minä olen sanaton tällä hetkellä. Miten sinä olet kokenut suruviestit, kuoleman? Miten niihin kykenit vastaamaan? Sanat tuntuvat niin turhilta. Miten pukisin tunteeni teoiksi? Tätä mietin. Onko sinulla kokemuksena ollut tällainen avuttomuuden tunto? Miten ilmaista myötätunto - kuolemassa, kun elämä kuitenkin jatkuu surevilla?
suruviesti pysähdyttää
hannamaija
5250
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
On hyvä kun olet sanaton,ole vain läsnä.
Minulla on sama tälläkin hetkellä,ja olen vaiti,kuuntelen vain.
Suru on sellainen asia siinä ei mitkään sanat pysty sillä hetkellä lohduttamaan.Vaan läheisten läsnä olo.
Näin on ollut minulla aivan henkilökohtaisena asiana tässä joku aika sitten,ja nyt on suru minun ystävälläni ja hänen perheellään,ja olen heidän kanssaan hyvin läheisiä,läsnä oloni ja kuuntelemiseni auttaa,ei minun tarvitse sanoa mitään koska sanoja ei ole.
ja niin avuton ainakin minulla. Se on minun tunteeni. Kuunnella, olla hiljaa, läsnäolevana. Sitä yritän. Millaista se on sinulla?
Sanaton olen ollut jo pitkän aikaa,olen sureva,lapseni on kuollut muutama aika sitten,mutta en ole vielä toipunut siitä enkä olisi toipunut vamasti lainkaan,mutta sain hyvän ja rakkaan ystävän aivan tuntemattomalta taholta,jota en olisi osannut kuvitellakkaan.hän on jaksanut kuunnella minua,uskon että taivaallinen isä lähetti hänet avukseni.
nyt on minun vuoroni kuunnella surevaa,avutonhan ihminen on aina suuren tuntemattoman edessä.elämänhän on jatkuttava kaikesta huolimatta,et sinä voi alkaa elää surevien elämää,kyllä se on heidän itsensä tehtävä,ole vain tukena kuuntele heitä,siten sinä lohdutat heitä parhaiten,kun osanottosi olet ilmaissut,seuraava vaihe on olla lähellä,jos on mahdollisuus.sanat eivät merkitse paljonkaan tälläisellä hetkellä.
Oman suruni hetkellä koin et ystävät liikaakin olivat lähelläni.Oli itsellä tunne,etten saanut olla omansuruni kanssa yhtään yksin.Nukuin yöt kuin tukki,päivän rasituksentakia,jolloin yölläkään en voinut olla suruni kanssa suremassa.
Läheisten olisi vaistottava,mitä sureva todella haluaa,jotku tykkää puhua siitä ja saada siten itsensä tyhjäksi,toiset haluaa itkee suurimman surunsa ensin ulos.Itkun jälkeen alkaa vasta todellisuus ja jämähtää tieto,et mitä todellisuudessa on tapahtunut.
Tiedän kokemuksesta,että ne lohduttajat enimmäkseen puhuvat omista vaikeuksistaan,ehkä he olettavat että siten saadaan lohdutettua toista,ettet ole ainoa jolla paha olla?
Mielestäni paras lohduttaja on se joka hoitaa käytännön asiat surevan edestä,piipahtaa katsomassa ruokakulho kädessä,keittää itse ne kahvit ottaa pussistaan ne pullat.
Suuriasia on myös ystäviltä saatu kirja*Surun eri vaiheet* tässä on surevalle tietoo mitä kaikkea hän joutuukaan käymään läpi taistellessaan rakkaansa pois menosta..Suru on todella pitka process..Mutta aika kultaa muistot!!
Minun luokseni tuli yksi henkilö aika kaukaa,
emme olleet tavanneet aikoihin,
hän tuli halasi minua muutaman minuutin,tiesin että hän pidättelee itkuaan.
sitten hän otti laukustaan kynttilän ja etsi kynttilänalustan,ja sytytti sen kynttilän,
koko aikana hän ei puhunut mitään.
Sitten hän halasi vielä ja lähti,lähtiessään hän sanoi,en ole kaukana,en ole luonasi mutta olen lähellä.hän kävi joka päivä katsomassa,mutta ei viipynyt kuin muutaman minuutin,jos pyysin hän kyllä sitten jäi.nyt minä toimin aivan samaten ja se on surevan mielestä hyvä asia.