Mitä muistatte lapsuuden Jouluista

jäänyt mieleeni tosi hyvin.Se oli joulu-43,eteisestä kuului kamala kolina ja äiti käski mennä katsomaan,minä kilttinä tyttönä menin ja voi kamala
mahdottoman iso vitsa nippu,sidottuna leveällä
punaisella silkkinauhalla,itku ja parkuhan siitä tuli,olin syksyllä ollut tottelematon,muistan sen,
sitten meni ehkä puolisen tuntia kun kuului taas
valtava kolina,minä menin käskemättä katsomaan,mutta siellä oli iso pärevakka jota en jaksanut nostaa,äiti tuli apuun,siitä vakasta löytyi melkein itseni kokoinen nukke,joka otti askelia,kun sitä käsistä talutti.Äidillä oli yksi
tuttu rouva ja luulen että Hänen kauttaan oli sen nuken hommannut.
Arvatkaa oliko joulu pelastettu ja minusta tuli
tosi kiltti.Se nukke oli vielä"elossa" kun oma tyttöni tuli leikki ikään.Sitten se kyllä hajosi;(

Pula-aikana oli ruoka niin kehnoa, että runsas joulupöytä pani vatsani sekaisin. Muistan kuinka oksensin ja olin migreenin vallassa pimeässä huoneessa, kun muut availivat lahjoja.

Näin siirtokarjalaisena ensimmäiset joulumuistot ovat sodan ajalta, jolloin vielä ei ollut löytynyt sitä lopullista paikkaa mihin se ikioma koti rakennettiin. Asuinpaikkaa vaihdettiin useasti ja joulutkin tuli vietettyä monissa eri paikoissa.

Mutta se ei kuitenkaan haitannut, koska aina oli turvallinen olo, silloinkin kun isä oli vielä sodassa. Äiti oli aina lähellä. Ensimmäinen muistikuva on joululta kun olin neljän vanha. Muistan ihmetelleeni, kun joulupukin ääni oli naapurin Eila-piian ääni. Hänen äänensä oli aika kimeä, säilyen sellaisena aina aikuisuuteen asti.

Pikkuveljen kanssa jännitys oli aattoiltana aina huipussaan. Lahjat olivat vaatimattomia, mutta ei osattu paljon vaatiakaan. Kuttaperkkainen nukenpää ja punaiset lettinauhat ilahduttivat suuresti.

Joulukuusi tuoksui ja kuusenkaramellit tupsupapereineen ja enkelinkuvineen olivat ihania, vaikka sisällä olikin vain puupala. Eri maiden liput nauhassa olivat ihmeellisiä ja aidot kynttilät sidottiin Karhu-langalla oksiin. Eipä silloin kuitenkaan tulipaloja enemmälti syttynyt. Ihmiset taisivat tulen käsittelyn.

Jouluherkut olivat yksinkertaisia, mutta hyviä. Riisipuuron tilalla oli ohraryynipuuro. Kun possuja kasvatettiin itselle, kinkkukin kuului joulupöytään. Peruna- ja lanttulaatikot myös.

Joulukirkkoon jouluaamuna anivarhain, ihan kävellen. Mutta silloin olinkin jo yhdeksänvuotias.

Nelkytluvulla lauantait olivat vähintään 8 h. työpäiviä ja jouluaattonakin isä ja äiti olivat töissä vaikka kuinka myöhään, joten joulu alkoi vasta myöhään aattoiltana. Jouluna kaikki olivat kotona. Se oli lapsesta turvallista.
Kinkussa oli ainakin tuuman läskikerros ja isän mielestä se oli parasta. (Hän kuoli vähän yli kuuskymppisenä infarttiin.)
Lahjat olivat varmaan lähes kaikki kotitekoisia. Karkkeja ja hedelmiä ei sodan jälkeen ollut paljon myynnissä, mutta sitten tulivat jouluksi ne tanskalaset omenat. Ah.

Minulle joulurauha merkitsi, muutaman riidattoman tunnin ja teennäisen hartauden jälkeen, vanhempieni keskinäisen nälvimisen jatkumista.

Samoin sitä ettei muistaakseni tarvinnut yhtenäkään jouluna juosta naapuriin karkuun.

Ruuat olivat normaaleja köyhän työläisperheen joulupöperöitä.
Arkeen verrattuna monipuolisia, hyviä ja runsaita.

Todellisen joulurauhan tavoitin 17-vuotisesta alkaen paikkakunnan paperitehtan voimalaitoksen jouluremonteissa.
Pyhät menivät pitkiä työrupeamia tehdessä rattoisasti.

Kesätöihin verrattuna sain poikkeuksellisesti pitää itse ansioni sillä ehdolla etten ennen pääsiäistä pyydä mitään.
Ruuan, perusvaatetuksen ja oppikoulun oppimateriaalin maksoivat vanhempani.

Heti asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen häivyin maasta.
Muutaman vuoden jälkeen palasin opiskelemaan.

Joulusta on myös ne hyvät omenat .
Mutta heti sodan jälkeen ei niitä varmaankaan vielä saatu Suomeen . Ja muitakin etelän hedelmiä tuli ainakin minun muistiini vasta paljon sotavuosien jälkeen ,vai eikö niitä sitten osannut ostaa kun ei ollut tottunut sellaisiin herkkuihin.

Minun lapsuuden kotona ei Joulua vietetty erikoisemmin Ehkä pöytään Laitettiin " toinenkin silakka" silloin .

Nyt sitä on sitten liiankin kanssa.

Varhaislapsuudesta muistuvat mieleen pitkät kuusenkaramellit ja neulasten pistely kuusen alla ryömiessä.
Karamellien koristeena oli kiiltokuva ja hapsupäät.Veljet vaihtoivat salavihkaa karamellipaperien sisään puupalat. Kynttilöiden tuoksu, etenkin sota-aikana pahanhajuisten lampaan talista tehtyjen, jäi aistimiin.

Jäi mieleen 20 hengen jouluateria pitkäksi jatketun tuvan pöydän ääressä. Siirtolaiset lapsineen asuivat silloin vielä missä ikinä mahtui. Äiti oli vielä nuori 40-vuotias ja piti velvollisuutena esittää länsisuomalaista jouluruokaperinnettä hyville karjalaisille ruoanlaittajille.
Rosollin, kalan ja kinkun seurana tarjottiin neljää erilaista laatikkoa. Riisipuuroa ja sekahedelmäsoppaa päälle päätteeksi. Iso tupa oli lämmin ja lapsilla hauskaa.

Muistan nuoren tytön velvollisuudet joulunaikaan.
Niitä alkoi äiti informoida jo hyvissä ajoin. Ei ollut tytöillä lepohetkeä lainkaan, niin hyvä delegoija oli äiti siivoustöiden ja ruokataloustöiden suhteen. Jälkeenpäin ymmärrän, että se oli hänen keinonsa selviytyä.
Kummallista vaan, että sillien nylkeminen, ruotiminen ja liemiin laitto jäi aina minulle. Sama juttu rosollin teko.

Muistoja on monenlaisia, ajan kultaamia. Kuusilapsisessa perheessä sattui ja tapahtui. Vilskettä riitti, oli vielä 3 koiraa ja 2 isoa kissaa. Tapanin illaksi kutsuttiin sukulaisia ja kyläläisiä vierailulle.
Elämän eväitä tuli runsaasti syntymäkodista. Joulun tulo nyt ei tunnu lainkaan kaaokselta vaan etenee tyynesti päivä päivältä. On selvitty lapsuuden jouluista silloin kotivalmisteisen ruokatalouden aikakautena.