Joo. Ajattelin tulla purkamaan mieltäni. Ei tähän avaukseen tarvitse kenenkään ottaa kantaa, mutta eipä siitä haittaakaan olisi..
Ensimmäiselle luokalle mennessäni olin onnellinen lapsi, näin ainakin muistan. Sain heti paljon kavereita, en huomannut kenenkään minua inhoavan. Jopa yksi poika luokaltani oli kaverini. Ensimmäinen ja toinen luokka menikin ihan mukavasti. Pientä härnäämistä oli ihottumani takia, mutta opettajamme puuttui siihen ja se loppui sillä. Mutta sitten tuli kolmas luokka ja silloin kouluumme tuli paljon lisää oppilaita. Meitä oli kaksi luokkaa ja tämän toisen luokan uudet pojat ottivat ihottumani takia minut silmätikuksi. Pian se levisi lähes kaikkiin poikiin, sekä rinnakkaisella että omalla luokallani.
Ihottuman takia minua kiusattiin ala-asteen loppuun. Viidennellä luokalla myös vuotta ylemmällä olleet tytöt kiusasivat minua, nimittelivät lähinnä ja joskus tönivät käytävillä. Myös kuudesluokkalaiset pojat kiusasivat minua muutamaan otteeseen, kerran sain kivestä silmäkulmaani.
Yritin kertoa asiasta opettajille moneen kertaan, kolme näistä ovat jääneet mieleeni. Kolmannella luokallani opettaja otti yhteyttä vanhempiini ja joidenkin kiusaavien poikien vanhempiin. Poikien vanhemmat eivät uskoneet väittämisiäni, mutta tilanne rauhoittui hetkeksi. Viidennellä kerroin kiusaamisesta koulun terveydenhoitajalle, joka sanoi, ettei minun pitäisi välittää siitä. Ei ollut apua. Myöskin viidennellä kerroin asiasta rehtorille, joka lähestulkoon huusi minulle, väitti minua valehtelijaksi ja ettei meidän koulussa ole kiusaamista. Vanhemmille en edes kertonut, heillä oli tarpeeksi muitakin huolia, joten en tahtonut huolestuttaa heitä enempää. Tunsin, että tein mitä tahansa, kiusaaminen ei lopu, joten minun oli vain sopeuduttava.
Ala-asteen lopussa kaveripiirini muuttui. Yläasteelle mennessä kuuluin hetken aikaa "kovisjengiin". Tällöin minua ei hirveemmin kiusattu. Yläaste oli iso verrattuna ala-asteeseeni, mutta ikävä kyllä, kaikki kiusaajani olivat samassa koulussa. Alkuun se ei haitannut, tutustuin jopa muutamaan poikaan, jotka eivät kiusanneet. Mutta kun aloin ajautua pois kovisjengistä, kiusaaminen palasi. Se ei kuitenkaan ollut enää samasta aiheesta. Nyt olin yhtäkkiä lihava, ruma, oksennuspussi. Pian tilanne oli pahempi kuin koskaan, mutta päällepäin esitin kaiken olevan hyvin. Vanhempani eivät tänäkään päivänä tiedä, opettajille kertominen oli muuttunut turhaksi mielessäni ja eipä asiaan kukaan muukaan voinut vaikuttaa, niin ainakin uskoin. Useimmat kiusaajat olivat koulun "kermaa", suosittuja, joita ei niin vain uhmattukaan.
Oli elämässäni hyviäkin hetkiä. Yläasteen aikana minulla oli kaksi poikaystävää ja koskaan en ollut yksinäinen, kyllä minulla oli kavereita. Myöhemmin olen tajunnut, että ehkä pahimmat haavat aiheuttikin pahan olon tunteen patoaminen sisälleni. Mutta mitäpä teinityttö, jolle ihmiset hokevat tämän olevan läski ja ruma, voisi muuta tehdä.
Yläasteen jälkeen vapaus yllätti minut. Pääsin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, ikäänkuin aloittamaan puhtaalta pöydältä. Vieläkään en kuitenkaan usko olevani kaunis, ihana, rakastamisen arvoinen. Masennus, joka ryöpytti minua yläasteella, palaa aina välillä vaivihkaa takaisin. Silloin minulla menee usko itseeni ja omiin kykyihini. Masennusjaksot ovat kuitenkin aina vain lyhyempiä ja niitä tulee harvemmin.
Olen nykyään 20-, pian 21-vuotias. Olen edelleenkin pullukka, kuten aina, minulla on edelleen ihottuma, kuten aina, mutta en enää kärsi siitä niin pahasti. Olen ymmärtänyt kiusaamisen olleen lapsellisuutta, kiusaajien egonkohotusta ja kavereiden seuraamista. Ei minua enää kiusata. Joku saattaa katsoa ihoani tavallista pidempään, joku saattaa nauraa läskeilleni, mutta entä sitten? Muuttaako nämä kaksi asiaa minua jotenkin huonommaksi? Välillä uskon niin itsekin, mutta lopulta olen tajunnut, että mitä sitten, jos muut eivät pidä minusta. Perheeni rakastaa minua, minulla on pitkäaikainen poikaystävä ja hyviä ystäviä. En ehkä tajua, miksi minua rakastetaan, mutta tajuan, että tässä maailmassa on ihmisiä, jotka minusta välittävät.
Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tämän. Tarinani ei ole niin hirveä kuin monilla muilla, mutta minulle oli tärkeää päästä vihdoin purkamaan se. Ehkä elämä tosiaan voittaa..
Ensimmäiselle luokalle mennessäni olin onnellinen lapsi, näin ainakin muistan. Sain heti paljon kavereita, en huomannut kenenkään minua inhoavan. Jopa yksi poika luokaltani oli kaverini. Ensimmäinen ja toinen luokka menikin ihan mukavasti. Pientä härnäämistä oli ihottumani takia, mutta opettajamme puuttui siihen ja se loppui sillä. Mutta sitten tuli kolmas luokka ja silloin kouluumme tuli paljon lisää oppilaita. Meitä oli kaksi luokkaa ja tämän toisen luokan uudet pojat ottivat ihottumani takia minut silmätikuksi. Pian se levisi lähes kaikkiin poikiin, sekä rinnakkaisella että omalla luokallani.
Ihottuman takia minua kiusattiin ala-asteen loppuun. Viidennellä luokalla myös vuotta ylemmällä olleet tytöt kiusasivat minua, nimittelivät lähinnä ja joskus tönivät käytävillä. Myös kuudesluokkalaiset pojat kiusasivat minua muutamaan otteeseen, kerran sain kivestä silmäkulmaani.
Yritin kertoa asiasta opettajille moneen kertaan, kolme näistä ovat jääneet mieleeni. Kolmannella luokallani opettaja otti yhteyttä vanhempiini ja joidenkin kiusaavien poikien vanhempiin. Poikien vanhemmat eivät uskoneet väittämisiäni, mutta tilanne rauhoittui hetkeksi. Viidennellä kerroin kiusaamisesta koulun terveydenhoitajalle, joka sanoi, ettei minun pitäisi välittää siitä. Ei ollut apua. Myöskin viidennellä kerroin asiasta rehtorille, joka lähestulkoon huusi minulle, väitti minua valehtelijaksi ja ettei meidän koulussa ole kiusaamista. Vanhemmille en edes kertonut, heillä oli tarpeeksi muitakin huolia, joten en tahtonut huolestuttaa heitä enempää. Tunsin, että tein mitä tahansa, kiusaaminen ei lopu, joten minun oli vain sopeuduttava.
Ala-asteen lopussa kaveripiirini muuttui. Yläasteelle mennessä kuuluin hetken aikaa "kovisjengiin". Tällöin minua ei hirveemmin kiusattu. Yläaste oli iso verrattuna ala-asteeseeni, mutta ikävä kyllä, kaikki kiusaajani olivat samassa koulussa. Alkuun se ei haitannut, tutustuin jopa muutamaan poikaan, jotka eivät kiusanneet. Mutta kun aloin ajautua pois kovisjengistä, kiusaaminen palasi. Se ei kuitenkaan ollut enää samasta aiheesta. Nyt olin yhtäkkiä lihava, ruma, oksennuspussi. Pian tilanne oli pahempi kuin koskaan, mutta päällepäin esitin kaiken olevan hyvin. Vanhempani eivät tänäkään päivänä tiedä, opettajille kertominen oli muuttunut turhaksi mielessäni ja eipä asiaan kukaan muukaan voinut vaikuttaa, niin ainakin uskoin. Useimmat kiusaajat olivat koulun "kermaa", suosittuja, joita ei niin vain uhmattukaan.
Oli elämässäni hyviäkin hetkiä. Yläasteen aikana minulla oli kaksi poikaystävää ja koskaan en ollut yksinäinen, kyllä minulla oli kavereita. Myöhemmin olen tajunnut, että ehkä pahimmat haavat aiheuttikin pahan olon tunteen patoaminen sisälleni. Mutta mitäpä teinityttö, jolle ihmiset hokevat tämän olevan läski ja ruma, voisi muuta tehdä.
Yläasteen jälkeen vapaus yllätti minut. Pääsin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, ikäänkuin aloittamaan puhtaalta pöydältä. Vieläkään en kuitenkaan usko olevani kaunis, ihana, rakastamisen arvoinen. Masennus, joka ryöpytti minua yläasteella, palaa aina välillä vaivihkaa takaisin. Silloin minulla menee usko itseeni ja omiin kykyihini. Masennusjaksot ovat kuitenkin aina vain lyhyempiä ja niitä tulee harvemmin.
Olen nykyään 20-, pian 21-vuotias. Olen edelleenkin pullukka, kuten aina, minulla on edelleen ihottuma, kuten aina, mutta en enää kärsi siitä niin pahasti. Olen ymmärtänyt kiusaamisen olleen lapsellisuutta, kiusaajien egonkohotusta ja kavereiden seuraamista. Ei minua enää kiusata. Joku saattaa katsoa ihoani tavallista pidempään, joku saattaa nauraa läskeilleni, mutta entä sitten? Muuttaako nämä kaksi asiaa minua jotenkin huonommaksi? Välillä uskon niin itsekin, mutta lopulta olen tajunnut, että mitä sitten, jos muut eivät pidä minusta. Perheeni rakastaa minua, minulla on pitkäaikainen poikaystävä ja hyviä ystäviä. En ehkä tajua, miksi minua rakastetaan, mutta tajuan, että tässä maailmassa on ihmisiä, jotka minusta välittävät.
Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tämän. Tarinani ei ole niin hirveä kuin monilla muilla, mutta minulle oli tärkeää päästä vihdoin purkamaan se. Ehkä elämä tosiaan voittaa..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Luin tekstin ja ymmärrän sua täysin..
Antaa toivoa ja oli selkeää luettavaa. Erinomaista.
Hei! Sinulla on varmasti ollut vaikeaa olla kiusattu. Minä olen kanssa kiusattu ja en osaa olla enää oma itteni. Minun muutama kaveria (nykyään entistä kaveria) rupesivat puhumaan minusta pahaa selkäni takana. Nyt olen 7 luokalla. Ennen joulua minusta tehtiin eräs taustakuva nuorisotiloille. Siinä oli minun kuva, puhelin numero ja herjaavaa tekstiä. Sain kuulla siitä yheltä hyvältä ystävältäni. Sinne nuorisotiloille ilmotettiin siitä ja siellä meni koneet kiinne. Minua pilkattiin koulussa ja kiusaajat vielä tuli kysymään miksi sanoin siitä vanhemmilleni. Sanoin vain etten voi valehella vanhemmilleni. Mutta mietin miksi oisi pitänyt muka olla kertomatta. Kun nuorisotilojen valvoja otti heitä puhutteluun niin sen jälkeen ei ole enää sanoneet mulle mitää pahaa. Jos asia oisi jatkunut oisimme ilmottaneet poliisille että he levittävät ilam minun lupaani, minun henkilötietoja yleisillä paikoilla. Meillä on se taustakuva kopiona tallella. Eräällä heillä oli IRC-galleriassa kirjotettu päiväkirjaan:Kiitos kaikille kun pilkkasitte ***** mustekalaks jne. Juu, kyllä uuestaan, mutta harmi et mustekala ei taida tulla enää nuokuille. Senkin me otimme talteen. Onneksi minun veljeni tuki minua asiassa ja ilmoitti erään tytön isoveljelle. Näitten 2 tytön vanhemmat ei välitä mitä he tekevä ja he ovat monesti varastaneet kaupoista. Ovat pyytäneet minuakin mukaan, mutta onneksi en mennyt. Toisen tytön äitikin kerran varasti kun olin heidän mukanaan. Onneksi minulla on paljon kavereita jotka tukevat minua tästä asiasta ja läheiset ovat kanssa tukeneet minua.