hätkähdän

jos mieleen on tullut, että jotain pitäisi muuttaa! Silloin on muutoksen paikka, helppoa se ei välttämättä ole, mutta tämänikäisenä jo tietää, että elämää ei ole niin kovin helpoksi "tarkoitettukaan"!! Tottakai se on omasta itsestä kiinni, mitä pitä helppona, mitä ei. Kysytpä keneltä tahansa, se oma elämä "ei ole ollut niitä helpoimpia"; emmehän me muusta tiedä. Mutta, jos tarkoitat elämäntapamuutoksia esim. painonhallinan ja terveyden vuoksi, ne kannattavat aivan varmasti: elämän laatu paranee!
Vaikka ei ehkä lisävuosista niin välittäisikään.

Kyllä sitä ihminen hätkähtää pienemmistäkin asioista, älä huoli minulla suorastaan hurahti päässäni kun pääsin eläkkeelle.
Vaihdoin mööpelit ja auton läksin 3 vk rantalomalle miettimään vasta tekosteni jälkeen, teinkö oikein?
Niin se vaan on että oma elämä on elettävä nyt, emme tule tänne elämään uudelleen enää minkäänlaista, joten eteenpäin ja hymyssä suin.
Kukin tyylillään.

niitä muutoksia tahtoo tullakin, halusi niitä tai ei.

Muutoksia kannattaa tehdä aina , nehän ovat
maustetta elämään. Ei pidä olla ryppyotsainen
itseäänkohtaan, eläkää ,,,,,,,

Ainahan jossia löytyy ja muttia. Jos niiden kanssa jää mutittelemaan ja jossittelemaan, kannattanee olla koskaan tekemättä mitään, sillä aina löytyy sopiva este sitä etsivälle.

Asiahan riippuu ja roikkuu kohdallasi siitä, onko suurille muutoksille tarvetta. Sitä taas ei voi kukaan muu tietää parhaiten kuin sinä itse. Tuskin kukaan muutoksia tekee vain siitä ilosta, että haluaa muuttaa asioita. Ikä ei ole este, laiskuus (henkinen ja fyysinen) voi olla ja mukavuudenhalu tai sellainen sairaus, joka jo itsessään aiheuttaa suuria muutoksia ilman että ihmispolon itsensä tarvitsee niin kovin pohtia, pitäisikö tässä kovinkin suuria muutoksia tehdä. Onnellisinta toki on, jos voi itse vapaasta tahdostaan järjestellä elämäänsä. Vaikeinta on, kun kohtalo järjestää elämäsi uuteen uskoon kysymättä sopiiko niin tai näin vai ei ollenkaan. Sitäkin voi jäädä odottelemaan, sillä näitä muutoksia sisältyy jokaisen elämään.

Ja vastauksena kysymykseesi, onko tuttua? Ei tosiaankaan enää ole tällainen pohtiminen tuttua tässä iässä. ysymys kuuluu sarjaan: pannaanko sukka päähän vai jalkaan.

Keittiöremppa olis kiva varmaan vaimolle.

Teen kaikkea mikä tuntuu hyvältä, jopa muutoksia.
Eihän sitä enää jaksa samaa kuin nelikymppisenä, mutta pitää valikoida kiinnostuksen kohteitaan sen mukaan mitä jaksaa, ja mikä eniten kiinnostaa.
Moni nuorempana elintärkeäksi koettu asia on nykyisin yhdentekevä.
Innostuneisuutta ja loputonta kiinnostusta eri asioihin kaipaan.
Ehkä on vanhemmiten tullut enemmän sivustakatsojaksi.

vauhtiin, senkun kiihdytän. Sadan vuoden kontrahdista eletty vasta 2/3.

Minä vaihdoin juuri seuraavan raja toiselle puolelle ja sanoisin, että elämää kannattaa suunnitella vielä 60:senä, koska sillä vuosikymmenellä useimmalla alkaa vapaus.
Aluksi on vähän vaikea tottua siihen, että ei tarvitse mennäaamulla töihin ja voi tehdä melkein mitä halluaa. Sitten huomaa kuinka kiva on lukea aamun lehti rauhassa jne. Sitte huomaa, että se pelottavan pieni eläkke riittääkin ihan reilusti.
Sitten voi rakastua parhaaseen kaveriinsa ja ruveta hoitamaan sitä eli itseään.
Ainakin minä olen fyysisesti paljon paremmassa kunnossa nyt kuin 60 täytettyäni. Henkisestä puolesta en ole niinkään varma kuu tällaisia kirjoittelen, mutta hyvältä tuntuu.

aika ja mahdollisuus muuttaa kaikki... Työelämässä ollessani kaikki toiminnot rutinoituivat työssäkäynnin ja mahdollisen vapaa-ajan mukaan... Elin kuin ohjelmoitua elämää jota määräsi lähinnä työ...

Nyt on tullut mahdollisuus tehdä sitä mistä olen aina haaveillut... Olen vapaa lähtemään ja tulemaan ja ympäristö on täynnä haasteita joita ei ole voinut ottaa aikaisemmin vastaan... Harrastaa voi vaikka kellon ympäri... Ainoa ongelma vain on että aika on rajallinen ja välillä on levättäväkin... :-)

Muutu pois, vaihda väriä.
Osta keltaisen fillarin tilalle
vaikka kultainen auto.
Muutu vain, mitä se kellekään kuuluu.
Muutu, mutta älä muumioidu paikallesi.

Tämä on ehkä lapselliselta ja naivilta tuntuva juttu, valitettavasti vain ihan totta, ja minulle alussa aika traaginen. Joku päästää varmaan makeat naurut, mutta hyvä sekin, nauru pidentää ikää. Ehkä joku tunnistaa itsensä?

Olen aina meikannut reippaasti, siitä on tullut rutiini. Meikatessani olen käyttänyt suurentavaa peiliä, koska silmälaseja on vaikea käyttää meikattaessa silmiä. Yleensä tulen toimeen ilman laseja, tarvitsen niitä oikeastaan vain lukemiseen ja kuvien katseluun. En ole sen kummemmin tutkiskellut itseäni, olen hoikkaa, liikkuvaista, pitkäsääristä tyyppiä, kooltani 36-38, paino 63. Olen katsellut nelikymppisiä sillä silmällä, että ovat minun ikäisiä (ja ehkä vähänvilkuillut joitakin, joke!).

Mutta yhtenä päivänä menin silmälasit päässä kylppäriin, en muista mitä asiaa minulla oli sinne. Sattumalta nopea katse peiliin - jäykistyin - ja pieni nukkekotimaailmani melkein romahti. Minua katseli peilistä 60-nen, ryppyinen nainen, joka ei lainkaan paininut samassa luokassa kuin 40-set, vaikka olikin meikattu ja laitettu!!! Naurakaa vain, mutta tämä oli minulle järkytys!!! Masennuin todella, tunsin itseni yhtäkkiä naurettavaksi ikälopuksi. Miten mieheni on jaksanut katsella ja olla kiinnostunut tuollaisesta rusinasta? Kesti todella viikkoja, ennenkuin hyväksyin itseni ja tilanteen. En ole enää nuori, vaikka sisimmissäni olin tuntenut itseni nuoreksi ja halutuksi. Meni kyllä kertaheitolla kaikki luulot! Miten oli saattanut kuvitella, että vielä olin nuori ja hyvän näköinen?

Onko muilla vastaavia kokemuksia? Tuntuu ehkä pinnalliselta, mutta aika syvällinen juttu tämä kaikessa surkuhupaisuudessaan oli.