pään lyöminen

en suurempia muutoksia aivojeni suorituskyvyssä ole huomannut, joten taisin selvitä pelkällä säikähdyksellä =). Epätodellinen olo on vaivannut jo jonkin aikaa, mutta se johtuu lähinnä paniikkihäiriöstä. Se ei kai ole rinnastettavissa pään lyömiseen?

näin teen. olen kyllä vanhempieni kanssa keskustellut asiasta, ja he ovat vain käskeneet olla turhaan hermoilematta. sanoivat vaan, että kyllä se olisi jo ilmennyt. eli sen puolesta uskoisin olevani kunnossa. muistini on yhtä hyvä kuin ennenkin, eikä keskittymisen tms. kanssa ole ongelmia. (aikaisempaa enempää :D). lääkärintarkastus voisi olla paikallaan ainakin oman mielenrauhani takia. kiitoksia vastauksistanne! =)

aivovammastaan????Aikuinen ihminenhän miehesi on, miksi moinen salailu, ei kerrota itselle omasta terv.tilasta.
Törkeätä touhua!

keskivaikeasta (?) kirjoitti:

aivovammastaan????Aikuinen ihminenhän miehesi on, miksi moinen salailu, ei kerrota itselle omasta terv.tilasta.
Törkeätä touhua!

Kyllähän toki aviopuolisolle on aivovammasta kerrottu useatkin kerrat, hän nyt vain ei satu sitä muistamaan kuin sen hetken kun hänelle siitä taas uudelleen kerrotaan.

Toinen asia on se, että aviopuoliso ei oikeasti koe itsessään mitään muutosta, muutoin kuin esim. sen suhteen, että ei muista asioita. Sitä hän aina välillä ihmettelee. Kaikki muut aivovamman seuraukset ovatkin sitten hänelle aivan hepreaa. Hän ei koe niitä itsellään olevan.

Jos sinä olet värisokea, etkä erota niitä värejä, joita et värisokeutesi vuoksi voi erottaa, silloin et myöskään tiedä millainen se väri on, jota et näe. Et voi "ymmärtää" sitä väriä ja sen värin olemusta. Et osaa myöskään kokea että sinulta oikeasti puuttuu jokin väri :)

Vähän sama se on tässä. Aviopuoliso ei voi itse omakohtaisesti kokea sitä että hänellä on aivovamma. Hän kyllä uskoo minua ja lääkäreitä, kun se hänelle kerrotaan, mutta itse hän sanoo, että ei tiedä oikein mistä me puhutaan. Vamma on ikäänkuin hänestä riippumaton. Tätä on kauhean vaikea selittää.

mielenkiinnosta kysyn, että minkä muun laisia oireita aviopuolisollasi on kuin muistin heikentyminen?

juuri näihin asioihin olen yrittänyt kiinnittää huomiota päivittäin tapaturman jälkeen, mutta en ole muutoksia huomannut. neurologilla voisin käydä, liian varma ei voi koskaan olla. kiitoksia kaikille vastauksista, niistä oli apua! =) hyvää vuoden jatkoa!

mitä tarkoittaa kokonaisuuksien hallinta, tai mitä ylipäätänsä ovat nämä kokonaisuudet joiden hallinnassa voisi olla ongelmia?

kiitos? kirjoitti:

mitä tarkoittaa kokonaisuuksien hallinta, tai mitä ylipäätänsä ovat nämä kokonaisuudet joiden hallinnassa voisi olla ongelmia?

pyritään hallitsemaan. Terveillä tämä yleensä onnistuukin,
mutta kun ihminen vammautuu, kaikki voi olla toisin.

Perheenjäsenellä on aivovamma joka vaikeuttaa elämää mm. seuraavasti:

Mikään pitkäjänteisyyttä vaativa tehtävä ei onnistu.
Hänellä on jatkuvasti kaiken sorttisia muistiongelmia.
Kun hän yrittää miettiä tai muistaa jotain, pää tulee hirveän kipeäksi.
Kun pää tulee kipeäksi hän hermostuu ja väsähtää aivan totaalisesti.
Pääkipuun ja väsähtämiseen ei auta sitten muu, kuin mennä nukkumaan.

Joka päivä hän kysyy että miksi hän ei muista asioita…
Joka päivä hän oudoksuu että miksi hän ei osaa tai jaksa tehdä mitään…
Joka päivä hän ihmettelee että miksi pää tulee niin kipeäksi…
Ja joka päivä vastaan hänelle että hän on saanut sellaisen aivovamman, joka …

Hän ei enää kykene lukemaan, eikä ymmärtämään (tai ehkä paremminkin
muistamaan) vähääkään pidempiä asiakokonaisuuksia. Jos lause on liian pitkä,
hän on unohtanut alun ennen kuin on loppuun päässyt. Sama pätee keskusteluissa.
Asiat on pidettävä hyvin yksinkertaisina.

Häntä ei voi päästää yksinään mihinkään kotipihaa tai naapuria pidemmälle.
Jos hän on yksinään jossain oudossa paikassa, hän tulee helposti hetkellisesti
miettineeksi että mihinkähän hän on menossa tai että mistähän piti kääntyä –
tällainen tilanne aiheuttaa yleensä sen, että kun hän ei muistakaan vastausta
(tai oikeammin kai = aivot eivät välitä vastausta), hän hätääntyy kun ei ole
tuttua keltä kysyä ja aivot menevät vain enemmän ja enemmän ”lukkoon”.
Sitten iskee pääkipu ja sitten tulee se voimat vievä väsymys johon ei auta kuin
nukkuminen. Pahimmassa tapauksessa hän ei muista omaa nimeäänkään.

Kaikkein hulluinta on se, että yksikään ulkopuolinen ihminen ei näe näitä oireita
hänestä päältäpäin. Ja vaikka niistä kertoisikin, suurin osa ei siltikään usko tai
näe niitä. Päällisin puolin hän vaikuttaakin aivan normaalilta. Todellisuudessa
elämä kotona on muuttunut radikaalisti sen jälkeen kun hän väkivallanteon
seurauksena tämän aivovamman sai. Mikään ei ole kuin ennen. Aikuisesta
ihmisestä tuli tietyllä tapaa ”päältä katsottava” tai ”osittain huollettava”.

jota yleensä kirjoitti:

pyritään hallitsemaan. Terveillä tämä yleensä onnistuukin,
mutta kun ihminen vammautuu, kaikki voi olla toisin.

Perheenjäsenellä on aivovamma joka vaikeuttaa elämää mm. seuraavasti:

Mikään pitkäjänteisyyttä vaativa tehtävä ei onnistu.
Hänellä on jatkuvasti kaiken sorttisia muistiongelmia.
Kun hän yrittää miettiä tai muistaa jotain, pää tulee hirveän kipeäksi.
Kun pää tulee kipeäksi hän hermostuu ja väsähtää aivan totaalisesti.
Pääkipuun ja väsähtämiseen ei auta sitten muu, kuin mennä nukkumaan.

Joka päivä hän kysyy että miksi hän ei muista asioita…
Joka päivä hän oudoksuu että miksi hän ei osaa tai jaksa tehdä mitään…
Joka päivä hän ihmettelee että miksi pää tulee niin kipeäksi…
Ja joka päivä vastaan hänelle että hän on saanut sellaisen aivovamman, joka …

Hän ei enää kykene lukemaan, eikä ymmärtämään (tai ehkä paremminkin
muistamaan) vähääkään pidempiä asiakokonaisuuksia. Jos lause on liian pitkä,
hän on unohtanut alun ennen kuin on loppuun päässyt. Sama pätee keskusteluissa.
Asiat on pidettävä hyvin yksinkertaisina.

Häntä ei voi päästää yksinään mihinkään kotipihaa tai naapuria pidemmälle.
Jos hän on yksinään jossain oudossa paikassa, hän tulee helposti hetkellisesti
miettineeksi että mihinkähän hän on menossa tai että mistähän piti kääntyä –
tällainen tilanne aiheuttaa yleensä sen, että kun hän ei muistakaan vastausta
(tai oikeammin kai = aivot eivät välitä vastausta), hän hätääntyy kun ei ole
tuttua keltä kysyä ja aivot menevät vain enemmän ja enemmän ”lukkoon”.
Sitten iskee pääkipu ja sitten tulee se voimat vievä väsymys johon ei auta kuin
nukkuminen. Pahimmassa tapauksessa hän ei muista omaa nimeäänkään.

Kaikkein hulluinta on se, että yksikään ulkopuolinen ihminen ei näe näitä oireita
hänestä päältäpäin. Ja vaikka niistä kertoisikin, suurin osa ei siltikään usko tai
näe niitä. Päällisin puolin hän vaikuttaakin aivan normaalilta. Todellisuudessa
elämä kotona on muuttunut radikaalisti sen jälkeen kun hän väkivallanteon
seurauksena tämän aivovamman sai. Mikään ei ole kuin ennen. Aikuisesta
ihmisestä tuli tietyllä tapaa ”päältä katsottava” tai ”osittain huollettava”.

Lue lisää

kuulostaa todella raskaalta. kuinka vaikea aivovamma diagnosoitiin? ts. kuinka pitkä tajuttomuus väkivallanteosta johtui ja kuinka pitkä muistiaukko oli tapahtuneen jälkeen?
itselläni tajuttomuus kesti vain muutamasta sekunnista muutamaan minuuttiin, ja muistiaukko oli korkeintaan muutaman tunnin.itseäni ei ohjattu ensiavusta minnekkään, todettiin vain että kunnossa olet. muistin kanssa ei ole ongelmia ollut tapahtuneen jälkeen normaalia enempää, muistini on aina ollut tasaisen heikko. pyytäisinkin neuvoja, joiden avulla perheenjäseneni voisivat tarkkailla minua kaiken varalta jotta mahdollisista "häiritsevistä" oireista saisi selvyyden? joitain yksinkertaisia metodeita joiden avulla he voisivat huomata mahdolliset ongelmani & eroavaisuudet?

todella kirjoitti:

kuulostaa todella raskaalta. kuinka vaikea aivovamma diagnosoitiin? ts. kuinka pitkä tajuttomuus väkivallanteosta johtui ja kuinka pitkä muistiaukko oli tapahtuneen jälkeen?
itselläni tajuttomuus kesti vain muutamasta sekunnista muutamaan minuuttiin, ja muistiaukko oli korkeintaan muutaman tunnin.itseäni ei ohjattu ensiavusta minnekkään, todettiin vain että kunnossa olet. muistin kanssa ei ole ongelmia ollut tapahtuneen jälkeen normaalia enempää, muistini on aina ollut tasaisen heikko. pyytäisinkin neuvoja, joiden avulla perheenjäseneni voisivat tarkkailla minua kaiken varalta jotta mahdollisista "häiritsevistä" oireista saisi selvyyden? joitain yksinkertaisia metodeita joiden avulla he voisivat huomata mahdolliset ongelmani & eroavaisuudet?

Lue lisää

Juu, raskastahan tämä on ollut, mutta elämää se tämäkin on kaikesta huolimatta. On niitä paljon hyviäkin hetkiä ja sama ihminenhän siinä edelleen on läsnä, vaikka monet asiat vaikeutuivatkin aivovamman myötä.

Aivovamman vaikeusastetta ei vielä ole diagnostisoitu, se tapahtunee kuitenkin tulevissa tutkimuksissa. Se on kyllä onneksi (!?) jo todettu että selkeä aivovamma löytyy.

Väkivallanteon seurauksena tajuttomuus oli hetkittäistä eli useampia lyhyempiä tajuttomuuksia (yritettiin kaikin keinoin pitää hereillä). Samalla verenhukka oli kuitenkin erittäin suurta. Väkivaltaa oli tehty usealla eri tavalla ja aivoista löytyy kuvauksissa myös selkeä ruhje, joka ilmeisesti on aiheutunut lyönnistä, potkusta, tms. Aivovamma on siis voinut syntyä iskusta, useista lyhyistä tajuttomuuksista tai pitkäaikaisesta hyvin heikosta tajunnan tasosta ja suuresta verenhukasta tai näiden yhdistelmästä.

Ensiavun ja leikkaussalin kautta ensimmäiset päivät väkivallanteon jälkeen kuluivatkin sitten teholla elämästä taistellen, vain välillä ja hetkittäin tajuissaan. Ongelmahan oli että aivovammasta ei tuolloin ollut tietoakaan. Kaikki resurssit käytettiin yleiseen hengissä pysymiseen. Ei aivovammaa kukaan osannut silloin tutkia. Kun tilanne vähän vakiintui ja siirto tuli pois teholta vuodeosastolle, selvisi että mitään muistikuvia ei ole. Kaikkien muiden vammojen lisäksi päässä oli jokin kohta mitä oikein kovasti aristeli ja siihen hipaisukin teki erittäin kipeää. Vaikka tästä silloin mainittiin hoitohenkilökunnalle, mitään asian suhteen ei kuitenkaan tehty. Omaisille tilanne oli silloin niin vaikea, että ei osattu alkaa vaatia tarkempia tutkimuksia. Olimme vain onnellisia että oli hengissä selvinnyt. Seuraavat viikot kuluivat sairaalassa, eikä muistikuvia ole kuin vain aivan hetkittäin loppuajoista sairaalassa. Muistikatko on noin 2-3 viikon mittainen. Heikosti on sitten muistanut hajanaisesti tuosta eteenpäinkään.

Aivovammaa aloimme epäillä vasta paljon myöhemmin. Ensimmäinen vuosi meni täysin muussa (fyysisessä) toipumisessa. Eli vaikka aivovamman aiheuttamat ongelmat olivat alusta pitäen olemassa, niihin ei osattu kiinnittää huomiota sen tähden, että huomio kiinnitettiin muuhun toipumiseen. Vasta kun muu toipuminen oli kohtalaisesti mallillaan, huomio kiinnittyi muihin seikkoihin. Ensimmäiseksi huomio kiinnittyi sitten siihen, että muistin kanssa oli ongelmia. Myös yleensä sanojen muistaminen ja lauseiden muodostaminen tuotti ongelmia. Se ei ollut niin, että se olisi ollut perheen silminkään kovin selvästi heti nähtävissä silloin kun vamman vakavuudesta ei ollut mitään käsitystä. Muistamattomuus ja muutkin oireet menivät alkuun ihan yleisesti tuosta väkivallanteosta toipumisen piikkiin. Mutta mitä pidemmälle fyysinen toipuminen meni, sitä selvemmin nämä muut ongelmat alkoivat tulla esille ja ne alkoivat vaikuttaa elämään suuremmassa mittakaavassa.

*****

”…pyytäisinkin neuvoja, joiden avulla perheenjäseneni voisivat tarkkailla minua kaiken varalta jotta mahdollisista "häiritsevistä" oireista saisi selvyyden? joitain yksinkertaisia metodeita joiden avulla he voisivat huomata mahdolliset ongelmani & eroavaisuudet?”

Mielestäni tässä varmaan pätee sama mikä meidänkin perheen kohdalla: Ilman oireita ei kai olisi ongelmiakaan! Nämä kulkevat kyllä käsi kädessä. Ja mikäli oireet ovat niin heikkoja, että aivan läheisimmät ihmiset eivät niitä havaitse, niistä ei varmaan aiheudu suurempia ongelmiakaan.

En ole millään tavoin aivovamma-asiantuntija, paitsi ehkä oman perheenjäsenen aivovamman osalta. Mikäli aivovamma-asiat sinua enemmälti kiinnostaa, suosittelen että kysyt lisätietoja vaikka tuolta: http://www.aivovammaliitto.fi/

ongelmat kirjoitti:

Juu, raskastahan tämä on ollut, mutta elämää se tämäkin on kaikesta huolimatta. On niitä paljon hyviäkin hetkiä ja sama ihminenhän siinä edelleen on läsnä, vaikka monet asiat vaikeutuivatkin aivovamman myötä.

Aivovamman vaikeusastetta ei vielä ole diagnostisoitu, se tapahtunee kuitenkin tulevissa tutkimuksissa. Se on kyllä onneksi (!?) jo todettu että selkeä aivovamma löytyy.

Väkivallanteon seurauksena tajuttomuus oli hetkittäistä eli useampia lyhyempiä tajuttomuuksia (yritettiin kaikin keinoin pitää hereillä). Samalla verenhukka oli kuitenkin erittäin suurta. Väkivaltaa oli tehty usealla eri tavalla ja aivoista löytyy kuvauksissa myös selkeä ruhje, joka ilmeisesti on aiheutunut lyönnistä, potkusta, tms. Aivovamma on siis voinut syntyä iskusta, useista lyhyistä tajuttomuuksista tai pitkäaikaisesta hyvin heikosta tajunnan tasosta ja suuresta verenhukasta tai näiden yhdistelmästä.

Ensiavun ja leikkaussalin kautta ensimmäiset päivät väkivallanteon jälkeen kuluivatkin sitten teholla elämästä taistellen, vain välillä ja hetkittäin tajuissaan. Ongelmahan oli että aivovammasta ei tuolloin ollut tietoakaan. Kaikki resurssit käytettiin yleiseen hengissä pysymiseen. Ei aivovammaa kukaan osannut silloin tutkia. Kun tilanne vähän vakiintui ja siirto tuli pois teholta vuodeosastolle, selvisi että mitään muistikuvia ei ole. Kaikkien muiden vammojen lisäksi päässä oli jokin kohta mitä oikein kovasti aristeli ja siihen hipaisukin teki erittäin kipeää. Vaikka tästä silloin mainittiin hoitohenkilökunnalle, mitään asian suhteen ei kuitenkaan tehty. Omaisille tilanne oli silloin niin vaikea, että ei osattu alkaa vaatia tarkempia tutkimuksia. Olimme vain onnellisia että oli hengissä selvinnyt. Seuraavat viikot kuluivat sairaalassa, eikä muistikuvia ole kuin vain aivan hetkittäin loppuajoista sairaalassa. Muistikatko on noin 2-3 viikon mittainen. Heikosti on sitten muistanut hajanaisesti tuosta eteenpäinkään.

Aivovammaa aloimme epäillä vasta paljon myöhemmin. Ensimmäinen vuosi meni täysin muussa (fyysisessä) toipumisessa. Eli vaikka aivovamman aiheuttamat ongelmat olivat alusta pitäen olemassa, niihin ei osattu kiinnittää huomiota sen tähden, että huomio kiinnitettiin muuhun toipumiseen. Vasta kun muu toipuminen oli kohtalaisesti mallillaan, huomio kiinnittyi muihin seikkoihin. Ensimmäiseksi huomio kiinnittyi sitten siihen, että muistin kanssa oli ongelmia. Myös yleensä sanojen muistaminen ja lauseiden muodostaminen tuotti ongelmia. Se ei ollut niin, että se olisi ollut perheen silminkään kovin selvästi heti nähtävissä silloin kun vamman vakavuudesta ei ollut mitään käsitystä. Muistamattomuus ja muutkin oireet menivät alkuun ihan yleisesti tuosta väkivallanteosta toipumisen piikkiin. Mutta mitä pidemmälle fyysinen toipuminen meni, sitä selvemmin nämä muut ongelmat alkoivat tulla esille ja ne alkoivat vaikuttaa elämään suuremmassa mittakaavassa.

*****

”…pyytäisinkin neuvoja, joiden avulla perheenjäseneni voisivat tarkkailla minua kaiken varalta jotta mahdollisista "häiritsevistä" oireista saisi selvyyden? joitain yksinkertaisia metodeita joiden avulla he voisivat huomata mahdolliset ongelmani & eroavaisuudet?”

Mielestäni tässä varmaan pätee sama mikä meidänkin perheen kohdalla: Ilman oireita ei kai olisi ongelmiakaan! Nämä kulkevat kyllä käsi kädessä. Ja mikäli oireet ovat niin heikkoja, että aivan läheisimmät ihmiset eivät niitä havaitse, niistä ei varmaan aiheudu suurempia ongelmiakaan.

En ole millään tavoin aivovamma-asiantuntija, paitsi ehkä oman perheenjäsenen aivovamman osalta. Mikäli aivovamma-asiat sinua enemmälti kiinnostaa, suosittelen että kysyt lisätietoja vaikka tuolta: http://www.aivovammaliitto.fi/

Lue lisää

hieman. muuttuuko ihmisen minäkuva vammautumisen jälkeen, ts. onko se edes mahdollista?

vaivaan kirjoitti:

hieman. muuttuuko ihmisen minäkuva vammautumisen jälkeen, ts. onko se edes mahdollista?

minäkuva millätavoin? Voisitko tarkentaa?

vaivaan kirjoitti:

hieman. muuttuuko ihmisen minäkuva vammautumisen jälkeen, ts. onko se edes mahdollista?

Juu, täytyi tässä vähän ensin etsiä tietoa, että mitä minäkuva oikein oikeasti tarkoittaa, että puhuttaisiin samasta asiasta.

Terve minäkuva koostuu nähtävästi muutamasta asiasta. Näistä tärkeimpiä ovat varmaankin:
- Tunne siitä, että on tarpeellinen, arvokas ja oikeutettu elämään sellaisena kuin on.
- Tunne riittävyydestä, sisäisestä ja ulkoisesta varmuudesta, siitä että pystyy suoriutumaan annetuista tehtävistä.
- Tunne yhteenkuuluvuudesta, siitä että on rakastettu, hyväksytty ja toivottu siinä seurassa missä on.


Onhan se selvä, että näin vakava aivovamma ei voi olla vaikuttamatta perheenjäseneni minäkuvaan. Voisin sanoa että hän masentuu paljon helpommin kuin ennen. Tosin onneksi masennus on toistaiseksi ollut melko lievää ja nopeasti ohimenevää. Hän ei myöskään välttämättä kykene olemaan samalla tavoin järkevä tai joustava aivan jokapäiväisissä asioissa, kuin mitä oli ennen aivovammaa. Hän kun ei ymmärrä (tai paremminkin muista) asiakokonaisuuksia ja sitä, että mihin mikäkin asia liittyy.

Kaikkein vaikeimmaksi hän on kokenut nimenomaan erilaisissa tehtävissä epäonnistumiset. Hän on koko elämänsä ollut kova puuhaamaan kaikenlaista, nyt kaikki tekeminen on paljon vaikeampaa ja kun hän epäonnistuu, hän helposti on sitä mieltä että kaikki yrittäminenkin on aivan turhaa, eikä hänestä ole mihinkään. Sitten hän kysyy, miksi hän ei enää osaa tai muista mitään -> ja menee pääkivun saattelemana nukkumaan. Toisaalta on helpottavaa, että unilta herättyään hän ei enää muista aiempia tapahtumia ja epäonnistumisia, sillä silloin negatiiviset tapahtumat eivät jää päällimmäisiksi mieleen. Se on varmaankin aika armahtavaa.

Olen pyrkinyt (muiden läheisten tavoin) tarjoamaan hänelle mahdollisimman luotettavan, vakaan ja rakastavan elinympäristön. Jollain tavoin olen huomannut, että hänelle merkitsee entistä huomattavan paljon enemmän mm. kehut, kannustamiset, huomioimiset, lohduttamiset, jne. Mielestäni hän peilaa itseään nyt paljon enemmän minun kauttani, kuin mitä ennen.

Olen varma siitä, että jos hänellä ei olisi lähellään ymmärtäviä, rakastavia ihmisiä, hänen minäkuvansa kehittyisi varmasti pikkuhiljaa vain huonompaan suuntaan. Tällä hetkellä, näissä melko suppeissa mutta hyvin rauhallisissa olosuhteissa, vaikka hän kokeekin välillä täydellistä riittämättömyyttä omiin mahdollisuuksiinsa ja kyvyttömyyttä omaan elämänhallintaan, hän saa samalla olla täysin oma itsensä ja tuntea itsensä kaikkine vikoineen ja puutteineenkin yhtä hyväksytyksi ja rakastetuksi kuin aina ennenkin. Tämä on mielestäni estänyt hänen terveen minäkuvansa "romahtamisen" ja antanut hänelle mahdollisuuden mahdollisimman tasapainoiseen elämään aivovammansa kanssa.

Se varmaankin on myös erona aiempaan, että ennen (aikuinen ihminen kun on), hänellä oli olemassa itsestään selkeä ja vakaa minäkuva, jota ei tarvinnut tarkistella jatkuvasti toisilta ihmisiltä. Nyt hän päivittäisellä tasolla tiedostamattaan etsii läheisistä ihmisistä tietoa siitä millainen hän itse on ja miten on missäkin onnistunut. Hän rakentaa minäkuvaansa siis jatkuvasti saamansa palautteen mukaan. Voi olla että hän tulee tekemään niin lopun elämäänsä.

Mutta, vaikka tämä edellä selostettu saa asian kuulostamaan siltä, että hänen elämänhallintansa olisi totaalisesti mennyttä, eikä hän kykenisi enää normaaliin elämään, haluan huomauttaa, että… Kukaan ulkopuolinen tai tuttukaan, joka ei ole hänen kanssaan joka päivä tekemisissä, ei huomaa hänessä mitään muista ihmisistä poikkeavaa. Hän on kuin kuka tahansa terve ihminen. Hänessä ei ole ulkoisesti poikkeavia piirteitä. Hän ei myöskään vaikuta ulospäin miltään tyhmältä tai vaikkapa dementikolta. Hän on yhtä sosiaalinen ja avoin kuin ennenkin, vaikkakin itse kokeekin että ei pysty keskustelemaan ihmisten kanssa kovin helposti, kun ei suunsa avattuaan enää välttämättä muista mitä hänen pitikään sanomansa... :)

On sitä onnellista elämää aivovamman jälkeenkin!

muutokset... kirjoitti:

Juu, täytyi tässä vähän ensin etsiä tietoa, että mitä minäkuva oikein oikeasti tarkoittaa, että puhuttaisiin samasta asiasta.

Terve minäkuva koostuu nähtävästi muutamasta asiasta. Näistä tärkeimpiä ovat varmaankin:
- Tunne siitä, että on tarpeellinen, arvokas ja oikeutettu elämään sellaisena kuin on.
- Tunne riittävyydestä, sisäisestä ja ulkoisesta varmuudesta, siitä että pystyy suoriutumaan annetuista tehtävistä.
- Tunne yhteenkuuluvuudesta, siitä että on rakastettu, hyväksytty ja toivottu siinä seurassa missä on.


Onhan se selvä, että näin vakava aivovamma ei voi olla vaikuttamatta perheenjäseneni minäkuvaan. Voisin sanoa että hän masentuu paljon helpommin kuin ennen. Tosin onneksi masennus on toistaiseksi ollut melko lievää ja nopeasti ohimenevää. Hän ei myöskään välttämättä kykene olemaan samalla tavoin järkevä tai joustava aivan jokapäiväisissä asioissa, kuin mitä oli ennen aivovammaa. Hän kun ei ymmärrä (tai paremminkin muista) asiakokonaisuuksia ja sitä, että mihin mikäkin asia liittyy.

Kaikkein vaikeimmaksi hän on kokenut nimenomaan erilaisissa tehtävissä epäonnistumiset. Hän on koko elämänsä ollut kova puuhaamaan kaikenlaista, nyt kaikki tekeminen on paljon vaikeampaa ja kun hän epäonnistuu, hän helposti on sitä mieltä että kaikki yrittäminenkin on aivan turhaa, eikä hänestä ole mihinkään. Sitten hän kysyy, miksi hän ei enää osaa tai muista mitään -> ja menee pääkivun saattelemana nukkumaan. Toisaalta on helpottavaa, että unilta herättyään hän ei enää muista aiempia tapahtumia ja epäonnistumisia, sillä silloin negatiiviset tapahtumat eivät jää päällimmäisiksi mieleen. Se on varmaankin aika armahtavaa.

Olen pyrkinyt (muiden läheisten tavoin) tarjoamaan hänelle mahdollisimman luotettavan, vakaan ja rakastavan elinympäristön. Jollain tavoin olen huomannut, että hänelle merkitsee entistä huomattavan paljon enemmän mm. kehut, kannustamiset, huomioimiset, lohduttamiset, jne. Mielestäni hän peilaa itseään nyt paljon enemmän minun kauttani, kuin mitä ennen.

Olen varma siitä, että jos hänellä ei olisi lähellään ymmärtäviä, rakastavia ihmisiä, hänen minäkuvansa kehittyisi varmasti pikkuhiljaa vain huonompaan suuntaan. Tällä hetkellä, näissä melko suppeissa mutta hyvin rauhallisissa olosuhteissa, vaikka hän kokeekin välillä täydellistä riittämättömyyttä omiin mahdollisuuksiinsa ja kyvyttömyyttä omaan elämänhallintaan, hän saa samalla olla täysin oma itsensä ja tuntea itsensä kaikkine vikoineen ja puutteineenkin yhtä hyväksytyksi ja rakastetuksi kuin aina ennenkin. Tämä on mielestäni estänyt hänen terveen minäkuvansa "romahtamisen" ja antanut hänelle mahdollisuuden mahdollisimman tasapainoiseen elämään aivovammansa kanssa.

Se varmaankin on myös erona aiempaan, että ennen (aikuinen ihminen kun on), hänellä oli olemassa itsestään selkeä ja vakaa minäkuva, jota ei tarvinnut tarkistella jatkuvasti toisilta ihmisiltä. Nyt hän päivittäisellä tasolla tiedostamattaan etsii läheisistä ihmisistä tietoa siitä millainen hän itse on ja miten on missäkin onnistunut. Hän rakentaa minäkuvaansa siis jatkuvasti saamansa palautteen mukaan. Voi olla että hän tulee tekemään niin lopun elämäänsä.

Mutta, vaikka tämä edellä selostettu saa asian kuulostamaan siltä, että hänen elämänhallintansa olisi totaalisesti mennyttä, eikä hän kykenisi enää normaaliin elämään, haluan huomauttaa, että… Kukaan ulkopuolinen tai tuttukaan, joka ei ole hänen kanssaan joka päivä tekemisissä, ei huomaa hänessä mitään muista ihmisistä poikkeavaa. Hän on kuin kuka tahansa terve ihminen. Hänessä ei ole ulkoisesti poikkeavia piirteitä. Hän ei myöskään vaikuta ulospäin miltään tyhmältä tai vaikkapa dementikolta. Hän on yhtä sosiaalinen ja avoin kuin ennenkin, vaikkakin itse kokeekin että ei pysty keskustelemaan ihmisten kanssa kovin helposti, kun ei suunsa avattuaan enää välttämättä muista mitä hänen pitikään sanomansa... :)

On sitä onnellista elämää aivovamman jälkeenkin!

Lue lisää

pommitan näillä kysymyksilläni. Onko muistin palautumisesta minkäänlaista toivoa?

kun.. kirjoitti:

pommitan näillä kysymyksilläni. Onko muistin palautumisesta minkäänlaista toivoa?

"Onko muistin palautumisesta minkäänlaista toivoa?"

Siitä ei oikein ole minulla varmaa tietoa. Sellainen käsitys kuitenkin on syntynyt, että varsinaisesti nämä ongelmat, mitä aivovamma jo on aiheuttanut, eivät enää parane, mutta että ilman kuntoutusta ja "myönteistä elinympäristöä" ongelmat voivat syventyäkin. Esim. jos vaatimustaso on liian suuri, voi siitä seurata totaalinen fyysisen ja henkisen kunnon "romahtaminen". Jotain myönteistä kehitystäkin toki voi tulla, varsinkin jos elinympäristö ei aiheuta ylimääräistä stressiä ja painostusta aivovammapotilaalle.

Kuntoutuksella saatetaan kuitenkin saada todella myönteisiä vaikutuksia aikaan, mitä tulee jokapäiväiseen elämänhallintaan. Ilmeisesti siellä opetellaan jonkinlaisia apukeinoja, jotta jo syntyneitä "puutteita" voitaisiin korvata muilla keinoin.

Minulla on sellainen käsitys, että pitkän kuntoutuksen jälkeen, voisi olla mahdollista esim. jonkintasoinen työelämään palaaminen, mikäli kaikki menee hyvin. Se voi olla esim. puolipäivätöitä, tuettua työtoimintaa, tms. Mutta parempi sekin olisi kuin työkyvyttömyyseläke tai vastaava. Aika kuitenkin näyttää, miten kuntoukukset lähtevät käyntiin kun aika koittaa.

Yritän vastata... kirjoitti:

"Onko muistin palautumisesta minkäänlaista toivoa?"

Siitä ei oikein ole minulla varmaa tietoa. Sellainen käsitys kuitenkin on syntynyt, että varsinaisesti nämä ongelmat, mitä aivovamma jo on aiheuttanut, eivät enää parane, mutta että ilman kuntoutusta ja "myönteistä elinympäristöä" ongelmat voivat syventyäkin. Esim. jos vaatimustaso on liian suuri, voi siitä seurata totaalinen fyysisen ja henkisen kunnon "romahtaminen". Jotain myönteistä kehitystäkin toki voi tulla, varsinkin jos elinympäristö ei aiheuta ylimääräistä stressiä ja painostusta aivovammapotilaalle.

Kuntoutuksella saatetaan kuitenkin saada todella myönteisiä vaikutuksia aikaan, mitä tulee jokapäiväiseen elämänhallintaan. Ilmeisesti siellä opetellaan jonkinlaisia apukeinoja, jotta jo syntyneitä "puutteita" voitaisiin korvata muilla keinoin.

Minulla on sellainen käsitys, että pitkän kuntoutuksen jälkeen, voisi olla mahdollista esim. jonkintasoinen työelämään palaaminen, mikäli kaikki menee hyvin. Se voi olla esim. puolipäivätöitä, tuettua työtoimintaa, tms. Mutta parempi sekin olisi kuin työkyvyttömyyseläke tai vastaava. Aika kuitenkin näyttää, miten kuntoukukset lähtevät käyntiin kun aika koittaa.

Lue lisää

jaksat vastailla. =). keskusteltuani lääkärin kanssa tänään, hän totesi että minulla on ollut vain lievä aivovamma, joka todennäköisesti on parantunut täysin. vain 15%:lle lievän aivovamman saaneista jää pitkäaikaisia tai pysyviä oireita. Joten valtava kivi sydämeltäni on siinä suhteessa pudonnut, nyt voin keskittyä selvittelemään muiden elämän osa-alueiden ongelmia =). Toivotan teille kaikkea hyvää, ja erityisen paljon onnea kuntoutukseen, toivottavasti se lähtee sujumaan hyvin kun aika koittaa =)

kun.. kirjoitti:

jaksat vastailla. =). keskusteltuani lääkärin kanssa tänään, hän totesi että minulla on ollut vain lievä aivovamma, joka todennäköisesti on parantunut täysin. vain 15%:lle lievän aivovamman saaneista jää pitkäaikaisia tai pysyviä oireita. Joten valtava kivi sydämeltäni on siinä suhteessa pudonnut, nyt voin keskittyä selvittelemään muiden elämän osa-alueiden ongelmia =). Toivotan teille kaikkea hyvää, ja erityisen paljon onnea kuntoutukseen, toivottavasti se lähtee sujumaan hyvin kun aika koittaa =)

Lue lisää

Hienoa jos sinulle ei ole jäänyt pään lyömisestä vammaa. Kaikkea hyvää sinnekin. Eiköhän meillä kuntoutus tuo paljon antoisaakin tullessaan, sitten kun se alkaa. :)