Ajattelin nyt kirjoittaa, jos jollakulla olisi auttava käsi tai kuunteleva korva...
Olemme kumppanini kanssa olleet jo 4 vuotta yhdessä ja ostettu asunto ja eläimet ja suunnitelmissa lapsikin nyt yhdessä. On vihdoin oma piha, takka ja sauna. Kaikki siis ulkoisesti kunnossa. Rakastamme toisiamme paljon ja nyt vain en enää jaksa!
Kumppanini on ollut n vuoden verran jo työuupumuksen kourissa, alkoholiakin mennyt ahdistukseen enemmän kuin normaalisti ei kuitenkaan mitenkään valtavasti, onneksi. Nyt hän on muutaman kuukauden sairaslomalla työstä, kuten viime vuonnakin oli. Työpaikan vaihto on vireillä, joten se ehkä jossain vaiheessa helpottaa. Uutena asiana on lapsuuden kauheudet joita hän alkanut nyt muistella ja terapiaan on haku nyt edessä.
Olen tukenut ja auttanut ja anteeksiantanut kaiken, etsinyt häntä ties ja vaikka mistä viime vuoden aikana, kun on ollut niin ahdistunut ettei osaa kotiin tulla. Ambulanssia muutamaan otteeseen tilattu kotiin ja sairaalaan menty, mutta kotiin samana iltana, kun ei ole itsetuhoinen? Siitä olen kyllä eri mieltä, kun hänet valtaa ahdistus toivoo välillä kuolemaa ja toivoo minun jättävän hänet, kun ei ole kuulemma arvoiseni ja kenenkään ei tarvitsisi kärsiä hänen käytöksestään näin pitkään.
Rakastan häntä todella paljon, en edes ole aikaisemmin ajatellut eroa vaihtoehtona, mutta olen aika lopussa henkisesti kohta itse kun koko ajan on kivi sydämmellä, että missä kunnossa hän on kun kotiin tulen työstä. Työssäni autan ihmisiä, usein samantyyppisessä tilanteessa olevia, työssä ahdistuneita ja työhyvinvoinnin kanssa kamppailevia...ja kotona on sama edessä joka päivä.
Olen aina hyvän viikonlopun tai viikon jälkeen jaksanut uskoa tulevaisuuteen, kunnes taas tilanne huononee. Olen ehdottanut psykiatrian poliklinikkaa, mutta ei mene sinne, masennuslääkkeet sain onneksi hänelle menemään läpi alkuvastustuksesta huolimatta.
Olisiko jollakulla positiivinen kokemus kertoa, että kaikki menee lopulta hyvin. En ole häntä jättämässä, joskus vain tuntuu että jaksanko olla koko ajan onneton ja vähän niinkuin hyllyllä odottamassa, kun ei valoa ole juurikaan pilkistellyt verhojen raosta.
Olemme kumppanini kanssa olleet jo 4 vuotta yhdessä ja ostettu asunto ja eläimet ja suunnitelmissa lapsikin nyt yhdessä. On vihdoin oma piha, takka ja sauna. Kaikki siis ulkoisesti kunnossa. Rakastamme toisiamme paljon ja nyt vain en enää jaksa!
Kumppanini on ollut n vuoden verran jo työuupumuksen kourissa, alkoholiakin mennyt ahdistukseen enemmän kuin normaalisti ei kuitenkaan mitenkään valtavasti, onneksi. Nyt hän on muutaman kuukauden sairaslomalla työstä, kuten viime vuonnakin oli. Työpaikan vaihto on vireillä, joten se ehkä jossain vaiheessa helpottaa. Uutena asiana on lapsuuden kauheudet joita hän alkanut nyt muistella ja terapiaan on haku nyt edessä.
Olen tukenut ja auttanut ja anteeksiantanut kaiken, etsinyt häntä ties ja vaikka mistä viime vuoden aikana, kun on ollut niin ahdistunut ettei osaa kotiin tulla. Ambulanssia muutamaan otteeseen tilattu kotiin ja sairaalaan menty, mutta kotiin samana iltana, kun ei ole itsetuhoinen? Siitä olen kyllä eri mieltä, kun hänet valtaa ahdistus toivoo välillä kuolemaa ja toivoo minun jättävän hänet, kun ei ole kuulemma arvoiseni ja kenenkään ei tarvitsisi kärsiä hänen käytöksestään näin pitkään.
Rakastan häntä todella paljon, en edes ole aikaisemmin ajatellut eroa vaihtoehtona, mutta olen aika lopussa henkisesti kohta itse kun koko ajan on kivi sydämmellä, että missä kunnossa hän on kun kotiin tulen työstä. Työssäni autan ihmisiä, usein samantyyppisessä tilanteessa olevia, työssä ahdistuneita ja työhyvinvoinnin kanssa kamppailevia...ja kotona on sama edessä joka päivä.
Olen aina hyvän viikonlopun tai viikon jälkeen jaksanut uskoa tulevaisuuteen, kunnes taas tilanne huononee. Olen ehdottanut psykiatrian poliklinikkaa, mutta ei mene sinne, masennuslääkkeet sain onneksi hänelle menemään läpi alkuvastustuksesta huolimatta.
Olisiko jollakulla positiivinen kokemus kertoa, että kaikki menee lopulta hyvin. En ole häntä jättämässä, joskus vain tuntuu että jaksanko olla koko ajan onneton ja vähän niinkuin hyllyllä odottamassa, kun ei valoa ole juurikaan pilkistellyt verhojen raosta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei,
ja ihan alkuun suuri halaus sinulle voimia antamaan!
Olet tosi raskaassa tilanteessa ja mielestäni hienosti jaksanut. Mutta tosiasia on, että ei kukaan jaksa tuollaista pitkään. Siihen uupuu.
Helppoahan se on täältä huudella, mutta... Nyt on tärkeää, että et uuvuta itseäsi enempää. Ei auta, että suossa on kaksi. Toisen pitäisi olla sieltä poissa. Etsi asioita joista saat voimaa ja iloa. Hetken irtiottoja, hyvää mieltä, positiivista energiaa. Pura mieltäsi, äläkä jää tämän asian kanssa yksin! Sinäkin tarvitset tukea!
Kyllä sieltä tunnelin päästä voi löytyä valoa ja löytyy. Positiivista kokemusta tästä omaan. Mutta se vaatii teiltä KUMMALTAKIN töitä. Sinä et voi yksin toista auttaa, toisen pitää myös ottaa vastuuta itsestään.
Tässä näin lyhyesti muutama sananen sinulle. Ja iso kasa voimia raskaaseen tilanteeseen ja sen hoitamiseen!
mutta toivon jaksamista sulle. Sun täytyy muistaa itseäsikin ja omaa jaksamistasi, ei ole hyväksi että kummaltakin loppuu virta. Lapsia ette varmaan ole nyt hankkimassa vähään aikaan joten otat nyt aikaa ihan itellesikin ja ehkä sullekkin tekisi hyvää puhua jollekkin jaksamisestasi.
Toi on pakosti niin rankkaa että ajan kanssa se arki tuntuu ihan normaalilta sellaisena kuin sen kuvailit, rankkana, ainainen pelko läsnä, uuvuttavana jne.
Se olisi hyvä välttää, ettei vain turru ja kahlaa päivästä päivään. Sun täytyy koittaa repäistä iloakin elämääsi ja ajatella myös itseäsi.
Se ei tee sun rakastamisesta yhtään huonompaa että rakastat myös itseäsi, päinvastoin, jaksat sitten paremmin.
Joten voimia ja muista että säkin olet olemassa ja hyviä asioita on elämässä.
Hei!
Itselläni oli melkoisen samanlainen tilanne entiseni kanssa noin vuosi sitten, kuulostaa siis tutulta ja sen takia ajattelin kertoa Sinulle hieman omasta kokemuksestani.
Olin kolmisen vuotta suhteessa, joka oli kaikin puolin hyvä.
Meillä ei ollut mitään muuta ongelmaa kuin se, että kumppanini voi joinakin aikoina huonosti ja kärsi masennuksesta ja työpaikka vaihtui useasti tai hän haki sairaslomaa.
Alussa ei niin kovin usein, mutta sitten jostakin johtuva ahdistus otti useammin vallan hänestä ja sitä hän koetti lääkitä alkoholilla,
joka on se viimeinen lääke masennukseen.
Kumppanini ei juonut paljoa ainakaan nähteni, mutta sivusta seuranneena voin sanoa että jo pieni määrä vaikutti hänen olotilaansa sitä joka kerta huonontaen.
Siis neuvoisin että kumppanisi pitää täysin tipattoman kauden, vaikkapa muutaman viikon sillä se jo auttaa ja jos harrastatte liikuntaa, niin pienikin lenkki joka päivä piristää ja auttaa masennukseen.
Mutta alkoholi on kaikkein pahinta mitä voi tuohon kumppanisi olotilaan ottaa, siitä ei seuraa kuin huonompi olo.
Pitkälle mennyt masennus ei häivy kotikonstein eikä lääkkeitä napsimalla, vaan siihen kannattaa ehdottomasti hakea kunnon apua.
Voimia teille molemmille.
Kuulostaa kyllä raskaalta.
En ole ihan samanlaisessa tilanteessa ollut, mutta olen kyllä itse sairastanut masennuksen ja tiedän mitä ainainen ahdistus on. Ja on ollut läheisiä joilla mennyt todella penkin alle itsemurhayrityksineen ja psykooseineen, joten tiedän mitä on huolehtia ja pelätä lakkaamatta.
Vaikka kuullostaakin karulta, mutta sinä et voi rakastasi pelastaa. Ainoastaan tukea häntä ja auttaa hänt itse pelastamaan itsensä. Sinun on PAKKO huolehtia itsestäsi, ei se auta yhtään jos molemmat sairastutte.
Kerrot että hän on hakeutumassa terapiaan, se on todella hyvä asia että hän edes harkitsee asiaa. Oletko itse ajatellut terapiaa? Kuulostaa siltä että voisit oman jaksamisen kanssa tarvita apua. Ja mahdollisesti voisitte joskus mennä vaikka yhteiseenkin?
On olemassa tukiyhdistys mieleltään sairastuneiden läheisille (tässä tarkoitan kaikkea uupumuksesta vakavimpiin sairauksiin). Sieltä voisi ehkä saada spua.
kannattaa miettiä toista suhdetta tilalle tai rinnakkaisuhdetta. Alkoholi nyt ei ole mikään outo asia lesboille pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
kannattaa ottaa niskasta kiinni ja elää,kyllä toinen herää näkemään kuinka saiat ovat kun ei paapo ja toivo herätystä,oma herätys paras asia realistiseen maailmaan.
Hei!
Tarinasi tuntui niin tutulta aivan kuin olisin osin lukenut kuvausta omasta elämästäni... Puolison sairastaminen on tosi raskasta, ja kuluttavaa... Autat itseäsi parhaiten, sillä että otat aikaa itsellesi (en todellakaan nyt tarkoita rinnakkaissuhteita tms, mitä joku jo oli ehdottanut..älä säre itseäsi enempää!) ja hakeudut myös keskustelemaan tahollesi joko vertaisapuna tai omalle terapeutille...
Liiku, urheile ja tapaa ystäviäsi/ työkavereita. Vastuuta jonkin verran puoliskoasikin ottamaan vastuuta asioita ja suhteestanne...
Voimia Sinulle...tunnelin päässä on valoa!
rankalta tosiaan kuulostaa. Näinhän se menee että kun oikeasti rakastaa, ei sitä rakkaintaan hädän hetkellä jätetä.
Tärkeintä minustakin olisi että hakisit myös itsellesi tukea, apua. Yksin et varmasti tuosta selviä. Joskus sitten on niin, että toisella on asiat niin solmussa että se rakkauskaan ei riitä. Toinen ei kykene sitä välttämättä vastaanottamaan kaiken ahdistuksen keskellä. Tärkeää nyt kuitenkin se että hän on aloittamassa terapian. Terapia voi viedä aikaa vuosia, mutta sen jälkeen hän saattaa olla paljon ehyempi ihminen. Kärsivällisyyttä siinä tarvitaan ja varmasti rakkaus punnitaan. En kuitenkaan halua antaa sinulle mitään muuta neuvoa kuin että hae myös itsellesi apua. Voimia teille molemmille.