Aivojani yhdellä sun toisella asialla rassanneena minua on alkanut aina vain enemmän ihmetyttää mitä pelättävää ihmiset kokevat asioissa, jotka eivät aivan asetu arkipäiväisen elämänmenon raameihin.
Pelkäävätkö he että ei olekaan mitään turvallisia sääntöjä elämässä, että voi tapahtua "ihan mitä hyvänsä"? Tai että tapahtuu nimenomaan jotakin pahaa? Vai onko järkikulta niin heikkopeikko, että sen menetys on hyvinkin heti vaakalaudalla jos ei osaa välittömästi selittää itselleen jotakin erikoista tapahtumaa?
Elämä on täynnä pelottavia asioita. Rattijuoppo voi ajaa tiellä päälle. Voi saada syövän (ja todennäköisesti saakin, ellei nirri lähde sitä ennen muilla keinoin). Itsestään irralliset ja levottomat ihmiset saattavat jengiytyä ja potkia juuri sinut teholle. Naapurissa saattaa poksahtaa ydinvoimala.
Jne.
Minkähän tähden sinänsä harvinaiset tapahtumat eli "yliluonnolliset" ilmiöt olisivat ollenkaan sieltä pelottavimmasta päästä...?
Ihmettelee nimim. "Joka juippia pelkäävä ruikku"
Pelkäävätkö he että ei olekaan mitään turvallisia sääntöjä elämässä, että voi tapahtua "ihan mitä hyvänsä"? Tai että tapahtuu nimenomaan jotakin pahaa? Vai onko järkikulta niin heikkopeikko, että sen menetys on hyvinkin heti vaakalaudalla jos ei osaa välittömästi selittää itselleen jotakin erikoista tapahtumaa?
Elämä on täynnä pelottavia asioita. Rattijuoppo voi ajaa tiellä päälle. Voi saada syövän (ja todennäköisesti saakin, ellei nirri lähde sitä ennen muilla keinoin). Itsestään irralliset ja levottomat ihmiset saattavat jengiytyä ja potkia juuri sinut teholle. Naapurissa saattaa poksahtaa ydinvoimala.
Jne.
Minkähän tähden sinänsä harvinaiset tapahtumat eli "yliluonnolliset" ilmiöt olisivat ollenkaan sieltä pelottavimmasta päästä...?
Ihmettelee nimim. "Joka juippia pelkäävä ruikku"
Vastaukset 5
Vanhimmat
anteeksi nyt mutta teetkös sä mitään muuta kun istut päivät pitkät tietsikan äärellä?elämää vois olla muuallakin...oikeeta elämää ja silleen.
Peijakas, kun en pysty netissä olemaan kuin iltaisin, viikonloppuisin ja arkipyhisin... Perseen levittäminen istumisella netin äärellä siis pakostikin aina keskeytyy.
Ja pahasti pääsee taas peräpeili kiristymään kun päivällä retkeilen ympäri lääniä, samoin lähtevät läskit myös reisistä. Minua on siis varsinkin kesäisin paljon vähemmän, yhyy.
Vaikka toki mies tykkää, säärimies kun on.
Uskoisin, että yliluonnollisen pelko on juuri pelkoa siitä, että tuttu ja turvallinen osoittautuukin tuntemattomaksi ja petolliseksi, siitä että huomaa eläneensä jossain utopiassa, valheellisessa onnellisuudessa, pettäneensä itsensä ja omat unelmansa kuin alhainen koira.
Jo oman itsensä katsominen peilistä ilman älyllisiä puskureita on melkoinen saavutus, saati sitten maailman ja elämän tarkasteleminen sellaisenaan, ilman pehmusteita, kaiken kärsimyksen tiedostaminen, kaiken vääjäämättömyyden, keskeneräisyyden ja ainutkertaisuuden, oma kuolema ja ruumiillisuus, elämän tarkoituksettomuus... Nihilismi väijyy nurkan takana sitä joka uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa, ja se nihilismin mörkö tuhoaa psyykeitä kuin kulkutautu. Inhimillinen tietoisuus on vieras ja omituinen voima täällä, eikä universumi tai Jumala anna meille tukeaan taikka hyväksyntäänsä. Olemme yksin vieraan ja välinpitämättömän jumalan hikisessä kainalossa, jossa milloin tahansa meteoriitti voi iskeytyä planeettaamme ja tuhota kaiken elollisen.
Ihminen ei halua, eikä pysty, katsomaan totuutta silmiin tuosta vain. Niinä hetkinä kun turvallisuus murtuu, toiset pakenevat takaisin sinne mistä tulivat, ja toiset laskeutuvat sinne pimeyteen. Se on sen pillerin valinta, ottaisiko sinisen vai punaisen.
Vielä yksi asia mikä tietysti jäytää monia, on oman persoonan keinotekoisuus ja oman itsen perimmäinen olemattomuus. Itseä ei haluta tarkastella pintaa syvemmältä, koska uskotaan ettei siellä ole mitään (eikä siellä välttämättä olekaan mitään...), mutta ei sinne pinnan alle mitään koskaan tulekaan, jos ei ensin valtaa sitä tyhjää tilaa omakseen.
Sellaisia me ihmiset olemme. Harvasta on sankariksi, ja vielä harvempi suorittaa sen sankarityön, jonka ehkä on saanut osakseen. Hyvin harva haluaa, taikka halutessaankin kykenee, murtamaan valheiden muurit ja elämään elämänsä siinä maailmassa, jossa eletään ja kuollaan, jossa valo ja varjo tanssivat kaunista ja kauheaa tanssiaan... olla itse se valo ja varjo... jättää kaikki se taakseen joka oli inhimillistä.
Jos antaa pikkusormensa pirulle, se voi viedä koko käden. Sen takia kannattaa pelätä. Sen takia kristittyjen ei kannata tulla nettiin kirjoittelemaan. Se vaarantaa heidän turvallisen pumpulisen turvaverkkonsa. Ei pidä tulla keittiöön, jos ei viihdy tulen äärellä.
Filosofit todellakin joutuvat helvettiin. Kaikki jotka kyseenalaistavat ja murtavat valheita, joutuvat helvettiin. Helvettin on läsnä tässä ja nyt, todellisuuden pimeän puolen muodossa. On oma valinta haluaako tiedostaa sen.
Onko kaunis virtuaalinen elämä parempaa kuin hieman synkempiä sävyjä sisältävä, mutta kuitenkin paljon todellisempi elämä?
Minä uskon siihen, että Todellisessa maailmassa hirviöt ovat kauheampi ja inhottavampia kuin tässä satujen pumpulissa jossa me elämme, mutta että myös Rakkaus on siellä suurempaa ja ihanampaa, koska se saa voimansa siitä mikä on todellista. Voihan sitä unissaan olla vaikka Teräsmies, mutta eikö yksi arkipäivän uroteko todellisuudessa kuitenkin tunnu lopulta paremmalta?
:Agwé:
elämässä on mielestäni veemäisintä sen toisinaan yllekäyvä suunnaton pitkäveteisyys. Päivä seuraa toistaan samanlaisena, ja oikeastaan koko elämä on pelkkää hidasta kuolemaa. Ehkäpä sen vuoksi jokin "yliluonnollinen" on välillä se mikä minua elähdyttää. Tietysti se voi mennä todellisuuden pakenemiseksi, mutta tässä tapauksessa siis tietysti sen arjen yököttävän tylsyyden takia, ei sen takia että en kykenisi kohtaamaan arkea (monillehan voi olla täysin mahdotonta pitää elämänsä edes jotenkuten kondiksessa ilman että Visa viheltää viimeisen jodlauksensa tms.)
Lähivuosina olen kuitenkin alkanut ymmärtää että myös "arjessa" on Sitä Jotain, sellainen kiksi mikä elämässä periaatteessa on aina läsnä, kunhan sen vain tiedostaa. Siis se että me olemme ylipäänsä olemassa, sehän on aivan mieletön hokkuspokkus-temppu ja yliluonnollisinta mitä olla voi. Ja periaatteella "kaikki on yhtä trippiä sillä perusteella että se tapahtuu juuri MINULLE" olen välillä alkanut melkein nauttia jo kurjistakin tilanteista. Omahyväiseltähän se kuulostaa, mutta omaa elämääni minä kuitenkin elän, en toisten, ja pöhkö olen jos elän sen ruikuttaen että miksi niin ja näin ja miksei toisinpäin. Voi elää kituen, tai voi elää nauttien. Vaikka koko elämä olisikin yhtä tuskaa ja hammastenkiristelyä *hngg*.
Sen soisin tulevan laajemminkin tajutuksi, että tässä kaikessa ei välttämättä olekaan mistään satumaisesta Hyvän ja Pahan välisestä taistelusta kysymys. Ei ole olemassa jotakin palkintoa niille jotka olivat kilttejä, tai keppiä tuhmille. Karma sinänsä on minulle vain pyrkimys tasapainoon - mitään lopullista pääteasemaa ei ehkä ole. Kun näkee jonkin ötökän tai eläimen pihalla, ei siitä mieti että onkohan tuo läpeensä paha vai onko kenties hyvä. Miksi jokin "jumala" olisi sen kummoisempi? Miksi "hän" piittaisi pätkääkään meistä, jotka olemme kenties "hänen" osasiaan (ja jos emme ole, koko jumalaakaan ei ole!)?
Ihmiset menettävän kaiken tämän olemassaolon KIKSIN pähkäilemällä kaikkea hyvä-paha -akselillaan. Olemassaolo on mielettömän kiehtovaa ja täydellisen upeaa kun unohtaa jaotella olentoja ja asioita sen mukaan mikä sattuu itseä miellyttämään tai inhottamaan.
Lähimmäksi mielen nyrjähdystä pääsen sillä, että alan joskus pohtia millaista olisi jos MITÄÄN ei olisi, tai että mihinkäs piruun se maailmankaikkeus tai elämä tai kierrätys tuleekaan joskus päättymään. Ehkäpä ne ovat niitä asioita joita ei edes kannata ajatella - kerrankin minunkin pitää myöntää että semmoisiakin juttuja voi olla...
sit ku viel mennää astetta pidemmälle rassailussa, ni voidaa ihmetellä mitä voitas ite tehä että poistettais ihmisiltä pelkotiloja. siis ite tehä.. huhheijaa siinä vasta onki pelottava ajatus.