Arkkitehtuurin takana aina tarina

Uolevi Raade oli 70-luvulla Nesteen (nyk Fortum) pääjohtaja. Päätettiin rakentaa uusi pääkonttori Tapiolaan. Ark.tsto CJN:n pääosakkaat kävivät Raaden luona saamassa ohjeita. Vastaukseksi kysymykseen "Minkä näköistä rakennusta herra pääjohtaja on ajatellut?" Raade asetti tupakansytyttimensä pystyyn pöydälle: "Tällaista."

Tapaamisen jälkeen C, J ja N muistelivat kuumeisesti minkänäköinen se Raaden stendari oli ollut. Yksimielisyyttä ei löytynyt joten kolmikko joutui kiertämään Helsingin tupakkakauppoja kunnes samannäköinen sytkäri löytyi. Näin sai Nesteen torni muotonsa, siis tarinan mukaan.

Tarinan mukaan eräs tunnettu suunnittelija esitti korkealuokkaisten asutojen sisätilojen väriksi suunnittelukokouksissa kauttaaltaan valkoista, koska se käy kaikille ja asukkaiden mukana asuntoon kyllä tulee väriä. Käyttäjät ja rakentajat pitivät värivaintaa vähän pliisuna ja halusivat jotakin arvokkaampaa. Suunnittelija lupasi tutkia seuraavaan suunnittelukokoukseen värivaihtoehtoja.

Seuraavassa kokouksessa suunnittelija esitteli uuden värivaihtoehdon jonka kaikki hyväksyivät sen arvokkuuden takia. Suunnittelijan väriehdotus oli: "Kilimanjaron valkoinen".

Valitsin aikoinaan erään peruskorjauskohteen kylpyhuoneisiin vaaleansinisen akvarellilaatan. Kohde oli asuinkerrostalo 20-luvulta ja klassistisia detaljeja pyrittiin mahdollisuuksien mukaan suojelemaan ja jopa palauttamaan. Mm porrashuoneesta kaivettiin esiin alkuperäiset pastellivärit.

Onnistuin mielestäni suht hyvin vanhan ja uuden yhteensovittamisessa mutta... asunnot olivat työsuhdeasuntoja ja yhteen niistä muutti asiakasyrityksen toimitusjohtajan sihteeri joka katsoi asiakseen höyrytä henkilökohtaisesti työpaikalleni ja haukkua minut pataluhaksi, erityisesti ällöttävänvärisestä kylppäristä.

Sen jälkeen olen lätkinyt kylpyhuoneisiin vain valkoisia laattoja.

A. Aalto oli monien taiteilijapersoonien tapaan perso vettä väkevämpien juomien perään. Niinpä hän oli eräänä iltana Hotelli Tornin ravintolaan saapuessaan jo aika hyvässä maistissa. Portierin ohittaminen onnistui kuitenkin luontevasti, koska Alvarilla oli pieneksi mieheksi todella hyvä viinapää, mistä syystä tuskin saattoi huomata hänen ottaneen menovettä.
Reippaista pohjista huolimatta herra A. tilasi ensi töikseen pöytään tuplakonjakin, Monopolia, mikä oli hänen suosikkijuomansa. Juoman saavuttua se meni saman tien maestron kitusiin, parilla kulauksella. Alvar ei ikinä kursaillut juomien suhteen, ja pöytäseuruekin oli hyvin tietoinen hänen edesottamuksistaan tällä saralla.
A.A. oli huumorimiehiä, ja muutoinkin erityisen riehakkaalla tuulella. Niinpä hän viittoili tarjoilijaa pöytään ja ojensi tälle jonkun seurueen jäsenen tyhjentämän olutkolpakon, jonka määräsi täytettäväksi samaisella konjamiinilla. Tarjoilija poistui kolpakko mukanaan, ja palasi pöytään asianmukaisen konjakkilasin kanssa, johon oli annosteltu normaali ravintola-annos.
Ei Alvar tästä pahastunut, vaan nousi seisomaan,huiskautti kättään ja huikkasi: “Kolmannelle jalalle!”
Tottuuneesti katosi keitos mestarin uumeniin. Tyytyväinen ilme kasvoillaan istahti miehemme persuuksilleen tuolille, mikä äkkiarvaamatta olikin kumollaan Alvarin seurana raskaskuvioisella plyysimatolla. “Perhana! Onkos mun stoolissa kolme jalkaa, häh?”
Oli harvinaista, että hidalgo oli juomisen seurauksena menettänyt merkittävässä määrin tasapainoaististaan. Tuona iltana seurue vinoili, miten suuripienimies oli istunut kolmijalkaisella jakkaralla. Loppu on yksi pala - ehkä kulaus - suomalaisen huonekalumuotoilun historiaa.

Olin kuullut tämän joskus vuosia sitten ja väittänyt kiivaasti vastaan.
Ajattelin että kierrätys on uutta hapatusta.
Asun nykyään v.1952 valmistuneessa talossa ja 2 vuotta sitten taloon tehtiin julkisivuremontti.
Samalla uusittiin asunto ja tamppausparvekkeiden pohja/lattialaattat. Vanha betoni piikattiin pois ja laatat valettiin uudelleen.
Metallinen tukirakenne oli kuitenkin täysin kunnossa ja voitiin käyttää uuden laatan sisään.
Mikä tämä kierrätetty juttu sitten oli?
Tukiraudat olivat ratakiskoa!

Olin duunissa ark.tsto X:ssä ja piirsin toimistotaloa. X kävi päivittäin kuikuilemassa olkani takana. Kun julkisivut alkoivat olla valmiit, X työntyi viereeni ja pyöräytti skissipaperin (siis 80-lukua) luonnokseni päälle ja lisäsi katujulkisivuelementtien ylä- ja alareunoihin "rakenteellisuutta korostavat" valepalkit.
Kas niin... mökki valmistui ja jonkun lopputarkastuksen yhteydessä seisoimme kadulla ja katselimme julkisivua. Valepalkkien viistot yläpinnat olivat jo pulunpaskan peitossa. Se sai rakennuttajan edustajan kysymään X:ltä: Miksi helvetissä sä tollaset pulunpaskaulokkeet tonne piirsit?" Jolloin X kääntyi sujuvasti minun puoleeni: "Niin. Mistä sinä noin typerän idean sait?" En kertonut totuutta. Totuus olisi tiennyt potkuja.