Kaikenlaista juttua täältä olen jo lukenut.
olen lukion toiselle luokalle menevä poika, mitat: 189/69. Ajattelin kertoa nyt vähän omasta elämästäni:
Lapsena minulla ei ollut kavereita, en tiedä miksi. kaikki kaverit, mitä jostain sain hankittua olivat kuitenkin lopulta kaikkea muuta kuin kavereita. Silloin pärjäsin hyvin omissa oloissani, ja kaikki oli vielä suunnilleen hyvin. olinhan niin nuori, etten ymmärtänyt mistään vielä. no sitten koitti se aika, kun kouluun täytyi lähteä. no ensin meni hyvin. kiusaaminen alkoi heti alimmilta luokilta. paheni ajanmyötä jatkuvasti. kun ala-asteen lopulla kiusaus oli jo päivittäistä sekä henkistä että fyysistä. neljännen luokan aikana se muuttui niin hirvittäväksi, että vaihdoin ihan toisiin maisemiin. toinen koulu ja näin puhtaalta pöydältä uudesta. ensin meni hyvin kuukauden ajan, kunnes tarinat ja valheet kulkeutuivat entisestä koulusta uuteen. helvetti senkun paheni pahenemistaan.
seuraava vaihe. yläaste.
yläasteen oppilaat koostuivat juuri niistä, jotka ennemminkin olivat minua kiusanneet. samaa oli siis odotettavissa. päivittäin hakattiin mustelmille, lukittiin wc:hen, hävitettiin vaatteet, levitettiin toinen toistaan suurempia valheita. luulen että selvisin siitä vain siksi, että uskon Jumalaan. en muuten olisi jaksanut.
sulkeuduin omiin ajatuksiini, ja jotenkin sain ajan kulumaan.
kun vihdoin pääsin siitä yläasteesta, ja suuntasin seuraavalle asteelle, lukioon, jossa ei ole ketään, joka tuntisi minut entisestään. nyt on mennyt hyvin kavereita on. tytöt eivät kyllä koskaan ole osoittaneet pienintäkään kiinnostusta, vaikka en mielestäni aivan huonoimmalla ulkonäöllä varustettu olekkaan.
vaikka nyt kavereita on tullut, en enää tunne itseäni. minulla on nyt monta persoonaa. kotona, koulussa, kavereiden kanssa, jne. jokainen täysin erilaisia. en tiedä millainen olen. mikä kuuluu minulle oikeasti, ja mikä on keksittyä. olen menettänyt mielenkiinnon kaikkeen. mikään ei ole hauskaa. ei ole mitään saavutettavaa. en halua tehdä mitään. elän vain päivä kerrallaan odottaen, että jotain muutosta tapahtuisi, mutta pelkäämpä ettei tule tapahtumaan. nyt kesän tultua kaverit ovat lähteneet kauemmas viettämään lomaa, ja nyt olen taas yksin. ei ole kavereita. koskaan ei ole ollut niin hyvää ystävää, jolle olisin voinut kertoa ajatuksiani. en koskaan sano ääneen, mitä ajattelen. enkä tiedä olenko enää mieleltäni kovin terve.
kun kuljen kaupungilla, tai yleensä missä tahansa, aina ajattelen vain, mitä ihmiset minusta ajattelevat. luulen jatkuvasti, että kaikki nauravat minulle edelleen ja vastaavaa. minun on erittäin vaikeaa solmia uusia ystävyys-suhteita. harrastuksia ei ole koskaan oikein ollut. vanhemmat rajoittavat menemisiäni huomattavasti, enkä tunne olevani vapaa. he rajoittavat kaikkea, kuin olisin 10 vuotias. olen yrittänyt heille asiasta mainita, mutta eivät he ymmärrä. päivät olen vain kotona, ja ajattelen kuinka kurja elämä minulla onkaan.
pyytäsin teiltä kaikilta mielelläni asiallisia kommentteja, ja kiitos kaikille, jotka vaivautuivat lukemaan tämän tekstin loppuun asti. teksti on erittäin paljon lyhennetty, ja en jaksanut kaikkia ykistyiskohtia siihen edes laittaa. pääkohdittain kyllä pitäisi olla hyvinkin selvää.
T. Nobody
olen lukion toiselle luokalle menevä poika, mitat: 189/69. Ajattelin kertoa nyt vähän omasta elämästäni:
Lapsena minulla ei ollut kavereita, en tiedä miksi. kaikki kaverit, mitä jostain sain hankittua olivat kuitenkin lopulta kaikkea muuta kuin kavereita. Silloin pärjäsin hyvin omissa oloissani, ja kaikki oli vielä suunnilleen hyvin. olinhan niin nuori, etten ymmärtänyt mistään vielä. no sitten koitti se aika, kun kouluun täytyi lähteä. no ensin meni hyvin. kiusaaminen alkoi heti alimmilta luokilta. paheni ajanmyötä jatkuvasti. kun ala-asteen lopulla kiusaus oli jo päivittäistä sekä henkistä että fyysistä. neljännen luokan aikana se muuttui niin hirvittäväksi, että vaihdoin ihan toisiin maisemiin. toinen koulu ja näin puhtaalta pöydältä uudesta. ensin meni hyvin kuukauden ajan, kunnes tarinat ja valheet kulkeutuivat entisestä koulusta uuteen. helvetti senkun paheni pahenemistaan.
seuraava vaihe. yläaste.
yläasteen oppilaat koostuivat juuri niistä, jotka ennemminkin olivat minua kiusanneet. samaa oli siis odotettavissa. päivittäin hakattiin mustelmille, lukittiin wc:hen, hävitettiin vaatteet, levitettiin toinen toistaan suurempia valheita. luulen että selvisin siitä vain siksi, että uskon Jumalaan. en muuten olisi jaksanut.
sulkeuduin omiin ajatuksiini, ja jotenkin sain ajan kulumaan.
kun vihdoin pääsin siitä yläasteesta, ja suuntasin seuraavalle asteelle, lukioon, jossa ei ole ketään, joka tuntisi minut entisestään. nyt on mennyt hyvin kavereita on. tytöt eivät kyllä koskaan ole osoittaneet pienintäkään kiinnostusta, vaikka en mielestäni aivan huonoimmalla ulkonäöllä varustettu olekkaan.
vaikka nyt kavereita on tullut, en enää tunne itseäni. minulla on nyt monta persoonaa. kotona, koulussa, kavereiden kanssa, jne. jokainen täysin erilaisia. en tiedä millainen olen. mikä kuuluu minulle oikeasti, ja mikä on keksittyä. olen menettänyt mielenkiinnon kaikkeen. mikään ei ole hauskaa. ei ole mitään saavutettavaa. en halua tehdä mitään. elän vain päivä kerrallaan odottaen, että jotain muutosta tapahtuisi, mutta pelkäämpä ettei tule tapahtumaan. nyt kesän tultua kaverit ovat lähteneet kauemmas viettämään lomaa, ja nyt olen taas yksin. ei ole kavereita. koskaan ei ole ollut niin hyvää ystävää, jolle olisin voinut kertoa ajatuksiani. en koskaan sano ääneen, mitä ajattelen. enkä tiedä olenko enää mieleltäni kovin terve.
kun kuljen kaupungilla, tai yleensä missä tahansa, aina ajattelen vain, mitä ihmiset minusta ajattelevat. luulen jatkuvasti, että kaikki nauravat minulle edelleen ja vastaavaa. minun on erittäin vaikeaa solmia uusia ystävyys-suhteita. harrastuksia ei ole koskaan oikein ollut. vanhemmat rajoittavat menemisiäni huomattavasti, enkä tunne olevani vapaa. he rajoittavat kaikkea, kuin olisin 10 vuotias. olen yrittänyt heille asiasta mainita, mutta eivät he ymmärrä. päivät olen vain kotona, ja ajattelen kuinka kurja elämä minulla onkaan.
pyytäsin teiltä kaikilta mielelläni asiallisia kommentteja, ja kiitos kaikille, jotka vaivautuivat lukemaan tämän tekstin loppuun asti. teksti on erittäin paljon lyhennetty, ja en jaksanut kaikkia ykistyiskohtia siihen edes laittaa. pääkohdittain kyllä pitäisi olla hyvinkin selvää.
T. Nobody
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse olen vapaa menemääb ja tulemaan minne tahansa, mutta mua ei kiinnosta. Mua ei jotenkin kiinnosta kaverini ja muutenkin olen eristyksissä pääasiassa niistä. Mun kiinnostus niiden harrastuksiin ja asioihin on 0. Kyllä mä niitä kerran viikossa nään, mutta olen kyllä niiden kanssa ihan eri aallonpituudella. Päivä kerrassaan on hyvä elämäntyyli. Ei tarvitse murehtia huomisesta ja tulevaisuudesta. Eikä myöskään kannata ajatella liian pitkälle se tappaa ajatukset.
mulla on kaikki kai ihan ok, nyt kun en enää asu alkoholisti äidin kanssa jonka kanssa asuin 15 vuotta. Kulissit oli aina kunnossa, koulussa ei tiennyt kukaan, paitsi jotkut kaverit oli nähny mutsin kännissä ja mä tietysti vaan vähättelin ja nauroin asialle, sisältä olin ihan rikki. Mulla oli kavereita jotka ei ollu ystäviä, vaan ihmisiä joiden kanssa hengailin. Mulla ei oo ollu ikinä poikaystävää, ei oo vieläkään. Oon yksinäinen edelleen vaikka on kaks ihan hyvää kaveria. Mua pitää hengissä mun harrastus ja musiikki, ajatus paremmasta ja onnellisemmasta tulevaisuudesta. Vaikka mulla ei oo mitään hajua mikä ammatti mua kiinnostaa ja se taas pelottaa. Käyn töissä ja lenkillä yksin, harrastan yksin. Mut kai siihen pitää tuudittautua et joillakin on asiat vielä huonommin. Kiusaamisen kohde oon minäkin ollu mut tein siihen lopun kun pinna paloi lopullisesti. Ehkä kaikki on tehny musta vahvemman ihmisen, oon ainakin saanu miettiä rauhassa omaa elämää ja mitä sillä haluaisin tehdä. Tää oli kevyt versio mun elämästä, vuosien varrella on tapahtunu vaikka mitä. Mut elämä edessä, tukka takana!! Hyvää kesää!
Vähän samaa oon mäki kokenu, ei kavereita, kiusaaminen vei mainetta ja kavereiden saaminen oli mahdotonta. Lopulta olin tullut tieni päähän, otin itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin elämään, nousin yksinäisyydestäni, menin ja otin sen mikä minulle oli kuulunut. Tämä heti tapahtui lukion alussa. Sain uusia kavereita. Ja koulussa rupesi myös homma luistamaan. Huomasin että ongelmani olivat olleet pääni sisällä. Nyt ne ovat takanapäin. Tsemii sulle Nobody! Tahdon voimasta se on kiinni.
Itselläni on aina ollut silleen mukavasti kavereita, ehkä joskus harvoin joku on sanonut hiukan pahasti tai jotain, mutta ei muuta.
En osaa muuta sanoa, muutakuin, että jos joku tulee kiusaamaan, niin iske nyrkillä ihan keskelle naamaa niin että hujahtaa. Anna mennä ihan surutta vaan, tuntuu meinaan jonkun verran vähän pienempikin isku nenässä. Luulisi sen jälkeen miettivän kiusaajakin, kun menee nenä verisenä kotiin ja selittää, mitä varten on kuin tappelun jäljiltä.
Itseäni on joskus ala-asteella kiusattu, mutta ainoastaan henkisesti. En sitten tiedä johtuuko se siitä että nykyään on niin kehno itsetunto. Minullakin on tuo sama ongelma, että roolit vaihtuvat koko ajan. Luulen suurinpiirtein tietäväni kuka olen, mutta silti mietin että ehkä olen oikeasti jotakin muuta, ja olen vain kerännyt ympäristöstä vaikutteita omaan minääni.
Usein ajatukset menevät täysin sekaisin, kun ei tiedä mitä ajatella mistäkin asiasta, ja sisällä on suurta epävarmuutta. Onko sinulla siis jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko? Minustakin välillä tuntuu että ihmiset nauravat minulle, ja se saa olon taas epävarmaksi.
Tuokin on minulle tuttua, että vanhemmat määräävät liikaa. Olo on kuin kahlitulla.. Eikä puhuminen auta. Lähinnä ongelmana on ylihuolehtivainen äitini.
Tuntuu todella pahalta tuo mitä sulle on käynyt.. Ei kellään ole oikeutta kiusata sinua henkisesti eikä fyysisesti. Mikä ihme niitä kiusaajia oikein vaivaa.. Jokaisen pitäisi saada elää rauhassa, myöskin sinun. Tuommoisesta saattaa seurata kyllä mielenterveysongelma.. En minäkään itseäni osaa tuntea "normaaliksi", mutta kun en itseäni tunne, niin en tiedä että onko ne mun pään sisäiset ongelmat todellisia.. Jokin luova toiminta saattaisi auttaa? Siinä tulisi varmaan se "todellinen minä" esille.
Jos haluat kertoa enemmän ajatuksistasi, mielipiteistäsi, tunteistasi, kaikesta mikä sinua vaivaa, niin voit laittaa mailisi näkyviin..?
Sul on ollu vaikeeta.. Mut tosta et sä oot erilainen eri ihmisten kanssa, mul on ihan sama juttu vaik mua ei oo koskaan kiusattu millään tavalla. Mä oon ainaki kuvitellu et se on ihan normaalia.. Mä oon erilainen koulussa, kotona, perhetuttujen kanssa, sukulaisten kanssa... Ainoona erona se että mä viihdyn jok'ikisessä roolissa, se tekee vaan hyvää päästä välillä vähän erilaiseen piiriin. Välillä tulee mieleen se kysymys että mimmonen mä oikeesti pohjimmiltani oon, siihen mä vielä yritän ettiä vastausta. Kaiketi aika muovautuvainen..
"koskaan ei ole ollut niin hyvää ystävää, jolle olisin voinut kertoa ajatuksiani. en koskaan sano ääneen, mitä ajattelen. enkä tiedä olenko enää mieleltäni kovin terve. "
En tiie miten toi jätkillä toimii, mutta mä ainaski yhessä vaiheessa huomasin ihan saman asian: mä en kertonu kenellekkään koskaan mitään. Se ei loppujen lopuks riipu niin paljoa ystävyyden laadusta vaan ihan omasta itestä, sen mä huomasin. Mä aloin hiljalleen kertoa omia ajatuksiani ystäville. Ne tykkäs kuunnella ja mä innostuin kertomaan enemmänki. Mitä enemmän mä niille kerroin, sitä läheisemmiks me tultiin. Ne on aina valmiita kuuntelemaan, jos mulla on yhtään mitään kerrottavaa, kunhan mä oon valmis kertomaan. Sä et koskaan tuu kauheen läheiseks toiselle ihmiselle jos sä et kerro sille omia ajatuksias ja asioitas. Lähes kaikki kuuntelee mielellään jos haluu kertoa, ja se riski on otettava et just se tietty ihminen ei kuulu tähän ryhmään..