On jo ongelmaksi alkanut muodostua 7-vuotiaan lapseni valehteleminen. Hän saataa valehdella aivan uskomattomista ja päivän selvistä asioista.
Toinen mikä on tullut on asioiden aivan järjetön liioittelu.
Kaikki tämä alkoi samalla kun hän meni eka luokkalle ja tutustui minun mielestäni pelokkaaseen ulkomaalaiseen tyttöön.
Kotona olemme yrittäneet vaikka mitä keinoja kitkeä tätä. Mutta mistään ei ole ollut mitään hyötyä.
Kotona olemme olleet avoimia ja kieltäneet kaiken valehtelun. Ja toivoneet että asioista puhutaan suoraan ja niin kuin ne on.
Kunpa sen jollakin keinoin saisi edes vähenemään.
Toinen mikä on tullut on asioiden aivan järjetön liioittelu.
Kaikki tämä alkoi samalla kun hän meni eka luokkalle ja tutustui minun mielestäni pelokkaaseen ulkomaalaiseen tyttöön.
Kotona olemme yrittäneet vaikka mitä keinoja kitkeä tätä. Mutta mistään ei ole ollut mitään hyötyä.
Kotona olemme olleet avoimia ja kieltäneet kaiken valehtelun. Ja toivoneet että asioista puhutaan suoraan ja niin kuin ne on.
Kunpa sen jollakin keinoin saisi edes vähenemään.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kaikki viittaa siihen, että lapsi tarvitsee enemmän huomiota ja hakee sitä nyt lapsille tyypillisesti väärällä tavalla. Kaverit eivät aiheuta valehtelua ja liiottelua, ei suomalaiset eikä ulkomaalaiset.
Koulun aloittaminen sitä vastoin on aika tyypillinen "näytön paikka"-tilanne, jolloin lapsi saattaa pelätä ettei ole tarpeeksi hyvä ja pönkittää asemaansa liiottelulla tai valehtelulla.
Olisi siis tärkeää saada lapsi tuntemaan olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on, huom: myös puutteineen. Siis ettei vaadita enempää kuin mihin pystyy. Hellyys ja hyväksyntä auttaa tehokkaammin kuin ns järkipuhe.
Niin kyllähän siinä itsetunto-ongelmasta on kysymys. Lapsi yrittää tehostaa itseään / saada huomiota / yrittää vaikuttaa paremmalta kuin uskoo muuten olevansa. Pelokkaan kaverin valitseminenkin viittaisi minusta lapsen omaan epävarmuuteen, tuollaisen kaverin kanssa ainakin tuntee pärjäävänsä ja olevansa ehkä tätä parempi. Kehuminen, kiitos tai muu itsetuntoa tukeva saattaisi auttaa.
sitä, että illalla kun oli syöty ruoka, sai lapsi istua sylissä ja kertoa juttujaan. Myöhemmin alkoi pelkkä sylissä istuminen riittää. Toisinaan keskusteltiin jostakin uudesta asiasta, mikä koulussa oli tullut vastaan. Ja että mitä joillekin epämukaville asioille pitäisi tehdä.
Koulun aloittaminen yleensäkin on melko pelottavaa. Aralle lapselle se voi olla tosi kamalaa, vaikkei hän sitä sanokaan.
Mulla itsellä jäi monena iltana välttämättömiä kotitöitä tekemättä, mutta kun asiaan tarttuu heti kun voi, niin se kestää vähemmän aikaa. Nyttemmin sylissä istumista kestää vain sen hetken, että uusi asia on käsitelty. Ja niitä uusia asioita tulee eteen yhä harvemmin.
Liioittelun olen lyönyt leikiksi: "nyt huijaat. Otetaas uudestaan." Ja valehteleminen on vähentynyt. Ja lapsi uskaltaa puhua asioista.
En ole rangaissut sitäkään, että hän otti luvatta rahaa ja kävi kaupassa. Riitti kun siitä ekan kerran jälkeen keskusteltiin, että äidillä ei sitten ole varaa ostaa bussilippua töihin ja pitää kävellä. Hän alkoi ymmärtää, että jokaisesta tekemisestä seuraa jotakin.
Jokainen tekee omat mokansa, jokainen sukupolvi ja lapsi ne kaikki samat. Kun ihminen on sellainen, että jotkin asiat pitää oppia kantapään kautta.
Kiitokset asiallisista vastauksista.
Lapsi otetaan kotona kyllä huomioon ja häntä kuunnellaan ja leikitään jne.
Mutta kirjoitukset laittoi miettimään et miten on koulun laita. Johtuisiko se kavereiden vähyydestä tai muusta sellaisesta?
Opettajan kanssa on kyllä käyty keskusteluja ja hän ei ainakaan ole meille kertonut mistään ongelmista. Päin vastoin kehunut kuinka hän on oppivainen, ystävällinen ja innokas osallistumaan kaikenlaiseen toimintaa.
Lieneekö sillä vaikustusta että hän osasi esim. aakoset, lukemisen sekä laskea jo ennen kouluun menoa. Hänellä kun oli ja on vieläkin uskomaton halu oppia uusia asioita.
Tämä kaikki vain alkoi sopivasti samaan aikaan kuin koulu.
Tämä nyt menee arvailuksi, mutta voisiko olla niin että älyllisesti nopeaan kehittynyt lapsi on kouluun mennessään tavallaan odottanut olevansa siellä "tähti", mutta ei olekaan saanut toivomaansa huomiota vaan kohdeltu niin kuin muitakin (niin kuin pitääkin). Tuollainen huomion tarve näyttää olevan joskus ominaista nopeasti kehittyneillä ja taidoillaan "loistaneilla" lapsilla. Tai hän on pitänyt itseään muita parempana, mutta koulussa huomannut että ei ihan kaikilla alueilla pärjääkään, esim. tunne-elämän tai sosiaalinen kehitys onkin voinut olla hitaampaa, tai ei ole saanut kavereita. Siihen viittaisi kaveruus aran luokkatoverin kanssa, johon on ollut helpointa tutustua. Tilanne on ristiriidassa aikaisempaan käsitykseen itsestä, ja hän yrittää sitten "loistaa" liiottelun ja valehtelun avulla.
Siinäkin tapauksessa kai apu tulee siitä että tuntee itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään, ilman että se on riippuvaista hänen suorituksistaan tai muusta pärjäämisestä?
mahdollista. Emme ole hänelle mitään vaatimuksia laittaneet ja hän on saanut elää aivan tavallista lapsen elämää.
Yleisesti ottaen hän on sosiallinen. Mutta olisiko sitten tosiaan niin että hän ei ole saanut tarpeeksi kavereita koulussa?
Kavereita kyllä on. He ovat vuoroin meillä kylässä ja meidän tyttö heillä.
Heips
Muistan itse että joskus ala-asteella itse myös liiottelin ja samalla valehtelin ja syytä en tiedä, mut ei mulla ollut ns. parasta ystävää...
Kavereita kyl oli, mut se best puuttui. Se liiottelu oli vaan niin kivaa kun tunsi olevansa jotenkin parempi kaverit jotenki kyseli et joo vai??? jne...
Tämä kyl poistui kun ikää tuli, mut aika vaikeeta se oli kun se oli juurtunut selkärankaan.
Nyt itsellä 7v. poika ja huomaan et tarve liiotella on ja olen sit kysynyt heti et mites se menikään, mut kun salaa kuuntelee poikien leikkiä oven takaa liiottelu on suurta niissä leikeissä. Mitään vaarallista se ei varmaan oo ja ehkä kuuluu jotenkin ikään toinen enemmän toinen vähemmän. Tai toinen salaa toinen julkisesti. Kyl sitä kuulee naapureidenkin lasten hiekkalaatikolla liiottelevan.
Koita jaksaa. Eiköhän se siitä kun ikää lisää...
Kerronpa omia kokemuksiani kun olen näitä paljon nyt aikuistuttuani miettinyt. Olin neljännellä luokalla kun vaihdettiin paikkakuntaa ja koulua. Mulla oli ihana mutta jotenkin kunnianhimoinen perhe, hyvää käytöstä ja menestystä pidettiin tärkeänä, lasten kuului selvitä kaikesta vähän muita paremmin ja siitä kehuttiin niin että sitä rupesi itsekin pitämään tärkeänä. Koulun alku pikkukoulussa oli mennyt hienosti, sain paljon kehuja sekä kotona että opettajalta, oli kavereita ja itsekin pidin itseäni mallilapsena. Muuton jälkeen oli iso koulu ja siinä joukossa minua ei kukaan erityisesti huomannut. En osannutkaan ihan yhtä hyvin kun kaikki oli niin erilaista ja toisille oli jo opetettu asioita joista en tiennyt mitään. Kavereita oli ja koulumenestyskin suht. hyvä, mutta kuitenkin olin vain yksi tavallisen huomaamaton siinä joukossa.
Alkoi valehtelukierre. Huomasin, että minut huomataan paremmin kun kerron liioiteltuja juttuja kavereille. Opettaja huomasi minut massasta, jos kerroin tehneeni jotain erityistä. Kotona en uskaltanut kertoa vähän huonommista numeroistani vaan annoin ymmärtää että menee hyvin. Liioittelujen seurauksena en saanutkaan todellisia ystäviä vaan jopa kateutta ja ilkeyttä osakseni, opettaja alkoi kohdella minua ongelmaoppilaana, pelkäsin kokeiden salaamisen paljastumista kotona jne. Se oli todella ahdistavaa aikaa, koko ajan oli tunne että joudun jatkamaan jotain roolia, joka ei ole minä itse. Tilanne helpotti kesäloman jälkeen kun opettaja ja osa kavereista vaihtui ja itse ahdistukseeni väsyneenä päätin olla enää yrittämättä mitään tähtiroolia. En kyllä sitten enää esittänyt kotonakaan mitään mallilasta, ja huomasin että olo tuntui paremmalta kun sallin itselleni olla tarvittaessa myös vähemmän kiltti ja vähemmän menestyvä.
Siis aika kummallinen tilanne: hyvän perheen mallilapsi rupesi valehtelemaan melkein umpikujaan asti. Tilanteen ratkaisu tuli oivalluksesta että ei tarvitsekaan olla hyvä, kiltti ja ihailtu.