Ostetaan lapselle ykkösolutta
On pakkasyö. Luonto ja todellisuus nukkuvat vierekkäin. Hengitän hitaasti. Pelkään rikkovani ympärilläni leijuvan kauneuden. Ikään kuin eläisin samaa elämää kuun ja taivaan kanssa. Aika pysähtyy. Minulla on kylmä ohuessa yöpaidassani. Ilma on hiljaa ja väsynyt. Hiivin sisään ja keitän teetä. Nukahdan juomatta juuri kiehunutta vettä.
Aamulla kauneus on hävinnyt. Kaadan kylmän teen lavuaariin. Lavuaariin jää jälki. Näen ikkunasta neljätoistavuotiaan tyttäreni tupakoivan vanhan tekijän lailla. Tuntuu samalta, kuin oikeudessa kuulee saaneensa tuomion, jonka on tiennyt saavansa koko käsittelyn ajan. Ei miltään. Kankeus jäsenissäni hälvenee. Mietin miksen pessyt meikkejä illalla, vaikka minulla olisi ollut aikaa. Aamun lehti, miellyttävä velvollisuus. Isot ja pienet kirjaimet sekoittuvat toisiinsa saaden tekstin näyttämään käsittämättömältä. Ikään kuin pienen lapsen silmin. Luen tarkkaan artikkelin järjestyksenvalvojien oikeuksista. Väillä vilkaisen eteisen lipastoa, josta en ole koskaan pitänyt. Yritän muistella mistä se on peräisin ja miksi hankittu. Ehkä mieheni opiskeluvuosien antia. Ymmärrän, että tavarat, joista ei pidä, eivät koskaan katoa.
Oveen koputetaan. Naapuri tuo toissapäivänä lainaamansa sokeridesiä takaisin. Tiedän, että hän toivoisi, etten ottaisi velkoja vastaan. Ojennan käteni tehden vanhan naisen toiveet merkityksettömäksi. Oven sulkeuduttua hymyilen itselleni. Nämä ovat niitä päiviä, kun lähdetään kaupungille hihittelemään epätyylikkäille ihmisille ja omille epätyylikkäille ajatuksilleen. Jään kotiin.
Tyttäreni astuu sisään tuoden vahvan tupakanhajun huoneeseen. Haju muistuttaa minua jostakin kaukaisesta. Jätän mainitsematta näkemäni. Hän pyytää rahaa elokuvalippuihin. Pyydän häntä kertomaan totuuden. Tyttäreni poistuu huoneesta vahvojen sanojen säestämänä. En ole huolissani. Tiedän, että jo muutaman vuoden kuluttua hän kritisoi selvin argumentein päätöstäni äänestää Kokoomusta ja pyytää minua ompelemaan vihreään laukkuunsa murra kapitalismin kahleet-rintamerkin. Ne ajat, jolloin et enää osaa vastata lapsesi kysymyksiin, tulevat takaisin. Vahvempana kuin ennen. Tällöin ihmetellään mistä lapsi on imenyt kaiken tiedon itseensä, huomaamatta, yhtäkkiä. Mietitään, onko Aamulehti saanut yhden uuden lukijan lisää. Tarkkaillaan lapsen reaktiota iltakymmeneltä. Kuunnellaan vielä niin lapsen kengissä olevia vahvoja ja muuttumattomia mielipiteitä. Muistellaan, ovatko vanhat ystävät vielä tallella. Yritetään ymmärtää miksi on niin vaikea selittää mikä on nurkanvaltaaja. Miksi ei saa käskeä ottamaan itse selvää. Tunnustetaan ainoastaan itselleen, ettei oikeasti tiedäkään. Harmistutaan, kun lapsi ei ajattelekaan samoin kuin itse toivoisi. Hyväksytään asia ajan myötä. Pelästytään omaa vanhenemistaan. Ostetaan lapselle ykkösolutta.
Tuntuu hyvältä kun oma äiti soittaa Pohjanmaalta kertoen kaiken olevan mallillaan. Tuntee tarvetta soittaa miehen työpaikalle ja kysyä mitä kuuluu. Samalla voi kertoa ruuan olevan valmista viideltä. Mieheni saapuu kotiin puoli kuusi. Ruoka ei ole valmis. Lämmitämme lihapiirakoita.
Vannon soittavani viimeistään ensi viikolla pojalleni, joka istuu mielipidevankina Kylmäkoskella. On vaikea myöntää ystäville, että onkin oikeastaan ylpeä jälkikasvustaan.
Aloitan kirjan toisensa jälkeen jättäen jokaisen lukematta. Yöpöydällä ne näyttävät hyvältä. Yöpöydän laatikossa säilytän rahojani ja kirjepaperia.
Mikä saa ihmisen luomaan itselleen kulissin? Miksi sanon olevani lomalla, vaikkei minulla ole töitä? Miksi kerron poikani olevan armeijassa, vaikka hän istuu totaalikieltäytyjänä vankilassa? Miksi yritän taivutella tytärtäni valitsemaan ammattikoulun sijasta lukion? Miksi elän avioliitossa, joka ei ole onnellinen? Miksen keskustele ystävieni kanssa muusta kuin Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta? Miksen osaa itkeä? On ulkoisesti helppo elää standardien mukaisesti.
Kävellessäni Stockmannin ohi huomaan kevään alennusmyyntien alkaneen. Monen tunnin kiertelemisen jälkeen poistun suuresta tavaratalosta salaattikulho mukanani. Kotimatkalla muistan unohtaneeni feta-juuston ja sen hauskan värisen salaattikastikkeen. Harmittaa. Lihapiirakatkin ovat loppu.
Leikittelen ajatuksella töihin menosta tietäen kuitenkin olevani jo liian vanha ja syrjäytynyt työmarkkinoille. Minun aikani on ohi. Jatkan lomailua, illuusion ylläpitämänä.
On pakkasyö. Luonto ja todellisuus nukkuvat vierekkäin. Hengitän hitaasti. Pelkään rikkovani ympärilläni leijuvan kauneuden. Ikään kuin eläisin samaa elämää kuun ja taivaan kanssa. Aika pysähtyy. Minulla on kylmä ohuessa yöpaidassani. Ilma on hiljaa ja väsynyt. Hiivin sisään ja keitän teetä. Nukahdan juomatta juuri kiehunutta vettä.
Aamulla kauneus on hävinnyt. Kaadan kylmän teen lavuaariin. Lavuaariin jää jälki. Näen ikkunasta neljätoistavuotiaan tyttäreni tupakoivan vanhan tekijän lailla. Tuntuu samalta, kuin oikeudessa kuulee saaneensa tuomion, jonka on tiennyt saavansa koko käsittelyn ajan. Ei miltään. Kankeus jäsenissäni hälvenee. Mietin miksen pessyt meikkejä illalla, vaikka minulla olisi ollut aikaa. Aamun lehti, miellyttävä velvollisuus. Isot ja pienet kirjaimet sekoittuvat toisiinsa saaden tekstin näyttämään käsittämättömältä. Ikään kuin pienen lapsen silmin. Luen tarkkaan artikkelin järjestyksenvalvojien oikeuksista. Väillä vilkaisen eteisen lipastoa, josta en ole koskaan pitänyt. Yritän muistella mistä se on peräisin ja miksi hankittu. Ehkä mieheni opiskeluvuosien antia. Ymmärrän, että tavarat, joista ei pidä, eivät koskaan katoa.
Oveen koputetaan. Naapuri tuo toissapäivänä lainaamansa sokeridesiä takaisin. Tiedän, että hän toivoisi, etten ottaisi velkoja vastaan. Ojennan käteni tehden vanhan naisen toiveet merkityksettömäksi. Oven sulkeuduttua hymyilen itselleni. Nämä ovat niitä päiviä, kun lähdetään kaupungille hihittelemään epätyylikkäille ihmisille ja omille epätyylikkäille ajatuksilleen. Jään kotiin.
Tyttäreni astuu sisään tuoden vahvan tupakanhajun huoneeseen. Haju muistuttaa minua jostakin kaukaisesta. Jätän mainitsematta näkemäni. Hän pyytää rahaa elokuvalippuihin. Pyydän häntä kertomaan totuuden. Tyttäreni poistuu huoneesta vahvojen sanojen säestämänä. En ole huolissani. Tiedän, että jo muutaman vuoden kuluttua hän kritisoi selvin argumentein päätöstäni äänestää Kokoomusta ja pyytää minua ompelemaan vihreään laukkuunsa murra kapitalismin kahleet-rintamerkin. Ne ajat, jolloin et enää osaa vastata lapsesi kysymyksiin, tulevat takaisin. Vahvempana kuin ennen. Tällöin ihmetellään mistä lapsi on imenyt kaiken tiedon itseensä, huomaamatta, yhtäkkiä. Mietitään, onko Aamulehti saanut yhden uuden lukijan lisää. Tarkkaillaan lapsen reaktiota iltakymmeneltä. Kuunnellaan vielä niin lapsen kengissä olevia vahvoja ja muuttumattomia mielipiteitä. Muistellaan, ovatko vanhat ystävät vielä tallella. Yritetään ymmärtää miksi on niin vaikea selittää mikä on nurkanvaltaaja. Miksi ei saa käskeä ottamaan itse selvää. Tunnustetaan ainoastaan itselleen, ettei oikeasti tiedäkään. Harmistutaan, kun lapsi ei ajattelekaan samoin kuin itse toivoisi. Hyväksytään asia ajan myötä. Pelästytään omaa vanhenemistaan. Ostetaan lapselle ykkösolutta.
Tuntuu hyvältä kun oma äiti soittaa Pohjanmaalta kertoen kaiken olevan mallillaan. Tuntee tarvetta soittaa miehen työpaikalle ja kysyä mitä kuuluu. Samalla voi kertoa ruuan olevan valmista viideltä. Mieheni saapuu kotiin puoli kuusi. Ruoka ei ole valmis. Lämmitämme lihapiirakoita.
Vannon soittavani viimeistään ensi viikolla pojalleni, joka istuu mielipidevankina Kylmäkoskella. On vaikea myöntää ystäville, että onkin oikeastaan ylpeä jälkikasvustaan.
Aloitan kirjan toisensa jälkeen jättäen jokaisen lukematta. Yöpöydällä ne näyttävät hyvältä. Yöpöydän laatikossa säilytän rahojani ja kirjepaperia.
Mikä saa ihmisen luomaan itselleen kulissin? Miksi sanon olevani lomalla, vaikkei minulla ole töitä? Miksi kerron poikani olevan armeijassa, vaikka hän istuu totaalikieltäytyjänä vankilassa? Miksi yritän taivutella tytärtäni valitsemaan ammattikoulun sijasta lukion? Miksi elän avioliitossa, joka ei ole onnellinen? Miksen keskustele ystävieni kanssa muusta kuin Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta? Miksen osaa itkeä? On ulkoisesti helppo elää standardien mukaisesti.
Kävellessäni Stockmannin ohi huomaan kevään alennusmyyntien alkaneen. Monen tunnin kiertelemisen jälkeen poistun suuresta tavaratalosta salaattikulho mukanani. Kotimatkalla muistan unohtaneeni feta-juuston ja sen hauskan värisen salaattikastikkeen. Harmittaa. Lihapiirakatkin ovat loppu.
Leikittelen ajatuksella töihin menosta tietäen kuitenkin olevani jo liian vanha ja syrjäytynyt työmarkkinoille. Minun aikani on ohi. Jatkan lomailua, illuusion ylläpitämänä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voi, tämähän on rakastettava teksti! Tässä on jotain sykähdyttävää, jotain elinvoimaa. Ehkä se kumpuaa ainoastaan tuosta liiankin totuudenmukaisesti esiin nostetusta arkirealismista.
Tekijä on tässä eläytynyt oletettavan naisen rooliin siihen tyyliin, että oletan hänet itsensäkin naiseksi. Vanha etiketti kieltää kysymästä naisen ikää, mutta tässä sitä tuli väkisinkin miettineeksi. Kertooko tekijä oman ikäpolvensa näkökulmasta (eli on itse ko. äidin ikäinen) vai onko hän vain tosiasiallisesti jotain aivan muuta ja ainoastaan sukeltanut oivallisesti päähenkilönsä nahkoihin?
En tiedä miten tähän pitäisi suhtautua. Joka tapauksessa on ilo olla kärjessä antamassa palautetta. Tavallaan tämän pitäisi tehdä apeaksi. Mutta miksi hymyilen nyt tuon luettuani?
Ehkä siinä on jotain piilotettua kitkerää salahauskuutta. En tiedä. Vastatkoon tekijä.
Tästä löysi yleiselle tasolle nousevaa henkilökuvaa, kuvan josta minäkin löysin piirteitäni.
Mutta toimiiko tämä varsinaisena kaunokirjallisuutena? Enemmän tämä tuntui eräänlaiselta miniatyyripamfletilta. Jos novelli, niin jokin ajatuspainotteinen tilannenovelli sitten. Luettelomaisuus hallitsee. Hmmm.
Sikäli kuin teksti on tekijänsä ensimmäinen, tahdon omasta puolestani lausua hänet tervetulleeksi klubiin. Mietinpä, onko tekijä tutustunut rihmasto.netin tai aukea.netin palveluihin. Täällä ainakin vahva debyytti. Ainakin tämä yleisön jäsen kaipaa lisää tällaisia. Hän on haltioissaan.
Tuossa oli jotakin miellyttävän synkkää. Minä pidän.
Tunnelman realistisuus on aivan omaa luokkaansa, kaikki tavallisen pienen ihmisen pienet murheet samaan hengenvetoon. Jotenkin luovuttaneen oloista. Kuin novellin minähahmo pitäisi kaikkea kokemaansa itsestäänselvyytenä. Tiedä sitten, ehkä se sitä onkin.
Omanlaisensa helmihän tämä on. On kulunut jo jokin aika siitä, kun jaksoin kommentoida ainuttakaan kirjoitusta. Ja jos tuo oli ensimmäinen tekstisi, niin kirjoittaja pääsee vielä pitkälle niin halutessaan.
Hienoa.
Otsikossakin muuten oma viehätyksensä.
Kaunista,surullista ja täyttä totta
Mukava tekstinpätkä,myötäilee minun ajatuksiani
Jeps.. kehuja saat minultakin. Ei tässä montaa sellaista lausetta ollut mikä ei olisi ajatuksia ravistellut. Ne vähäisetkin positiiviset asiat voivat saada kaiken näyttämään olevan kunnossa, vaikka oikeasti sitä onkin aivan eksyksissä ja otekin on herennyt aikaa sitten.
Lisäksi novellia lukiessa stereoista soi sattumalta Pink Floydin 'Comfortably numb', mikä tuntui tavattoman sopivalta taustamusiikilta.
Ihmetellään,
Mietitään,
Tarkkaillaan,
Kuunnellaan,
Muistellaan,
Yritetään,
Tunnustetaan,
Harmistutaan,
Hyväksytään,
Pelästytään,
Ostetaan,
Tarkoituksellako löytyy 11:a riviltä 11 passiivissa olevaa verbiä? Mitä mieltä olet, onko tämä vähän liikaa?