isoveli

minulla on vastaava tilanne,mutta pelkään pahoin että veljeni (joka on saman kaltainen tapaus) tekee isälleni ja hänen uudelle perheelle jotain, sillä hän uhkasi tappaa isäni,isä sanoi vaan,että no minä pääsen sitten taivaankotiin,että tule tappamaan,rupes siinä vaihees tulee paha olla,ku tajusin mitä isä todella sano. sit veli kävi todellakin isäni kimppuun,isä ei lyönyt takaisin tai mitään, antoi veljen riehua kimpussa,silloin oli kultainen serkkupoika lähellä ja puuttui tilanteeseen.pelkäämpä,että tuollainen tilanne toistuu,ja aina ei välttämättä ole toisia auttamassa. :(

Aikalailla tuttu tilanne. Siis huumeet, velat ja rikokset, väkivalta, huono seura. Rakastin veljeäni, rakastan vieläkin, aivan hirveästi ja se oli mulle tärkein ihminen, vaikka se oli raiskannut mut useampaan kertaan. Siis vaikka välistä pelkäsin ja jopa vihasin sitä, niin silti rakastin yli kaiken. Ota siitä nyt selvää. Se oli kuitenkin ainoa ihminen joka kuitenkin välitti ja huolehti minusta, rakasti minua. Rakastin ja pelkäsin, siis pelkäsin että kuolee, poliisi ei koskaan päässyt jäljille sen rikoksista.

Lopulta tajusin, että minä en sitä voi pelastaa. Yritin kaikkeni. Puhuin sille missä vaarassa se on, miten minuun sattuu sen teot ja se mitä sille voi tapahtua, menin jopa niin pitkälle, että kun tiesin sen olevan menossa tekemään jotain "riskialtista", niin tarjosin sille itseäni ihan vapaaehtoisesti jos se vain ei menisi. Muutaman kerran temppu toimi, eli jätti menemättä ja jäi kotiin ja tiedät varmaan mitä. Tuntuu pahalta edes kertoa tästä. En todellakaan suosittele että kukaan tekisi niin kuin minä tein, mutta halusin vain kertoa että olin niin huolissani. Joten ymmärrän kyllä kuinka huolissaan sisko voi isoveljestään olla. Menin vaan liian pitkälle.

Aluksi luulin, että minä en tule toimeen jos sille tapahtuu jotain, tai jos se ei voi olla kotona, mutta sitten sain huomata, että pärjäsin joten kuten ilman sitäkin (katosi muutamia kertoja pidemmäksi aikaa, poliisit jo kerran sanoivat että luultavasti on kuollut). Ja jos en olisi pärjännyt, varmaan sosiaalitoimi olisi ottanut minut huostaan tai jotain (isoja ongelmia kotona). Mutta lopulta veljeni tuli järkiinsä, ja jätti ne hommat. En tiedä tarkalleen miten sai jättivelkansa hoidettua, mutta sai kuitenkin. Jätti huumeetkin ja väkivaltaisen elämän. Tietysti ainainen pelko jäi siitä mulle, että mitäs jos sortuu taas. Nytkin epäilen sitä, mutta tajuan että se ei ole minun elämääni.

Neuvoni sulle on, että yritä puhua sille järkeä päähän ja kerro omista tunteistasi ja ahdistuksestasi, ja jos ei mene perille niin tiedät että olet tehnyt voitavasi. Elä ole masentunut sen takia (tiedän, tosi helppo sanoa, kun ei siitä masennuksesta vain päätetä). Mene psykologin tai psykiatrin puheille ja hae sieltä apua itsellesi. Toista ihmistä ei voi auttaa, itseään voi. Se mitä tulee tapahtumaan veljellesi, tulee tapahtumaan. Ainoa mitä voit tehdä, on pitää huolta itsestäsi. Se jo auttaa että kertoo huolistaan. On todella rankkaa kun joku jota rakastaa käyttää huumeita. Sitä luultavasti ei voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut vastaavaa.

Mutta silloin minustakin tuntui ettei tästä tilanteesta ole ulospääsyä, mutta asiat alkoi jossain vaiheessa menemään parempaan päin ja sillai. Eli toivoa on, ainakin sulle. Veljesi elämää et voi pelastaa, vaikka varmaan niin tahtoisit tehdä.