta, eikä yllättävää...) Eläminen on sitä että suostuu ottamaan vastaan KAIKEN, niin hyvän kuin pahan. Elät hetkessä. Elät nyt. Et yritä väistellä kun sinulle tarjoutuu mahdollisuus aistia ja tiedostaa jokin asia. Et vetoa siihen että naapurin setä niin ja näin ja äiti yhtä sun toista. Ei kumpikaan ole SINÄ.
Asia voi olla mitä naurettavin - kenties kohtaat naapurin kissan. Ehkä joku mulkaisee sinua pahasti etkä tiedä syytä. Saat kaatosateen niskaasi. Tai sitten - kun nyt tällä osastolla ollaan - näet jotain sellaista mitä periaatteessa "et saisi" nähdä, vaikkapa "kummituksen", esineet katoavat ja ilmestyvät, taivaalla välähtää jotakin...
Kaikkina noina hetkinä alat lässyttää itsellesi pääsi sisällä ja väistelet kokemusta. Naureskelet itsellesi että pidät eläimistä, selittelet oikeutettua loukkaantumistasi toisen teosta, kiroat säätä... Ajattelet että et sinä mitään kummitusta nähnyt, kunhan hourit itseksesi...
ÄLÄ.
Anna kerrankin itsesi olla, jää siihen ihmetyksen ja autuuden tilaan joka elämisestä voi syntyä. Pidä sisäinen turpasi kiinni.
***
Kun kaikki kirjat on luettu, kaikki opit tutkittu läpi ja huomattu että eipä tämäkään ollut 100 % totta, mitä jää jäljelle? Oma kokemus. Ehkäpä siinä on jokin vissi vitsi mukana että meitä on niin helvetisti ja kaikki vieläpä erilaisia. Ehkäpä jokaisen ihmisen on tarkoitus tutkia hengen/elämän/what everin virityksiä omalta ainutlaatuiselta kannaltaan; olemme kaikki kuin yksi taho yhdestä mielettömän, äärettömän, loppumattoman monitahoisesta Jostakin - ja tässä me olemme teoriassa täydellisen tasa-arvoisia. Jokaisen kokemus on arvokas.
Mutta onko meillä niitä kokemuksia? Kuinka moni karttaa ja kammoaa oman tiensä kulkemista, ja mieluummin pelokkaana tarraa niihin pölyisiin kirjoihin ja luutuneihin oppeihin jotka ovat siinneet jonkun toisen ihmisen ammoin tapahtuneesta kokemuksesta?
Se on kuin söisi ruokaa, joka on jo kertaalleen nielty (ja ulos pullautettu jostakin aukosta).
Entä sitten jos kuoleman portilla ei kysytäkään muistitko joikua kimpassa muiden kanssa jotakin yhteisvirttä, vaan että teitkö jotain ihan itse, yrititkö edes tiedostaa omasta itsestäsi käsin mikä Jokin sinussa raksuttaa, uskalsitko ELÄÄ?
Monet nyt ajattelevat että se eläminen on kännäämistä ja riekkumista. Ei ole. Kännäys ja riekkuminen on todellisen elämän pakenemista itseaiheutettiin huume- ja transsitilaan jossa ei tapahdu vahingossakaan mitään uutta ja yllättävää. (Se että saat turpiisi grillikiskalla ei ole uutta, eikä yllättävää...) Eläminen on sitä että suostuu ottamaan vastaan KAIKEN, niin hyvän kuin pahan. Elät hetkessä. Elät nyt. Et yritä väistellä kun sinulle tarjoutuu mahdollisuus aistia ja tiedostaa jokin asia. Et vetoa siihen että naapurin setä niin ja näin ja äiti yhtä sun toista. Ei kumpikaan ole SINÄ.
Asia voi olla mitä naurettavin - kenties kohtaat naapurin kissan. Ehkä joku mulkaisee sinua pahasti etkä tiedä syytä. Saat kaatosateen niskaasi. Tai sitten - kun nyt tällä osastolla ollaan - näet jotain sellaista mitä periaatteessa "et saisi" nähdä, vaikkapa "kummituksen", esineet katoavat ja ilmestyvät, taivaalla välähtää jotakin...
Kaikkina noina hetkinä alat lässyttää itsellesi pääsi sisällä ja väistelet kokemusta. Naureskelet itsellesi että pidät eläimistä, selittelet oikeutettua loukkaantumistasi toisen teosta, kiroat säätä... Ajattelet että et sinä mitään kummitusta nähnyt, kunhan hourit itseksesi...
ÄLÄ.
Anna kerrankin itsesi olla, jää siihen ihmetyksen ja autuuden tilaan joka elämisestä voi syntyä. Pidä sisäinen turpasi kiinni.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kuulostiko tutulta? Jatko-opiskelijoiden kansainvälinen tutkijaseminaari viime syksyltä, heh-heh.
Nyt kun tuli niistä pölynmakuisista kirjoista kyse: oletko lukenut jostain syystä Krishnamurtia viime aikoina? Noin 20 vuoden välein siihen on aina hyvä palata. Elät vain tätä hetkeä, älä huolehdi tulevasta, unohda mennyt, opettele irti tottumuksista, äläkä kumarra auktoriteetteja.
Ja lisää kirjoja jotka opettavat irti muiden mussuttamista näkemyksistä ja rohkaisevat itselliseen irtiottoon:
Itzhak Bentov: "Stalking the Wild Pendulum: On the Mechanics of Consciousness". Siinä Bentov puhuu mm. holografisesta informaationsäilytyksestä, siis miten ihminen olemalla maailmankaikkeuden solu pitää sisällään kaiken maailmankaikkeuteen kuuluvan informaation, Universaalin Mielen. Että tuntemalla itsensä todella hyvin, tuntee maailmankaikkeuden.
Oma kokemus on tärkeä, mutta muiden mussuttamista ajatuksista voi saada impulssin Omalle Oivallukselle! En voi kyllin kiittää edellä mainitsemiani herroja siitä että kohtalo ojensi kouraani heidän tekeleensä teini-iässä, kun muut lukivat Suosikkia ja Jallua.
"En voi kyllin kiittää edellä mainitsemiani herroja siitä että kohtalo ojensi kouraani heidän tekeleensä teini-iässä, kun muut lukivat Suosikkia ja Jallua."
Minä luin teininä Asterikseja ja Ahmed Ahneita.
Mikä muuten on suosikki pornolehtesi? (jos mikään) Jallu ja muut senkaltaiset ovat mielestäni oksettavia, ja vaikka kaikki huutavat kuorossa, että Hustler on pornolehtien kunkku, niin minusta sekin on haukotuttava ja tylsämielinen, vaikka koettaakin olla jotenkin muita trendikkäämpi.
Silikonirinnatkin aiheuttavat minussa yleensä joko eksistentialistista kauhua tai sitten hysteeristä naurua...
Omasta mielestäni Leg Show on ykkönen. Miksi? Jaloissa on sitä jotakin. Jos tarkoituksena on kuvata jalkapornoa, lopputulos vaikuttaa hiukan tavallista useammin olevan jotakin mielenkiintoista. Jos naisella on kauniit ja voimakkaat jalat, on hänessä luultavasti jotakin muutakin hyvää. Jalat ovat niin perustavaa laatua oleva elin, paljon tärkeämmät kuin vaikkapa rinnat. Mitä muka tekee rinnoilla jos ei ole kunnon jalkoja?
Toisaalta selkä on vieläkin seksikkäämpi osa naista kuin jalka, ja elimellisesti vielä jalkojakin perustavaa laatua olevampi, enkä tiedä mitään upeampaa kuin kauniisti kaareutuva selkä jossa on täydellinen rivi näpsäköitä selkänikamia, mutta ikävä kyllä en ole koskaan nähnytkään ainuttakaan selkäpornolehteä, jos sellaisia edes on.
Vaadin lisää selkäpornolehtiä!
Selkäranka on myös kenties ihmisen kaikkein tärkein maagisten energioitten kanava. Tätä ei ehkä kannata uskoa noin vain, mutta itse olen kokenut näin, ja nautin aina nähdessäni ihmisen jolla on selkärankaa, olipa se älyllistä, emotionaalista taikka fyysistä, ja tietysti jos kyseessä on nainen, se on vieläkin mielenkiintoisempaa. Jostain syystä meidän kulttuurissamme miehiltä odotetaan selkärankaa, kun taas naisilta ei, vaikkei selkäranka ole mikään sukupuolikysymys.
:Agwé:
Se olikin tarkoitettu juuri sinulle. Tiesin että tarttuisit tuohon pornolehtitäkyyn kuin särki silmään! Fokuksesi alkaa lerpahtaa.
Senkin vanha puritaani. Porno sattumoisin *on* minun Fokukseni. Lerpahtamisesta ei ole ollut huolta. Unohdit muuten kertoa, mikä on suosikkilehtesi.
:Agwé:
Mietin pitkään, sillä kysymyksesi on vaikea. Mitä on porno? Mitä taas seksi? Pornon koen yököttävänä. Siis se on tylsää, sitä tarjolla liikaa joka paikassa ja keskinkertaisuudet harrastavat sitä kohtalaisella menestyksellä: "Kirkko ja kaupunki".
Ikävä kyllä sitä ei tule minulle (se tulee, se tulee!).
Siis jos tätä lehteä odotetaan tulevaksi kuten Jeesusta, niin vastaushan on ilmiselvä. Kaikkea sinäkin kyselet!
No nyt sinä jo kyllästytät minua.
:Agwé:
aikoinani Krishnamurtiakin, silloin tosin ehkä liian nuorena ja levottomana (raskasta tekstiä).
Eivät nämä purskahdukset että heitä joka opus jonkkaan ja anna guruille kyytiä tietenkään mitään suurta Oivallusta sinänsä ole, sillä eihän niitä pystyisi edes ajattelemaankaan ennenkuin on lukenut joka opuksen ja kuunnellut gurujen horinoita.
Luopuakseen kaikesta pitää ensin omistaa jotain... Henkisessäkin mielessä.
Tämä on viisautta! Kiittäkäämme Tellua! Tämä on viisautta! Ottakaamme vaari!
Eihän minun tarvitse näköjään kirjoittaa enää mitään, kun sinä teet minut tuon tuosta aivan tarpeettomaksi. Eli hyviä juttuja ja hyvä meininki.
Pelko ja haluttomuus elää elämää lienee suurin este paitsi hyvälle elämälle itselleen, myös sen mahdolliselle sivutuotteelle, elikä Ymmärrykselle ja Voimalle, jotka eivät voi kehittyä neljän seinän sisällä, internetissä, nenä kiinni kirjoissa tai muuten vaan kovin sulkeutuneessa mielessä, joka mieluummin ottaa elämänkokemuksensa virtuaalisina kuin autenttisina.
Castanedakin sen jo sanoi: "Sinun täytyy rakastaa tätä maailmaa, jotta se näyttäisi sinulle salaisuutensa". Ja tämä tarkoittaa mielestäni ehdotonta rakkautta, joka koskee niin elämän valoisia kuin pimeitäkin alueita. Rakkaus ei moralisoi.
Mielestäni niistä homeisiin kirjoihin takertuneista ihmisistä filmaattisin esimerkki on ortodoksinen pappi, joka nostaa Raamatun käteensä ja näyttää sitä seurakunnalle ja sanoo kauniisti laulaen (jotenkin "homomaisella" äänellä): "Tämä on viisautta! Ottakaamme vaari!" ja tämä toistetaan monta kertaa ja sen saattaa sanoa useampikin pappi. Ahaa, tämäkö on sitä viisautta? Hyvä kun muistutit, se pääsikin unohtumaan tässä nenää niistäessä. Meillä kristityillä on niin heikko tuo keskittymiskyky, että täytyy joka sunnuntai monta kertaa muistuttaa mikä on sitä viisautta. Huh.
Olenkin monta kertaa aivan huvin vuokseni nostellut yhtä sun toista kirjaa ja laulanut "Tämä on viisautta" silloin kun läsnä on ihmisiä jotka eivät vielä ole tätä epäpyhää rituaaliani päässeet todistamaan. Joka kerta läsnäolevat ihmiset ovat purskahtaneet nauramaan koko jutunn absurdiutta. Aivan kuin ortodoksisuuden olisi kehittänyt Monty Python, alá "Pyhä Käsikranaatti".
:Agwé:
Joka kerta kun kirjoitan tänne jotain, mietin heti perään että miksi lässytin taas näin itsestäänselviä asioita, täytyykö kaikkien nähdä että olen umpiuuno, itseään täynnä oleva horisko, jonka on pakko aina päästä ääneen...
No. Ei tätä nettiä kai niin kauhean pyhänä tarvitse pitää, etteikö sinne voisi kipata sitä sun tätä ihmisten ihmeteltäväksi.
sinäkö muka uuno. Ja tekstisi on ainakin korkealentoista ja järkevää. Mistä se sitten tuleekin? Kumpuaa jostakin sinun syvyyksistäsi iskeäkseen lukevan ihmisen hermoon ja ytimeen niin että tuntuu. Lisää tällaista mutta muista; älä ylpisty. Ettet katajaan kapsahtaisi.
"Smile". Rakkaudella
Jos jotain tässä maailmassa tiedän, niin sen että me kaikki olennot ja oliot olemme täysin, todellisen, arvaamattoman tasa-arvoisia: kaikilla meillä on sama mahdollisuus tutkia olemassaoloamme ja kehittää itseämme. Kukin toki resurssiemme mukaan (vrt. itikka vs. ihminen), mutta kuitenkin.
Leiviskät on jaettu kaikille...
Sanoit:"Anna kerrankin itsesi olla, jää siihen ihmetyksen ja autuuden tilaan joka elämisestä voi syntyä."
Hyvinpä sen sanoit :)
Buddhalaisena en koe jääneeni mihinkään "kiinni". Minulla on vain tämä hetki ja oppimme ( "dharma" ) tarkoittaa suomeksi käännettynä sitä "kuinka asiat ovat", ts. todellisuuden tiedostamista.
Kirjoitit:"Elät hetkessä. Elät nyt. Et yritä väistellä kun sinulle tarjoutuu mahdollisuus aistia ja tiedostaa jokin asia."
Wau :)
On niin jatkuva Sanomisen tarve... Toivottavasti väliin aina osuu jotain todellistakin sanottavaa...
joitain todellisia helmiä.
"Kahleita ei elämänhenki siedä,
se vaiheittain vain avartaa ja nostaa."
Osaatteko sanoa kenen tunnetun kirjailijan runosta tämä on ja jos, niin mitä mieltä olette hänestä?
Hän on eräs tunnetuimpia ihmisen henkisen kriisin kuvaajia ja eräs elämäkerta luonnehtii häntä näin:"Hänestä tuli henkinen opastaja ja itsetunnon vahvistaja vieraantuneille nuorille etsijöille, turhautuneille kapinoitsijoille ja mystikoille.".
Niin se vielä, että ei tässä mistään pilkanteosta ole kysymys.
Monet etsivät ihmiset sanovat saaneen hänen teoksiltaan paljon kuten myös minä.
Ei hänestäkään silti kaikki tykkää.
Lue Tellu paikassa yliluonnolliset ilmiöt/mielenkiintoista asiaa/kumma juttu
selostamani tapaus ja kommentoi sitä jotenkin.
Kysyn tätä sinulta siksi, että olet palstojen vakionimi ja ilmeisesti lukenut kaikenlaisia henkimaailman kirjoja.
Itse olen lukenut äärimmäisen vähän sellaista.
*menee lukemaan*
(En tosin ihan jokaikistä alan kirjaa ole lukenut... Ja kokemukset ovat tärkeämpiä kuin kirjat.)
Kyseessä on Hermann Hesse.
Kannattaa lukea ainakin Siddhartha.