Lady Chatterleyn

- -

Lawrence kirjoitti Lady Chatterleysta ainakin kolme versiota.
Lady Chatterley's Lover.
The First Lady Chatterley.
John Thomas and Lady Jane.

Näiden ensimmäiset suomennokset ilmestyivät 1950.

LADY CHATTERLEY JA HÄNEN RAKASTAJANSA. Pohjolan kirja 1950. Alkuteos LADY CHATTERLEY'S LOVER. Suomennos Jorma Partanen.

LADY CHATTERLEY. Gummerus 1950. Alkuteos THE FIRST LADY CHATTERLEY. Suomennos Olli Nuorto. Tästä "siistittiin" joitain kohtia. Kirjan toinen painos ilmestyi 1957 ja on luultavasti sama siistitty versio kuin ensimmäinen painos.

Lady Chatterley's Lover -romaanin toinen suomenkielinen laitos ilmestyi 1961:
LADY CHATTERLEYN RAKASTAJA. Gummerus 1961. Suomennos Jorma Partanen. Tästä ilmestyi samana vuonna toinen ja kolmas painos ja myöhemmin lisäpainoksia.

Ensimmäinen suomenkielinen Lady Chatterley's Lover (Lady Chatterley, Pohjolan kirja 1950) lienee se sensuroitu suomenkielinen versio ja vuodesta 1961 lähtien sensuroimaton? En jaksa aivan varmasti muistaa kuinka on, mutta mahdollisesti näin.

Vuonna 1989 ilmestyi sitten kokonaan uusi suomennos.
LADY CHATTERLEYN RAKASTAJA. Wsoy 1989. Alkuteos LADY CHATTERLEY'S LOVER. Suomennos Marja Alopaeus. Joka tapauksessa ainakin tämä on jo sensuroimaton laitos.

Sekä Partasen että Alopaeuksen suomennoksista on edelleen ilmestynyt uusia painoksia. Fennican tietokannan mukaan viimeisin Lady Chatterleyn rakastaja Partasen suomennoksena on Gummerukselta 2005 ja Alopaeuksen suomennoksena Wsoy:lta 2007.

Romaanin JOHN THOMAS AND LADY JAMES ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1974:
JOHN THOMAS JA LADY JANE. Gummerus 1974. Suomennos Risto Lehmusoksa.
Kirja on sensuroimaton.

- -

En muista lukeneeni mitään Lady Chatterleyn kolmesta versiosta kokonaan, jonkin verran kyllä olen selaillut ja vaikka minulle ei ole jäänyt selkeää omakohtaista mielikuvaa kirjan eroottisuudesta, sen verran muistan selailuni perusteella että pornografiseen kirjallisuuteen en sitä luokittelisi. Teos ei ole varsin pornografinen, paremminkin sitä voi sanoa aistilliseksi.

Täytyy muistaa että 1920-luvun Englanti oli vanhoillinen ja vielä kulissejaan rakastava.

Vaikka kirja olisi kuvannut vain tavallisen avioparin kuhertelua muutamat Lawrencen käyttämistä sanavalinnoista olisivat närkästyttäneet ja todennäköisesti saattaneet kirjan osittaisen sensuurin kohteeksi.
Yhtä kohahduttavaa tai kohahduttavampaa kuin kirjailijan käyttämä kieli on kuvatun rakkaussuhteen laatu. Kyseessä on aviorikos ja vieläpä aviorikos yläluokkaan kuuluvan aatelisrouvan ja metsänvartijan välillä, ja että Lawrence kuvaa heidän aviorikoksensa ilman moralisointia, oikeastaan ihannoivaan sävyyn. Tämä jos mikä oli sietämätöntä - ja leimasi Lawrencen aikalaisten silmissä moraalittomaksi ja säädyttömäksi kirjailijaksi.

Lady Chatterleyn rakastajan tunnetuin filmatisointi valmistui 1981. Lady Chatterleyta näytteli Sylvia Kristel.

Uusin filmatisointi on vuodelta 2006 ja perustuu kirjaan John Thomas and Lady James. Elokuvan ensi-ilta oli 1.11.2006 Ranskassa. Suomalainen ensi-ilta 3.8.2007.

Nuorena luin Lawrencelta novellikokoelman Mies, joka kuoli / St. Mawr. Siitä on aikaa noin 25 vuotta ja ainoa minkä muistan on, että kokoelman tietynlainen mystillisyys tehosi minuun.

Niin ne vuodet kuluvat...

- -

Muutama kuukausi sitten luin kokoelmasta LEPPÄKERTTU JA MUITA NOVELLEJA (Wsoy 1945) niminovellin Leppäkerttu. Siinä Lawrence osoittaa (luultavasti tahattomasti) kuinka ihminen paetessaan elämän vastuullisuutta viettimaailmaan ja etsiessään tunteikkuudesta ja aistillisista elämyksistä elämänvoimaa ja -halua helposti joutuu voimien sitomaksi, jotka lopulta johtavat arvojen vääristymiseen ja mielen pimentymiseen. Tyylilleen uskollisesti Lawrence tuntuu ihannoivan tätä pimentymistä, kuin kyseessä olisi jotakin todellisempaa ja aidompaa kuin se arkinen elämänmuoto, jonka päähenkilö lopussa kadottaa. Omalaatuisen kreivi Psanekin sylissä Daphne kokee täyttymyksensä.

Lady Daphnen ja Psanekin suhde on kuvattu kuin kyseessä olisi elämää suurempi rakkauskokemus, sulautuminen jonkinlaiseen hyvän ja pahan tuolla puolella olevaan ydintajuntaan tai ainakin ydinkokemukseen. Lady Daphnen kaipaama totuus löytyy irrationaalisesta maailmasta missä pimeä ja valo ovat yhtä. Jossain määrin kertomuksen elämänfilosofia varmasti heijastelee tekijän omia päätelmiä. Toisenlaisesta näkökulmasta katsottuna kertomuksen kuvaamassa suhteessa ja mystillisessä kokemuksessa, johon se huipentuu, ei ole mitään ihannoitavaa ja suurta, päinvastoin. Lady Daphnen löytämä totuus ei ole mikään totuus vaan osa valhemaailmaa, samaa vieraantuneisuutta missä hän ennen eli yhdellä tavalla. Nyt hän elää siinä toisella tavalla, ja vielä enemmän hukassa itseltään.

Ilmiselvästi Lawrence on havainnut aikansa pinnallisuuden ja tekopyhyyden, teollistumisen tuottaman katastrofin ihmisten vieraantuessa luonnosta ja joutuessa oravanpyörään missä kaikki arvotetaan rahan ja statuksen mukaan, mutta hänen antamansa vastaus on yhtä pinnallinen tai ainakin yhtä helppo, ei oikeastaan vastaus lainkaan.
Lawrencelainen syöksyminen viettimaailmaan ja aistielämyksiin ei ole rakkautta eikä edusta mitään, mikä voisi oravanpyörään eksyneelle ihmiselle antaa elämänmyönteisen ja realistisen pohjan.

"No niin, auringon keltainen väri - valo itse - on vain todellisen, alkuperäisen tulen hohtava ulkokuori. Tiedätte, että se on totta. Ei olisi valoa, ellei olisi valon taittumista, tomuhiukkasia ja ainetta, jotka muuttavat tumman valon näkyväiseksi. Tiedätte, että näin on. Ja siitä seuraa, että aurinkokin on tumma. Vain sen tomuverho tekee sen näkyväksi. Tiedätte senkin. Ja todelliset auringonsäteet lähestyvät meitä tummina, ne ovat alkuperäisen tulen liikkuvaa pimeyttä. Aurinko on tumma, meitä kohti virtaava auringonpaiste on tummaa. Valo on vain kaiken tämän nurja puoli, päällinen, ja keltaiset säteet ovat vain heijastusta meitä kohden suuntautuvasta auringonvalosta. Kiinnostaako tämä teitä lainkaan?"
"Kyllä", vastasi Daphne epävarmasti.
"No niin, näemme maailman nurinpäin. Tulen todellinen, elävä maailma on tumma, sykkivä, tummempi kuin veri. Loistava maailmamme, se, jonka näemme on vain tämän vastakohta."
"Niin, se miellyttää minua", sanoi Daphne.
"No niin! Kuunnelkaahan nyt. Samoin on rakkauden laita; meidän valkoisen rakkautemme. Se on vain todellisen rakkauden vastakohta, valkaistu hauta. Todellinen rakkaus on tummaa, yhteistä värähtelyä pimeässä; se on kuin villikissa yössä, kun vihreä verho avautuu ja sen silmät tuijottavat pimeään."
(D. H. Lawrence, Leppäkerttu ja muita novelleja, Wsoy 1945, 50 - 51).

Leppäkertun maailmassa päähenkilö heittäytyy pyörästä toiseen.
Hetkellisten tuntemusten kuljetettavana hän on emotionaalisessa oravanpyörässä ja - lopulta - himojensa kahleissa. Mitä sellaisesta seuraa?
Tympääntyminen, hiljainen alistuminen: kaikki on suhteellista ja tyhjää.
Vain ekstaattiset huippukokemukset, joissa todellisuus hetkeksi unohtuu, voivat suoda onnentunteen, huikaisevan ja ohimenevän illuusion yhteenkuulumisesta, alkuperäisestä olemisesta?

Novellissa on piirteitä jotka tuovat mieleen satanistiset kultit ja niiden edustaman maailmankuvan; ei ole hyvää tai pahaa, ainoa tosi löytyy ihmisen alkukantaisimmista vieteistä ja aistimaailman palvomisesta, kokemuksesta jonka ydin on silkkaa pimeyttä. Tästä seuraa, että pimeyden kuunteleminen on ainoaa valoa mitä kannattaa tavoitella. Kaikki muu valo on harhaa - vain pimeys on tosiolevaa, harhatonta valoa. Pimeydessä moraali ja yhteiskunnalliset arvot katovat. Ihminen on löytänyt oikean henkisyyden, kun hänen ainoa jäljelle jäänyt arvonsa on oman itsen ja pidäkkeettömien halujensa toteuttaminen: elämän arvo on yksilön ego, muita arvoja ei ole.

Riivaajien manipuloiman, demonisesti sidotun egon pimeydessä saadaan pettäminen, valehtelu ja jopa murha tuntumaan kunniallisilta. Haureuden ja saastaisuuden henki esiintyy jumalana, pukee uhrinsa kuninkaaksi ja kuningattareksi ja puhuu heille toistensa suun kautta.

Novellin päättyessä, kun kreivi Psanek on vietellyt Daphnen aviorikokseen ja joutuu kohta lähtemään, hän vielä vannoo tälle ikuista rakkautta - manalassa, sydämen pimeydessä johon hän Daphen johdatti ja johdattaa:

Viedä hänet kanssaan tummaan Hadekseen, kuten Francesca ja Paolo. Ja manalassa pitää hänet luonaan, manalan kuningattarena, hänen itsensä ollessa manalan kuningas. Tulevan elämän herra. Sen sielun isä, joka oli tuleva.
"Kuuntele", hän virkkoi pehmeästi. "Nyt olet minun. Pimeässä olet minun."
(Sivu 118).

- -

D. H. Lawrencen (1885 - 1930) suomennettu tuotanto.

LADY CHATTERLEY'S LOVER:

Lady Chatterley ja hänen rakastajansa (Pohjolan kirja 1950, suomennos Jorma Partanen).
Lady Chatterleyn rakastaja (Gummerus 1961, suomennos Jorma Partanen).
Lady Chatterleyn rakastaja (Wsoy 1989, suomennos Marja Alopaeus).

THE FIRST LADY CHATTERLEY:

Lady Chatterley (Gummerus 1950).

JOHN THOMAS AND LADY JANE:

John Thomas ja Lady Jane (Gummerus 1974).

MUUT:

Pojat ja heidän rakkautensa (Wsoy 1934, suomennoksen toinen painos ilmestyi 1961 nimellä Poikia ja rakastajia).
Leppäkerttu ja muita novelleja (Wsoy 1945).
Sulkakäärme (Tammi 1945).
Kettu (Kirjayhtymä 1959).
Mies joka kuoli / St. Mawr (Weilin Göös 1967).
Novelleja (Weilin Göös 1968).
Rakastuneita naisia (Weilin Göös 1980).