Olen jo kerran kertonut ongelmistani tässä keskustelussa muutama kuukausi sitten:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=106&conference=639&posting=22000000029431519
Asiallisia vastauksia sitten! Jos huomaan jo vastauksen otsikosta jotain negativiista kuten "vitun hintti" niin jätän viestin lukematta, koska mua ei kiinnosta negatiiviset mielipiteet homoseksuaalisuudestani.
Pieni päivitys asiaan. Meidän lukujärjestykset muuttu aika samanlaiseks ja jouduin näkemään sitä jätkää enemmän ja enemmän. Mulla oli myös muita ongelmia kuten uusintakokeita jotka oli mun edllisen koulumenestyksen perusteella odottamattomia, mutta lukiossahan ei pidä enää verrata niitä tuloksia niin rankalla mielellä peruskoulun tuloksiin. Stressin kasvaessa hain eropaperit ja erosin saman päivänä kun Tuusulassa tapahtui se kouluammuskelu.
Tuo jätkä ei ole yhdessä kenenkään kanssa tällä hetkellä, eikä ole koskaan ollutkaan. Hän haki tytön vain kilveksi itselleen koska halus tehdä mut mustasukkaseks tai jotain. Ystävystyin uudestaan tän jätkän parhaan kaverin kanssa kysyäkseni kaikki faktat. Hän oli hyvin negatiivinen ja suorastaan käski mun pysyä kaukana siitä jätkästä. Huvittavaa kuitenkin että hän ei kieltänyt sen jätkän homoutta, mutta asia on jo päivänselvä ja kaikki tietää. Tuli vähän outo olo koska mä olin koko yläasteen ajan sen jätkän uhri nin fyysisesti kuin henkisestikin. En edes ymmärrä miten olen rakastunut omaan kiusaajaani.
En pääse irti tästä tilanteesta. Koska mä ihan oikeesti tunsin jotain syvällistä ja uskoin lapsellisesti että meidät on tarkoitettu yhteen. Mutta yleensä jos on saanu pakit niin se on menny ohi aika nopeesti. Mutta nyt en ymmärrä miten en pääse tästä helvetillisestä rakkaudesta eroon. Musta tuntuu että ongelma on pikemmin mussa, korvien välissä. Mun kaverit on ihmetelly mun rakastumista omaan kiusaajaani. Suorastaan olleet hieman peloissaan mun puolesta koska en oo käyttäytyny normaalisti. Epäilen että mulla on joku mielenterveyhäiriö. Ei oikeastaan voida puhua tukholma syndroomasta koska mua ei kaapattu eikä se väkivalta ollut todellakaan niin rankkaa. EHkä mun mieli kaapattiin niiku jollain tavalla.
Se poika ahdisteli mua 9. luokalla kuitenkin esim. hiplaamalla ja puhumalla tökeröitä kuten insestistä ja kaikesta sairaasta. Mutta sitten sen inhottava imelä puoli, sellanen välittävä puoli johon mä menin lankaan alunperin. Miksi kiusaaja haluaa tietää uhrinsa elämästä ja mielentilasta? Siitä päättelin että rakkaudesta hevonenkin potkaisee. Mutta se paskiainen käytti mun tunteellista ja homoseksuaalista puolta hyväkseen ja loppupelissä se oli pelkkää sairasta kiusaamista! Mä en koskaan tehny sille yhtään mitään ja mä jouduin olemaan 3 helvetin pitkältä tuntuvaa vuotta sen kynsissä. Mä en koskaan käräyttäny sitä, ainoastaan sen kaverit muutaman kerran niissä kiusaustilanteissa joihin opettaja puuttu. Mä pelastin sen nahan muutaman kerran ja se sais olla kiitollinen! Mä sanoin sen sille yhden kerran. Mä en pidä ihmisistä jotka esittää välittävänsä jotta pääsisivät iskemään syvemmälle ja käyttämään henkistä väkivaltaa.
Silti jokin voima saa mut aina ajattelemaan sitä. Kaipaamaan, rakastamaan..mä tekisin mitä vain jotta se pöllähtäis ja potkasis mua taas. Mä olen ihan sekaisin. Mun paras ystävä on vittuntunu muhun lopullisesti ja katkas välit koska mä pilaan muka elämäni. Se että en pysty alottamaan suhdetta tytön tai pojan kanssa sen takia että mä en pääse irti mun ihastuksesta ei pitäs olla mikään ongelma meidän ystävyydelle. Just nyt mä tarviin ystäviä mutta ne on kyllästyny tähän tilanteeseen joten kukaan ei enää puhu mulle. Ne haluu että mä otan itteeni niskasta kiinni ja jatkan elämääni. Niin mun pitäs tehdä. Mutta kun en pysty.
Tää sairaanoloinen rakastuminen pilaa kaiken! Miten mä pääsen yli ihmisestä joka on sanonut vihaavansa mua? Sen ystävä on ilkee ja kiltti mulle samaan aikaan ja sekin aiheuttaa ahdistusta. Mä en pidä tollasista ihmisestä koska milloin voi tietää puhunko mä sille ilkeälle puoliskolle joka loukkaa mua taas aiheettomasti vai sille auttavalle puolelle joka pyrkii ymmärtämään.
Jos totta puhutaan niin se jätkä vaikutti mun päätökseen jonkun verran kun erosin lukiosta. Nyt kaikki on ollu ihan hyvin ja oon saanu töitä. Olin eilen ostoksilla näin sen ensimmäistä kertaan puoleentoista kuukauteen. Mä ajattelin just sitä ennen että miten hyvä kun pääsin siitä jätkästä ylite että nyt voin jatkaa elämääni. Sydän tärähti ja me katottiin toisiamme. Sen katseessa oli jotain sellaista ihan kuin se olis samaan aikaan ollu ilahtunut ja ymmällään näkemisestä. Se ei kai tiedä sitä että erosin lukiosta mutta se pystyy sen varmaankin päättelemään sen vaikka me ei samoissa kouluissa ollakaan mut linja-auton takia. Joten kaikki muistot palas ja mä tajusin että tää ei oo vieläkään ohi.
Mun pitäs varmaankin puhua sille mut epäilen että pitäis mua sairaana häirikkönä jos kysyisin sen kaveria pyytämään sitä puhumaan mulle. Koska mä tiedän että se uskoo aina kaveriaan ja tekee kaiken mitä se sanoo. Mesessä tietenkin hoitaisin sen keskustelun. Mutta en oo varma onko sen kaveri hyvällä päällä koska mä saatan saada taas sipeeni pahasti mutta mä haluan kuulla sen mielipiteen sen omasta suusta enkä sen kaverin. Toisaalta jos se kaveri pitää tätä huonona ideana niin mun on turha edes yrittää koska mä en saa siihen jätkään kenenkään muun kautta yhteyttä. Pidän oikeastaan tätä itsekin huonona ideana välillä mutta musta tuntuu että mun on saatava puhua suuni puhtaaksi sille. EHkä se on ainoa keino lopettaa tää lopullisesti ja mä voisin jatkaa elämääni ilman että sen varjo seuraa mua joka paikkaan.
Tuli liikaa tekstiä mut ei voi mitään :D
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=106&conference=639&posting=22000000029431519
Asiallisia vastauksia sitten! Jos huomaan jo vastauksen otsikosta jotain negativiista kuten "vitun hintti" niin jätän viestin lukematta, koska mua ei kiinnosta negatiiviset mielipiteet homoseksuaalisuudestani.
Pieni päivitys asiaan. Meidän lukujärjestykset muuttu aika samanlaiseks ja jouduin näkemään sitä jätkää enemmän ja enemmän. Mulla oli myös muita ongelmia kuten uusintakokeita jotka oli mun edllisen koulumenestyksen perusteella odottamattomia, mutta lukiossahan ei pidä enää verrata niitä tuloksia niin rankalla mielellä peruskoulun tuloksiin. Stressin kasvaessa hain eropaperit ja erosin saman päivänä kun Tuusulassa tapahtui se kouluammuskelu.
Tuo jätkä ei ole yhdessä kenenkään kanssa tällä hetkellä, eikä ole koskaan ollutkaan. Hän haki tytön vain kilveksi itselleen koska halus tehdä mut mustasukkaseks tai jotain. Ystävystyin uudestaan tän jätkän parhaan kaverin kanssa kysyäkseni kaikki faktat. Hän oli hyvin negatiivinen ja suorastaan käski mun pysyä kaukana siitä jätkästä. Huvittavaa kuitenkin että hän ei kieltänyt sen jätkän homoutta, mutta asia on jo päivänselvä ja kaikki tietää. Tuli vähän outo olo koska mä olin koko yläasteen ajan sen jätkän uhri nin fyysisesti kuin henkisestikin. En edes ymmärrä miten olen rakastunut omaan kiusaajaani.
En pääse irti tästä tilanteesta. Koska mä ihan oikeesti tunsin jotain syvällistä ja uskoin lapsellisesti että meidät on tarkoitettu yhteen. Mutta yleensä jos on saanu pakit niin se on menny ohi aika nopeesti. Mutta nyt en ymmärrä miten en pääse tästä helvetillisestä rakkaudesta eroon. Musta tuntuu että ongelma on pikemmin mussa, korvien välissä. Mun kaverit on ihmetelly mun rakastumista omaan kiusaajaani. Suorastaan olleet hieman peloissaan mun puolesta koska en oo käyttäytyny normaalisti. Epäilen että mulla on joku mielenterveyhäiriö. Ei oikeastaan voida puhua tukholma syndroomasta koska mua ei kaapattu eikä se väkivalta ollut todellakaan niin rankkaa. EHkä mun mieli kaapattiin niiku jollain tavalla.
Se poika ahdisteli mua 9. luokalla kuitenkin esim. hiplaamalla ja puhumalla tökeröitä kuten insestistä ja kaikesta sairaasta. Mutta sitten sen inhottava imelä puoli, sellanen välittävä puoli johon mä menin lankaan alunperin. Miksi kiusaaja haluaa tietää uhrinsa elämästä ja mielentilasta? Siitä päättelin että rakkaudesta hevonenkin potkaisee. Mutta se paskiainen käytti mun tunteellista ja homoseksuaalista puolta hyväkseen ja loppupelissä se oli pelkkää sairasta kiusaamista! Mä en koskaan tehny sille yhtään mitään ja mä jouduin olemaan 3 helvetin pitkältä tuntuvaa vuotta sen kynsissä. Mä en koskaan käräyttäny sitä, ainoastaan sen kaverit muutaman kerran niissä kiusaustilanteissa joihin opettaja puuttu. Mä pelastin sen nahan muutaman kerran ja se sais olla kiitollinen! Mä sanoin sen sille yhden kerran. Mä en pidä ihmisistä jotka esittää välittävänsä jotta pääsisivät iskemään syvemmälle ja käyttämään henkistä väkivaltaa.
Silti jokin voima saa mut aina ajattelemaan sitä. Kaipaamaan, rakastamaan..mä tekisin mitä vain jotta se pöllähtäis ja potkasis mua taas. Mä olen ihan sekaisin. Mun paras ystävä on vittuntunu muhun lopullisesti ja katkas välit koska mä pilaan muka elämäni. Se että en pysty alottamaan suhdetta tytön tai pojan kanssa sen takia että mä en pääse irti mun ihastuksesta ei pitäs olla mikään ongelma meidän ystävyydelle. Just nyt mä tarviin ystäviä mutta ne on kyllästyny tähän tilanteeseen joten kukaan ei enää puhu mulle. Ne haluu että mä otan itteeni niskasta kiinni ja jatkan elämääni. Niin mun pitäs tehdä. Mutta kun en pysty.
Tää sairaanoloinen rakastuminen pilaa kaiken! Miten mä pääsen yli ihmisestä joka on sanonut vihaavansa mua? Sen ystävä on ilkee ja kiltti mulle samaan aikaan ja sekin aiheuttaa ahdistusta. Mä en pidä tollasista ihmisestä koska milloin voi tietää puhunko mä sille ilkeälle puoliskolle joka loukkaa mua taas aiheettomasti vai sille auttavalle puolelle joka pyrkii ymmärtämään.
Jos totta puhutaan niin se jätkä vaikutti mun päätökseen jonkun verran kun erosin lukiosta. Nyt kaikki on ollu ihan hyvin ja oon saanu töitä. Olin eilen ostoksilla näin sen ensimmäistä kertaan puoleentoista kuukauteen. Mä ajattelin just sitä ennen että miten hyvä kun pääsin siitä jätkästä ylite että nyt voin jatkaa elämääni. Sydän tärähti ja me katottiin toisiamme. Sen katseessa oli jotain sellaista ihan kuin se olis samaan aikaan ollu ilahtunut ja ymmällään näkemisestä. Se ei kai tiedä sitä että erosin lukiosta mutta se pystyy sen varmaankin päättelemään sen vaikka me ei samoissa kouluissa ollakaan mut linja-auton takia. Joten kaikki muistot palas ja mä tajusin että tää ei oo vieläkään ohi.
Mun pitäs varmaankin puhua sille mut epäilen että pitäis mua sairaana häirikkönä jos kysyisin sen kaveria pyytämään sitä puhumaan mulle. Koska mä tiedän että se uskoo aina kaveriaan ja tekee kaiken mitä se sanoo. Mesessä tietenkin hoitaisin sen keskustelun. Mutta en oo varma onko sen kaveri hyvällä päällä koska mä saatan saada taas sipeeni pahasti mutta mä haluan kuulla sen mielipiteen sen omasta suusta enkä sen kaverin. Toisaalta jos se kaveri pitää tätä huonona ideana niin mun on turha edes yrittää koska mä en saa siihen jätkään kenenkään muun kautta yhteyttä. Pidän oikeastaan tätä itsekin huonona ideana välillä mutta musta tuntuu että mun on saatava puhua suuni puhtaaksi sille. EHkä se on ainoa keino lopettaa tää lopullisesti ja mä voisin jatkaa elämääni ilman että sen varjo seuraa mua joka paikkaan.
Tuli liikaa tekstiä mut ei voi mitään :D
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.