Olen itse lukenut kirjan ja löysin myös arvostelun, joka sopii minunkin mielestäni täysin kirjaan:)
Tähtitieteilijä kummastelee maailmankaikkeuden ihmeitä
Pekka Tuomikoski
Pekka Teerikorpi: Miljoonan vuoden yksinäisyys. Otava 2007.
Harvoin on kukaan tietokirjailija kyennyt jakamaan omat oppinsa ja ihmetyksensä tutkimustuloksistaan yhtä populaaristi ja kiinnostavasti kuin Pekka Teerikorpi on tehnyt tuoreessa teoksessaan. Hän on kirjailijana myös ylittänyt omimman tutkimusreviirinsä heittäytymällä ennakkoluulottomasti erilaisten tutkijapersoonallisuuksien aatehistoriaan. Kunkin vuosisatoja ja -tuhansia sitten pinnalle nousseen ”edisonin” hän esittelee taitavasti ja kiinnostavasti tuon ajan kulttuuriympäristöön kytkien.
Kirja onkin tieteellisen tutkimuksen ja oivalluksen aatehistoriaa, näiden teemojen suoranaista ilotulitusta. Kirjaa voi suositella kaikille, jotka tahtovat pureutua luonnon ja avaruuden hämmästelyjen ja oivallusten kiehtovaan maailmaan. Luonnontiede yhdistyy kirjassa humanismiin loistavan poikkitieteellisellä kirjoitusotteella. Erilaisten myyttien esittely täydentää kokonaiskuvaa maailmankaikkeuden sumussa hapuilevasta horjuvasta ihmisestä.
Teoksen dispositio on tuhdinpuoleinen, päälukujen määrää olisi todellakin voinut harkita vielä muutamaan kertaan. Esipuheen sävystä päätellen kirjoittajalla tuppasi tulemaan uupumus kesken prosessin. Tämä ei kuitenkaan heijastu lukuelämykseen: koko paksuhkon kirjan ahmiminen onnistuu helppotajuisuuden ja tuoreuden vuoksi vaikkapa yhtenä talvisena vapaaviikonloppuna. Hyvänä esimerkkinä Teerikorven kertojan lahjoista käy seuraava välähdys, joka kuvaa uutta etsiviä seikkailijoita litteän maan reunamilla, auringonnousun lähteillä:
”Muistista toiseen edenneet tarinat kuvasivat retkiä maan ääriin. Amerikan pohjoisten metsien algonkin-intiaanit kertovat Ioscosta, joka matkasi itään vuosikausia päästäkseen auringon noususijoille. Taivaan kumu kasvoi, kun se kaareutui yhä alemmas seurueen lähestyessä taivaanrantaa ja siellä olevaa rotkoa. Kun auringon oli aika nousta, taivaankansi raottui ja avasi sille väylän. Sitten kansi alkoi pudota paikoilleen. Sen aiheuttama hurja puhuri oli vähällä paiskoa kumoon miehet, jotka eivät saaneet silmiään irti auringosta, kun se kohosi päitä hipoen. Seikkailu huipentui Ioscon ja yhden toverin onnistuessa loikata rotkon yli toiselle puolelle. Kaksi muuta aikaili ja kauhun kangistamana he kompuroivat hyppynsä jääden sätkimään käsien varaan rotkon reunalle. Hirveällä metelillä romahtanut taivas pudotti onnettomat hornantuuttiin.”
Teerikorven kaltaiset ”verbaalivirtuoosit” ansaitsisivat enemmän mediatilaa ja useampia kutsuja julkisuuteen yksinäisiltä vartiopaikoiltaan tähtitorniensa tunkkaisista uumenista. Teerikorven viisauksia pureskellessa tulee mieleen toinen tähtitieteen ja avaruuden popularisoija Esko Valtaoja – tosin Teerikorpi on erityisesti tutkimushistorian osaamisalueella mielestäni vieläkin suurempi guru.
Tähtitieteilijä kummastelee maailmankaikkeuden ihmeitä
Pekka Tuomikoski
Pekka Teerikorpi: Miljoonan vuoden yksinäisyys. Otava 2007.
Harvoin on kukaan tietokirjailija kyennyt jakamaan omat oppinsa ja ihmetyksensä tutkimustuloksistaan yhtä populaaristi ja kiinnostavasti kuin Pekka Teerikorpi on tehnyt tuoreessa teoksessaan. Hän on kirjailijana myös ylittänyt omimman tutkimusreviirinsä heittäytymällä ennakkoluulottomasti erilaisten tutkijapersoonallisuuksien aatehistoriaan. Kunkin vuosisatoja ja -tuhansia sitten pinnalle nousseen ”edisonin” hän esittelee taitavasti ja kiinnostavasti tuon ajan kulttuuriympäristöön kytkien.
Kirja onkin tieteellisen tutkimuksen ja oivalluksen aatehistoriaa, näiden teemojen suoranaista ilotulitusta. Kirjaa voi suositella kaikille, jotka tahtovat pureutua luonnon ja avaruuden hämmästelyjen ja oivallusten kiehtovaan maailmaan. Luonnontiede yhdistyy kirjassa humanismiin loistavan poikkitieteellisellä kirjoitusotteella. Erilaisten myyttien esittely täydentää kokonaiskuvaa maailmankaikkeuden sumussa hapuilevasta horjuvasta ihmisestä.
Teoksen dispositio on tuhdinpuoleinen, päälukujen määrää olisi todellakin voinut harkita vielä muutamaan kertaan. Esipuheen sävystä päätellen kirjoittajalla tuppasi tulemaan uupumus kesken prosessin. Tämä ei kuitenkaan heijastu lukuelämykseen: koko paksuhkon kirjan ahmiminen onnistuu helppotajuisuuden ja tuoreuden vuoksi vaikkapa yhtenä talvisena vapaaviikonloppuna. Hyvänä esimerkkinä Teerikorven kertojan lahjoista käy seuraava välähdys, joka kuvaa uutta etsiviä seikkailijoita litteän maan reunamilla, auringonnousun lähteillä:
”Muistista toiseen edenneet tarinat kuvasivat retkiä maan ääriin. Amerikan pohjoisten metsien algonkin-intiaanit kertovat Ioscosta, joka matkasi itään vuosikausia päästäkseen auringon noususijoille. Taivaan kumu kasvoi, kun se kaareutui yhä alemmas seurueen lähestyessä taivaanrantaa ja siellä olevaa rotkoa. Kun auringon oli aika nousta, taivaankansi raottui ja avasi sille väylän. Sitten kansi alkoi pudota paikoilleen. Sen aiheuttama hurja puhuri oli vähällä paiskoa kumoon miehet, jotka eivät saaneet silmiään irti auringosta, kun se kohosi päitä hipoen. Seikkailu huipentui Ioscon ja yhden toverin onnistuessa loikata rotkon yli toiselle puolelle. Kaksi muuta aikaili ja kauhun kangistamana he kompuroivat hyppynsä jääden sätkimään käsien varaan rotkon reunalle. Hirveällä metelillä romahtanut taivas pudotti onnettomat hornantuuttiin.”
Teerikorven kaltaiset ”verbaalivirtuoosit” ansaitsisivat enemmän mediatilaa ja useampia kutsuja julkisuuteen yksinäisiltä vartiopaikoiltaan tähtitorniensa tunkkaisista uumenista. Teerikorven viisauksia pureskellessa tulee mieleen toinen tähtitieteen ja avaruuden popularisoija Esko Valtaoja – tosin Teerikorpi on erityisesti tutkimushistorian osaamisalueella mielestäni vieläkin suurempi guru.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.