Miltä teistä, joiden perheessä yksi lapsi on hoidollisessa huostassa, on kerrottu sisaruksen ystäville tilanteesta? Minä olen ollut ihan jähmeä, en ole osannut ja halunnut pyytää kotona asuvan sisaruksen koulukavereita meille, kun ei isoveli ole koskaan kotona...
Olemme eläneet kummallisessa kuplassa, mihin ei mahdu elämäntuntua. On vain vieraantunut olo ja jatkuva odotuksen ilmapiiri. Tukehtuu.
Olemme eläneet kummallisessa kuplassa, mihin ei mahdu elämäntuntua. On vain vieraantunut olo ja jatkuva odotuksen ilmapiiri. Tukehtuu.
Vastaukset 15
Vanhimmat
mieli mennä vieraille selostelemaan.Pitää eristyksissä muista lapsiperheistä.
Ei jaksa alkaa selostelemaan.
Sitä odottamaistahan tällainen elämä on.
Lapsen tapaamisia ja lomia laskee päiviä
vuodesta toiseen,odottaa koska saa soitaa,
kirjeiden kirjoitteleua,ikuista kaipausta puolin ja toisin,jollei tämä syö ihmisiä ei sitten mikään.
Se on jotakin niin uuvuttavaa, kun näkee miten huosta vaikuttaa sisarukseen. -kin, siihen, joka asuu kotona: Vanhemman lapsen vuoksi en halua puhua hänen omista asioistaan pienemmälle ja siksikään emme puhu hoidosta, ettei pienempää aleta kiusata.
Hoitava taho esittää, että eivät ihmiset nykyisin ole ennakkoluuloisia ja että kotona ei saisi olla salaisuuksia. -Minun lapsi haluaa omien koulukavereidensa mieluummin luulevan, että hän asuu lastenkodissa kuin että hän on hoidossa. Hoitajien kanssa hän ei em asiasta juttelisi kuuna päivänä, minä saan kestää hoidossaolon seuraukset, yksin, ja toinen lapsi ei ymmärrä.
aika kauan. Mutta kun muistelen sitä vajaata puolen vuoden jaksoa, niin kun alussa näytti, että lapsi jopa jotenkin sopeutuisi sinne, olin helpottunut ja aika toiveikas.
Kuitenkin lapsen puheet ihmetyttivät, mitä hän paikasta kertoi ja aika nopeasti itsekin näin, että edes lääkäreiden antamia ohjeita ei noudatettu, niin kyllähän se melkoiseksi paniikiksi alkoi kääntymään. Tilanne meni vain huonompaan suuntaan kun osaston käytäntöjä ei pystynyt millään muuttamaan, olivat sitten miten vääriä tahansa, edes heidän itse myöntämänsä hoitovirhe ei saanut muutosta parempaan aikaan.
Sitten kun kaikki lapsen pahoinpitelyt ym. olivat jo varmoja, niin en oikeastaan pystynyt olemaan rauhallinen hetkeäkään, nukkuminen oli vaikeaa, en pystynyt lukemaan. Laajasta ystävä- ja tuttavapiiristä sain tukea, he olivat sanalla sanoen järkyttyneitä koko tilanteesta. Tuttavista oikeastaan yhdestä ainoasta (lapseton) henkilöstä aistin sellaista, että hän ei oikein pystynyt mieltämään tilannetta omalle kohdalleen ja siksi yhteydenpito häneen harveni. En siis halunnut häntä rasittaa lapsen asioilla, koska mistään muusta en pystynyt sijoituksen viimeisenä viikkoina varmaan puhumaankaan.
Joidenkin small talk -tuttavien tapaamiset kauppareissuilla olivat kiusallisia, koska eihän kenenkään iloiseen 'hei, mitä kuuluu' tervehdyksen voi täräyttää, että 'lapsi on huostassa ja häntä pahoinpidellään lastenkodissa, hypin vähän seinille sen takia, mutta muuten menee ihan mukavasti.'
Leenin asiakas en ollut, mutta hän oli niin kiinnostunut tapauksestamme, että piti yhteyttä vapaa-ajallaan, samoin Lilli Autti. Kaiken kaikkiaan sain paljon tukea ihmisiltä, en varmaan muuten olisi jaksanut.
Viimeisen huostaviikon tein vielä muuttoa väliaikaiseen asuntoon talon peruskorjauksen alta, joten raskasta oli fyysisestikin. Ja viimeiselle lomalle hain lapsen sieltä hikisenä kesken virallisen muuttopäivän. Vähän salaa hoitajan silmiltä hivutin koulurepunkin mukaan, koska tiesin jo, että takaisin en lasta sinne enää vie.
Olihan se valtava helpotus, kun koko huosta loppui lyhyeen kuin kananlento paikan törkeyden takia, mutta sitten alkoivat omat kuvionsa taas kun sai lastenkodin järkytyksistä toipuvan lapsen kotiin.
En mihinkään erityisiin ennakkoluuloihin ole huostan jälkeen törmännyt, vaikka joissain tilanteissa olen muutaman uudenkin tuttavuuden kanssa näistä asioista puhunut. Oikeastaan ainut hankala tapaus oli lapsen uusi opettaja, mutta minkä verran hänkin purki turhautumistaan 'ennakkoluuloilemalla', on aika vaikea eritellä.
Jos tantat iskisi, se olisi niin suuri HÄPEÄ, että teurastaisin mahdollisimman monta, nautaa, koskaan en hyväksy vääryyttä.
myötä on joitakin ihmisiä tuttavistamme kääntynyt lastenoikeusaktivisteiksi, vaikka itse eivät ikinä ole olleet lastensuojelun kanssa missään tekemisissä.
Että ei mitään niin pahaa, että ei jotain hyvääkin.
oikeisiin tutkimuksiin ja hoitoon, niin kaikki ammatti-ihmiset, joiden kanssamme olemme olleet sen jälkeen tekemisissä, ovat poikkeuksetta tuominneet hoidolliset huostaanotot. Yksikään heistä ei ole nähnyt mitään hyvää koko asiassa.
Kun joillekin on uutena asiana selvinnyt, mistä neurologisten oireyhtymien kohdalla pahimmat väärinkäsitykset johtuvat, he ovat kyllä ihan kiinnostuneina ottaneet kaiken mahdollisen tiedon vastaan autisminkirjon oireista. Ja minähän olen iloisena heille matskua toimittanut :)
Meillä lapsi otettiin huostaan,koska hän on koulukiusattu ja neurologinen sairaus.Meidän perhe surusta murheellisena.Valitukset ovat menossa..mutta ne kestää.Missä kunnossa lapsi on,jos/kun saamme hänet pois sieltä lapsivankilasta?
Näin sujuu kantelu lääninhallitukselle:
Jos lapseenne kohdistuu koulukiusaamista, niin ensin on syytä yrittää neuvotella opettajan ja rehtorin kanssa. Myös kunnan koulutoimen johtajalle voi asiasta puhua. Jos näistä ei ole apua, niin sitten
voitte lähettää kirjallisen kantelun Etelä-Suomen lääninhallituksen sivistysosastolle.
Siellä ryhdytään asiaa tutkimaan siten, että:
1. Lähetetään kantelu kyseiselle kunnalle ja
pyydetään siltä selvitys asiasta.
2. Kun selvitys on lääninhallitukseen tullut, se
lähetetään sieltä tiedoksi kantelijalle ja
pyydetään häneltä kirjallinen vastine tähän
selvitykseen.
3. Kun kantelijan vastinekin on tullut
lääninhallitukseen, asiaa ruvetaan siellä
tutkimaan ja käsittelemään tarkemmin.
Enimmillään lääninhallitus voi kuitenkin vain antaa kunnalle huomautuksen/suosituksen asiasta.
Myös kantelijalle lähettään tuo kunnalle annettu huomautus tiedoksi.
Nyt on kantelijan toimittava tarmokkaasti ja ripeästi:
Lähettäkää heti kopio huomautuksesta ja mielellään myös kunnan antamasta selvityksestä kaikille alueen sanomalehdille, radiolle, paikallistelevisiolle, STT:lle ja joka paikkaan, mihkä suinkin keksitte.
Älkääkä unohtako, että vaikka olisitte tehnyt rikosilmoituksen lapsenne pahoinpitelystä, niin siitä kannattaa aina tehdä myös kantelu lääninhallitukselle, joka myös tutkii asian edellämainitussa järjestyksessä.
kerran kiusaamista ollaan ensimmäisenä huostaanotolla paikkaamassa, mutta sellainenkin vaihtoehto olisi, että anoo lapselle yksityisopetusta, jos koulunvaihto ei tule jostain syystä kyseeseen.
Miten lapsen koulu nyt sitten sujuu?
Onko laitoksella oma koulu?
Jos lapsella on neurol.dg, niin millaista tukea hän saa koulunkäyntiin?
Vaikka huostaanotto on tehty, niin sinulla on kuitenkin huoltajuus, joten ilman sinun allekirjoituksiasi ei kenelläkään ole oikeutta esim. supistaa peruskoulun oppimäärää missään aineessa lapsen opetuksessa. Sinä tunnet lapsesi varmasti paremmin kuin kukaan muu, joten varmaan olet paras henkilö arvioimaan lapsen tuen tarpeen, missä aineissa ongelmia jne.
Onko erityisoppilaaksi asettamispäätös tehty?
Kuka sijaishuoltopaikassa huolehtii läksyistä?
Saako lapsi siellä tarvitsemansa tuen läksyjen tekoon?
Kiitos vinkeistä.Olen laittanut kantelun,valituksen.Ne kestää..Eniten pelkään poikani puolesta,kuin selviää.Perhe on hänelle tärkeä.Koulusta en saa mitään tietoa,on kuulemma siinä koulukodissa suljetussa laitoksessa.Tuskinpa saa samanlaista tukea koulunkäyntiin,kun kotona..muuten pojalla meni koulu ihan ok,mutta kiusaamiseen ei haluttu puuttua.Sosiaalijohtaja ei anna meille mitään tietoa,tekee vain rajoituksia.Olemme soittaneet tähän laitokseen,kukaan ei anna mitään tietoja,eikä anna lähettää lapselle terveisiä.Kyseessä on Saviston koti,Valkealassa.Onko kenelläkään tietoa tästä paikasta?On moniongelmaisten nuorisokoti..Lapseni ei ole koskaan tehnyt mitään rikollista,eikä satuttanut ketään.
Minä olen kertonut rehellisesti miksi poikani on otettu huostaan, koulunkäynnin vaikeuksien vuoksi. Myönnän että aluksi olin "hiljainen" kunnes selvisi kuinka paljon virheitä ja rikkomuksia (laki) kohdallamme tehdään. Varsinkin kun kyse on perinnöllisestä sairaudesta ja yhdellä on dg niin en todellakaan ole enää hiljaa...
Pahinta meillä ei ole kertoa syytä vaan tilanteet kun poikaa tullaan hakemaan lomalta. Pk:n isä on pienemmille lapsille hirviö joka tulee hakemaan veljen pois ja olen salaa seurannut heidän leikkejään kuullen todella järkkyjä juttuja: Pienin puhuu leikkipuhelimeen ja sanoo: jos saa hepulin xxx tulee ja hakee pois kotoota, täytyy olla kiltisti. (3-v) Samoin 4-v oireilee aina pari seuraavaa päivää kunnes rauhoittuu. Meille su-ma yö on yhtä hel...
siinä ei ole vain huostassa oleva lapsi, ketä kohdellaan väärin, vaan aivan varmasti nuo tilanteet ovat vaikuttaneet myös nuorempien lasten turvallisuudentunteeseen rikkoen sitä.
ajatteleekin niin
a) hävettää olla suomalainen
b) että vielä verojakin maksetaan tuollaisesta ... tavasta hoitaa "koulunkäyntivaikeuksia"!
c) että lastensuojeluviranomaisille maksetaan palkkaa tuommoisesta tavasta hoitaa lasten ja perheiden asioita
d) ja muut viranomaisetkin sotkettu "heidän ajattelemattomuuttaan ja ymmärtämättömyyttään"
tähän teidän ... juttuun mukaan
...
......
xxx) SUUTUTTAA KAIKKI SE PAHA, KÄRSIMYS JA MUUT IKÄVÄT ASIAT MITÄ TEIDÄN KOKO PERHEELLE
IHAN PIENINTÄ PIIPERÖÄ MYÖTEN
ON AIHEUTETTU
Voimaa ja jaksamista!
Olen kertonut alusta alkaen kaikille, että toinen lapseni siirtyy asumaan ammatilliseen perhekotiin ja toinen jää kotiin. "Kuulutin" esim. naapureillekin, ettei tarvitse ihmetellä mitään. Ajattelin, että jos minun pitää vielä kantaa salailun tuska, en kestä. Asia on jo muutenkin tarpeeksi vaikea ja raskas.
Tietysti asia on aiheuttanut hämmennystä. Ihmiset eivät meinaa uskaltaa lähestyä minua ollenkaan. Pitänevät varmaan jonkinlaisena hirviönä ja epäonnistujana. Lapseni puhuu asiasta ihan normaalina ilmiönä, sehän on hänen elämäänsä. Meillä nyt vaan eletään näin.
Perhekodissa asuvan lapseni kaverit ovat käyneet siellä vierailulla. Toiset pitävät paikkaa "rankaisulaitoksena" ja toiset taas ihan hyvänä paikkana. Säännöt saattavat poiketa verrattuna normaaliin kotiin. Laitos on kuitenkin aina laitos ja elämä sen mukaista.
Vaikka meillä asiat ovat nyt hyvin, en vieläkän ole varma, onko tällainen ratkaisu oikea. Lapseni on ollut huostassa jo useamman vuoden. Vieläkin tulee itku silmään kun vaikka viikkaan hänen vaatteitaan kaappiin.
tiedän ettei ratkaisu ole oikea ja samaa mieltä lapsikin.Niin kovat taistelut tässä on käyty,ja
monen vuoden jälkeen huonosta sijaispaikasta lapsi siirrettiin toisaalle,kaikki se kiusa mitä koimme ei milloinkaan unohdu.Ikävä on molemminpuoleinen aina.