Onko kaikki sanat jonotettu jo järjestykseen, niin ettei raikasta ilmaisua voi löytää?
Seikkailussa on näytettävä asiat kuten ne aina ovat olleet. Lauseina, joista lukija ymmärtää sanan, kaksi alkukirjainta nähtyään.
Suo siellä vetelä täällä, kirjoitti niin tai näin, aina hukkuu selittämättömän vaikeisiin uniin tai kliseiden viidakkoon.
Pitäisi löytää tyyli.
Tyylikäs, tyylikkyys, tyylitön, alatyylinen...
Sanasotia käydessäni kulutan aseisiin ladatut patruunat räiskiessäni iltaöisiä hyttysiä.
Haluaisin päättää aiheen ja kirjoittaa siitä jäntevän tarinan. Teen tuota valtavan paljon ja onnistun, kiitos kovan harjoittelun. Mutta haluaisin enemmän, vaikuttavampaa, pysäyttää sanoilla katsomaan sen mitä näen, sen mitä kuulen ja tunnen, mutta jatkan kliseiden liirumlaarumissa. Tikkaat jatkuvat pilvien yläpuolelle.
Koskaan en pääse perille, vaikka tiedän missä määränpääni on. Tikkaita kiivetessä jalat väsyvät, kädet hiertyvät rakoille, joudun palaamaan aina yöksi alas maahan. Seuraavana aamuna kiipeän uudelleen, puiden latvusten korkeudelle matka taittuu helposti, levänneet lihakset tekevät töitä taukoa kaipaamatta.
Pilvenraunalle päästyäni alan uupua, ilta tummuu ja vilkaisen jalkojeni alla olevaa tyhjyyttä. Korkeat paikat saavat vatsani nurin. Hyvin hitaasti lähden laskeutumaan yön ensi tunneilla takaisin turvaan. Vain noustakseni aamulla täynnä uskoa itseeni, tartun taas tikkaisiin ja toistan saman typerän kaavamaisen ponnistuksen yhä uudelleen.
Tahtoisin olla Korppi, lentää mustana puiden latvuksissa, tuntea elämän virran untuvieni alla, mutta olen vain kurja sanailija, joka takoo kliseitä, jotta lukijat ymmärtäisivät mitä haluan sanoa, kahdesta ensimmäisestä kirjaimesta.
Maailma on kulunut ja täynnä.
Seikkailussa on näytettävä asiat kuten ne aina ovat olleet. Lauseina, joista lukija ymmärtää sanan, kaksi alkukirjainta nähtyään.
Suo siellä vetelä täällä, kirjoitti niin tai näin, aina hukkuu selittämättömän vaikeisiin uniin tai kliseiden viidakkoon.
Pitäisi löytää tyyli.
Tyylikäs, tyylikkyys, tyylitön, alatyylinen...
Sanasotia käydessäni kulutan aseisiin ladatut patruunat räiskiessäni iltaöisiä hyttysiä.
Haluaisin päättää aiheen ja kirjoittaa siitä jäntevän tarinan. Teen tuota valtavan paljon ja onnistun, kiitos kovan harjoittelun. Mutta haluaisin enemmän, vaikuttavampaa, pysäyttää sanoilla katsomaan sen mitä näen, sen mitä kuulen ja tunnen, mutta jatkan kliseiden liirumlaarumissa. Tikkaat jatkuvat pilvien yläpuolelle.
Koskaan en pääse perille, vaikka tiedän missä määränpääni on. Tikkaita kiivetessä jalat väsyvät, kädet hiertyvät rakoille, joudun palaamaan aina yöksi alas maahan. Seuraavana aamuna kiipeän uudelleen, puiden latvusten korkeudelle matka taittuu helposti, levänneet lihakset tekevät töitä taukoa kaipaamatta.
Pilvenraunalle päästyäni alan uupua, ilta tummuu ja vilkaisen jalkojeni alla olevaa tyhjyyttä. Korkeat paikat saavat vatsani nurin. Hyvin hitaasti lähden laskeutumaan yön ensi tunneilla takaisin turvaan. Vain noustakseni aamulla täynnä uskoa itseeni, tartun taas tikkaisiin ja toistan saman typerän kaavamaisen ponnistuksen yhä uudelleen.
Tahtoisin olla Korppi, lentää mustana puiden latvuksissa, tuntea elämän virran untuvieni alla, mutta olen vain kurja sanailija, joka takoo kliseitä, jotta lukijat ymmärtäisivät mitä haluan sanoa, kahdesta ensimmäisestä kirjaimesta.
Maailma on kulunut ja täynnä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Älä muuta virka (klisee oli toikin).
Olitpas helvetin hyvin saanut asian esitettyä. Noin se menee (kunhan "proosarunoasi" hiukan raaputtaa ja löytää ytimen).
Mutta kun on koukussa niin aina vaan ja taas uudestaan...
Harjoittelun pitäisi auttaa ja kehittäneekin, vaikka ei sitä ihan julmasti huomaa.
Toinen konsti voi olla lainata (=varastaa) parhailta ideoita. Suomen tai maailman parhailta tai jotain... Silloin pitää vaan vääntää ne omaan elämään ja omaan aivoitukseen.