Olen pannut merkille, että tällä palstalla toiset syyttävät kovin herkästi meitä "uusia vanhempia" lasten erilaisesta oireilusta ja ongelmakäyttäytymisestä. Itse elän naisen kanssa, jonka lapset ovat joka toisen viikon isällään ja joka toisen meillä.
Ensinnäkin jokainen uusperhetilanne on tapauskohtainen, eikä kukaan varmasti pysty pätevästi sanomaan etänä, asioita käytännössä tuntematta, että mikä sen lasten oireilun oikein aiheuttaa.
Jos lähdetään aivan alusta, niin luultavaa on, että lapset oireilivat tavalla tai toisella jo silloin, kun vanhemmat alkoivat vieraantua ja kenties vihata toisiaan. Riidat alkoivat ja kireä ilmapiiri. Eron aikoihin ahdistus- ym. oireita oli taatusti.
Seuraavaksi he oireilivat varmasti asuessaan joka toisen viikon isällään, joka toisen äidillään. Kaksi kotia, kenties eriytyvät säännötkin. Tämä kaikki tapahtuu jo vuosia ennen uutta puolisoa, minua.
Sitten ollaankin jo murrosiässä, kun uusi puoliso (minä) astun mukaan kuvioihin. Elämä muutenkin on välillä yhtyä angstia, pojat itkettävät, mielialat heittelehtivät, kavereiden kanssa juodaan ja poltetaan salaa - ja jäädään kiinni.
On hyvin vaikeaa osoittaa, mistä oireilu, mitä se nyt sitten onkaan, johtuu, etenkin jos lapset ovat jo murrosiässä.
Uusien vanhempien syyttäminen ilman todisteita on typerää ja väärin. Myös siksi, että kukaan ei pysty sanomaan, miten lapset käyttäytyisivät, jos vanhempansa olisivat yhä yhdessä. Ainakin puolisoni lasten kavereista suurin osa tulee eroamattomista perheistä, ja ihan samaa teinimenoa se on sielläkin.
Totta kai se on lapsille uusi tilanne, jos ja kun heidän äitinsä tai isänsä aloittaa suhteen uuden ihmisen kanssa. Ja jos tämä vielä muuttaa asumaan saman katon alle, niin taatusti jokaisen on jotenkin sopeuduttava, jotta yhteistoiminta lähtisi käyntiin.
Lapsilla on oikeutensa, mutta niin on myös äidilllä ja isällä sekä heidän uusilla puolisoillaan. Heidänkin elämänsä jatkuu, eikä lasten kenties katteettomien ja ymmärtämättömien toiveiden (isä ja äiti palaavat takaisin ja kaikki on taas hyvin) sanelemana voi jatkaa elämää. Isä ja äiti eivät palaa yhteen, paluuta entiseen ei enää ole, eikä äitikään halua elää loppuelämäänsä yksin.
Meillä tästäkin on keskusteltu. Lapset ovat kertoneet toivoneensa vanhempien yhteen paluuta aluksi, mutta ymmärtävät jo, ettei se tule onnistumaan koskaan. Ja muistavat he ne vanhempien riidatkin.
Tilanne ei kuitenkaan ole helppo myöskään talouteen muuttaneen ihmisen kannalta, sillä hän joutuu luultavasti lopultakin sopeutumaan kenties eniten - tulee keskelle täysin vierasta maailmaa, jossa toiminta voi olla hyvinkin "villiä" :)
Olen huomannut, että etenkin jos lasten on annettu mellastaa rauhassa ja totuttaa heidät siihen, että kaikki hyvä ja kiva putoaa ilmaiseksi suuhun tai käteen, niin heillä voi olla sopeutumista siihen, että säännöt tiukentuvat.
Meillä oli pakko tiukentää sääntöjä, tätä halusi äiti ja minä suorastaan vaadin sitä. Sotkeminen ja huuto ja vaatiminen oli täysin kohtuutonta eikä missään suhteessa kotitöihin eikä kiitollisuuteen.
Meillä lasten elämäntavat johtuivat siitä, että äiti oli eron jälkeen ollut pari vuotta masentunut ja voimaton sekä myös hyvittänyt kertomansa mukaan lapsille syyllisyyttään aineellisesti. Lapset elivät kuin pellossa. Tilannetta pahensi se, että isän luona he eivät edes saa tehdä kotitöitä, koska eivät kuulemma niitä osaa.
Kyllä uuden aikuisenkin tehtävänä on kasvattaa puolisonsa lapsia, sillä hän on aikuinen talossa joka on sitä paitsi myös hänen kotinsa, eikä siellä tarvitse suvaita mitä vaan. Tämä on käytännössä pakko, jotta homma toimisi, halusi tai ei.
Meillä tilanne on pakollisten alkuhioutumisten jälkeen jo varsin kitkaton. Lapsilta ei edelleenkään minusta vaadita tarpeeksi minkään eteen, mutta pidän sen enemmän äitinsä ja heidän cvälisenä asiana, josta olen kyllä äidille mielipiteeni ilmaissut. "Komentelu" on vähistä, sitä teen vain kun tilanne menee tosiräikeäksi - hajottavat ovia tai hakkaavat toisiaan tms.
Ensinnäkin jokainen uusperhetilanne on tapauskohtainen, eikä kukaan varmasti pysty pätevästi sanomaan etänä, asioita käytännössä tuntematta, että mikä sen lasten oireilun oikein aiheuttaa.
Jos lähdetään aivan alusta, niin luultavaa on, että lapset oireilivat tavalla tai toisella jo silloin, kun vanhemmat alkoivat vieraantua ja kenties vihata toisiaan. Riidat alkoivat ja kireä ilmapiiri. Eron aikoihin ahdistus- ym. oireita oli taatusti.
Seuraavaksi he oireilivat varmasti asuessaan joka toisen viikon isällään, joka toisen äidillään. Kaksi kotia, kenties eriytyvät säännötkin. Tämä kaikki tapahtuu jo vuosia ennen uutta puolisoa, minua.
Sitten ollaankin jo murrosiässä, kun uusi puoliso (minä) astun mukaan kuvioihin. Elämä muutenkin on välillä yhtyä angstia, pojat itkettävät, mielialat heittelehtivät, kavereiden kanssa juodaan ja poltetaan salaa - ja jäädään kiinni.
On hyvin vaikeaa osoittaa, mistä oireilu, mitä se nyt sitten onkaan, johtuu, etenkin jos lapset ovat jo murrosiässä.
Uusien vanhempien syyttäminen ilman todisteita on typerää ja väärin. Myös siksi, että kukaan ei pysty sanomaan, miten lapset käyttäytyisivät, jos vanhempansa olisivat yhä yhdessä. Ainakin puolisoni lasten kavereista suurin osa tulee eroamattomista perheistä, ja ihan samaa teinimenoa se on sielläkin.
Totta kai se on lapsille uusi tilanne, jos ja kun heidän äitinsä tai isänsä aloittaa suhteen uuden ihmisen kanssa. Ja jos tämä vielä muuttaa asumaan saman katon alle, niin taatusti jokaisen on jotenkin sopeuduttava, jotta yhteistoiminta lähtisi käyntiin.
Lapsilla on oikeutensa, mutta niin on myös äidilllä ja isällä sekä heidän uusilla puolisoillaan. Heidänkin elämänsä jatkuu, eikä lasten kenties katteettomien ja ymmärtämättömien toiveiden (isä ja äiti palaavat takaisin ja kaikki on taas hyvin) sanelemana voi jatkaa elämää. Isä ja äiti eivät palaa yhteen, paluuta entiseen ei enää ole, eikä äitikään halua elää loppuelämäänsä yksin.
Meillä tästäkin on keskusteltu. Lapset ovat kertoneet toivoneensa vanhempien yhteen paluuta aluksi, mutta ymmärtävät jo, ettei se tule onnistumaan koskaan. Ja muistavat he ne vanhempien riidatkin.
Tilanne ei kuitenkaan ole helppo myöskään talouteen muuttaneen ihmisen kannalta, sillä hän joutuu luultavasti lopultakin sopeutumaan kenties eniten - tulee keskelle täysin vierasta maailmaa, jossa toiminta voi olla hyvinkin "villiä" :)
Olen huomannut, että etenkin jos lasten on annettu mellastaa rauhassa ja totuttaa heidät siihen, että kaikki hyvä ja kiva putoaa ilmaiseksi suuhun tai käteen, niin heillä voi olla sopeutumista siihen, että säännöt tiukentuvat.
Meillä oli pakko tiukentää sääntöjä, tätä halusi äiti ja minä suorastaan vaadin sitä. Sotkeminen ja huuto ja vaatiminen oli täysin kohtuutonta eikä missään suhteessa kotitöihin eikä kiitollisuuteen.
Meillä lasten elämäntavat johtuivat siitä, että äiti oli eron jälkeen ollut pari vuotta masentunut ja voimaton sekä myös hyvittänyt kertomansa mukaan lapsille syyllisyyttään aineellisesti. Lapset elivät kuin pellossa. Tilannetta pahensi se, että isän luona he eivät edes saa tehdä kotitöitä, koska eivät kuulemma niitä osaa.
Kyllä uuden aikuisenkin tehtävänä on kasvattaa puolisonsa lapsia, sillä hän on aikuinen talossa joka on sitä paitsi myös hänen kotinsa, eikä siellä tarvitse suvaita mitä vaan. Tämä on käytännössä pakko, jotta homma toimisi, halusi tai ei.
Meillä tilanne on pakollisten alkuhioutumisten jälkeen jo varsin kitkaton. Lapsilta ei edelleenkään minusta vaadita tarpeeksi minkään eteen, mutta pidän sen enemmän äitinsä ja heidän cvälisenä asiana, josta olen kyllä äidille mielipiteeni ilmaissut. "Komentelu" on vähistä, sitä teen vain kun tilanne menee tosiräikeäksi - hajottavat ovia tai hakkaavat toisiaan tms.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen samaa mieltä, hyvin ajateltu!