Murrosikäni oli todella kamalaa aikaa niin minulle kuin perheelleni. aloitin juopottelun ala-asteen viimesellä luokalla tustuttuani vanhempaan poikaan..haukuin päivittäin äitiäni ja isääni todella rankasti..tappelin rajusti veljeni kanssa aina kun olimme samassa huoneessa..lintsasin koulusta melkein joka viikko..huumeitakin kokeilin...itsemurhaa humalassa yritin..mutta nyt olen 22v tasapainoinen nuori nainen..äidin ja isän kulta veljeni ystävä..alkoholikaan ei enää maistu ja kaikki menee loistavasti!
olin murkkuna
hirviö.....
81428
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kiitos, että kirjoitit tämän, se antaa toivoa, että meidänkin murkkumme vielä viisastuu ja rauhoittuu.
Milloin sinä rauhoitut, siis minkä ikäisenä suunnilleen ja mikä vaikutti siihen, että et enää haukkunut vanhempiasi ja ryypännyt tms.?
Mitä nyt jälkikäteen voisit antaa neuvoksi vanhemmille, jotka kasvattavat samoin käyttäytyvää nuorta?
Onko edes mitään tehtävissä, vai pitääkö vain antaa nuoren tehdä kuten haluaa?
Pahentaanko rajat tilannetta, vai onko ne hyväksi? Jos nuori juo, polttaa, eikä syö kunnon ruokaa ja laihtuu, on kalpea eikä nuku, niin mitä neuvoksi???
Ajatteletko nyt, että olit itsekäs ja jos niin ajattelet, niin tunsitko koskaan murkkuiässä, että olet itsekäs ja ilkeä vai olitko sitä mieltä, että vanhemmat ovat syyllisiä huonoon oloosi?
Tajusitko silloin, että vanhempasi halusivat auttaa sinua ja olivat huolissaan?
Kiitos paljon ja kaikkea hyvää sinulle, onneksi sinulla menee hyvin ja toivottavasti vanhempasikin ovat selvinneet tuosta varmasti hyvin raskaasta ajasta! : )
Minuakin kiinnostaisi kuulla samat asiat, mitkä edellistä kirjoittajaa...
mitähän nyt sanoisin...minä kyllä ymmärsin että kaikki olivat huolissaan,jotenkin sitä vaan ajatteli omaa napaa.oikeastaan hommaan saatiin jonkunlainen tolkku vasta kun lastensuojelu sai vihiä asiasta,silloin taisin olla 8luokkalainen.koulu oli tehnyt ilmoituksen sekä huolestuneet ystävät.käytiin sitten koko perhe keskustelemassa sossun, luokanvalvojan ja kurattorin kanssa useaan otteseen.koulu määräsi myös säännöllisiin huumetesteihin. psykiatrillakin kävin pariin otteeseen.voisin suositellakin että kokoontuisitte koko perheen voimin vaikkapa koulunne kuraattorin kanssa keskustelemaan asioista...esim kuraattori osaa esittää oikeat kysymykset ja ohjata eteenpäin jos on tarvis.niin ja kyllä tiesin että olin hirveä suorastaan inhosin itseäni sen takia..jotenkin oli koko ajan kapinatila päällä, kaikki piti tehdä toisin kun sanottiin..kyllä nykyään hävettää muistella kaikkia niitä tempauksia... äitini kanssa vällillä nauretaan vanhoille jutuille..
Ihana, että teillä on pahin ohi. Mekin olemme käyneet lukuisia keskustelua perheneuvolassa, koulupsykologilla, kuraattorilla, mutta itsepäinen kapinallinen nuori syyttää vain meitä kyyliksi, jotka ei anna hänen elää omaa elämäänsä, vaikka hän sen kyllä niin hyvin osaisi muka tehdä, huh huh... kyllä tämä väsyttää ja huoli on kova...
...viimeksi sain yövuoroon viestin, että tyttö kadonnut. Lukuisien puhelujen ja maanittelujen jälkeen tyttö löytyi sammuneena oudosta porukasta. Oli mielestään vaan mennyt leijonaviinan kanssa överiksi...siis neljätoistavuotiaalla! Mikään puhe ei auta, tyttö mielestään hallitsee asiat eikä itse näe käytöksessään mitään ongelmaa. Pelkään koko ajan jotain kamalaa sattuvan tai huumeiden tulevan kehiin mukaan.
Olen itse ihan hermoraunio ja miettinyt jo sitä, pitäisikö tytölle pyytää laitospaikkaa pahimman ohi. Sekin tuntuu ihan kamalalta, mutta ei tuollaista kukaan pysty 24 h/vrk vahtimaan, kun lähtee tuosta vaan. Pelkään tytön kokonaan pilaavan elämänsä.
Olen siis mielenterveystoimistoa lukuunottamatta koettanut valjastaa kaikki instanssit kehiin. Varsinaisesti mielisairas ei tyttöni oman arvioni mukaan ole.
Kaikkein ironisinta on, että olen aikoinaan tehnyt murrosiän kärjistyneestä kriisistä lopputyöni kiitettävin paperein. Ei paljon arjessa auta...
... "mielisairas" ihminen? Mistä tiedät ettei psykologi voisi auttaa? Olen pahoillani, mutta tuosta kirjoituksesta saa kuvan että teillä on hyvin... erikoinen... kuva mielenterveyspalveluista ja "mielisairaista" ihmisistä. Psykologiset ongelmat ovat tänä pävänä hyvin yleisiä.
Jos toivo on hukassa, kannan itsekin korteni kekoon. En muista juuri yhtään viikoloppua seiskaluokalta, koska olin lähes poikkeuksetta sellaisessa tuiterissa. Tupakanpolttokin alkoi 13-vuotiaana, ja yöt tuli vietettyä missä sattuu. Liikuin seurassa, jossa tarjolla oli myös huumeita, mutta itse pidin näppini erossa siitä. Olen ollut elvyttämässä humalassa kolarin ajanutta ystävääni, samaisen ystävän kyydissä olin vain hetkeä aiemmin. Ihminen voi olla typerä.
14-vuotiaana tapasin sitten yli 20-vuotiaan miehen, ja vanhempani tietysti pitivät tuota viimeisenä tuomiona - elämäni olisi pilalla. Toisin kävi. Olen 21-vuotias tupakoinnin lopettanut amk-opiskelija, joka käyttää alkoholia hyvin harkiten ja suunnittelee häitä tuon samaisen miehen kanssa. Minut siis rauhoitti parisuhde (ja itseluottamuksen koheneminen ja tieto siitä, että joku välittää minusta vaikkei ole sukulaisuuden luomaa velvollisuutta siihen, olin arvokas!).
Rauhoittumiseni alkoi siinä 14-vuotiaana, ja oikein kiltti tyttö olin jo 16-vuotiaana. En osaa sanoa, mitä vanhempani olisivat voineet tehdä estääkseen pahan vaiheeni, mutta ainakin siitä poispääsyä helpotti vanhempien usko ja luottamus siihen että olen pohjimmiltani kelvollinen. He eivät antaneet minun tehdä mitä tahansa, eli rajoja oli, mutta toisaalta huonosta käytöksestä ei seurannut myöskään täydellistä kotiarestia tai luottamuksen menetystä - joka todennäköisesti olisi villinnyt minua entisestään.
Tärkeintä kaikista. Tiesin koko ajan, että oli tilanne mikä tahansa, olinpa tehnyt mitä tahansa tai häpesimpä tilaani miten paljon hyvänsä, AINA voin mennä kotiin. Tuon välittämisen arvoiseksi halusin muuttua.
Paha oloni oli... isän syy, suurimmaksi osaksi. Mutta ei senhetkisen käytöksen perusteella, vaan aiemman. Enkä tietenkään itse helpottanut tilannetta lainkaan, ei minulla ollut keinoja tai halua. Oli helppompaaa olla vihainen ja vaikea kuin aito ja haavoittuva.
Ymmärrän osittain vanhempien huolen, mutta toisaalta näen kyllä sen huolen läpikin: osa säännöistä oli itsekkyyttä. Liian monta viikonloppua istuin mökillä vastoin tahtoani. En vain siksi että olisin siellä turvassa vaan myös siksi että "meistä on niin mukavaa että ollaan koko perheellä". Hyvä että teistä on :)
Nyt seuraan jännityksellä nuorimman sisareni taistelua. Hän on 13-vuotias, ja käy loputonta kädenvääntöä vanhempien kanssa vapauksistaan. Sisareni ei ole käyttänyt alkoholia, polttanut tupakkaa, myöhästynyt kotiintuloajoista, valehdellut olinpaikkaansa tai tehnyt mitään, mikä antaisi aihetta epäluottamukseen. Siitä huolimatta hänen tulisi viettää esimerkiksi uusivuosi vanhempien kanssa, siellä mökillä (vaihtoehtoinen suunnitelma olisi olla kaverin luona, jonka vanhemmat äitini tuntee, eli ei huolta). Äiti ei haluaisi päästää irti yhtään.
Omaan tilanteeseesi vielä: Jos nuoren terveys on välittömässä vaarassa, kuten tuo teidän tapauksessani pahasti kuulostaisi (syömishäiriö?), niin siinä tilanteessa suosittaisin kyllä lääkärille marssimista. Vaikka väkisin. Huolimattomasta käytöksesta ja kapinoinnista voi kasvaa ulos, mutta syömishäiriöstä ei. Omani ei kadonnut, vaikka kaikki muu "pielessä oleva" katosi.