Aurinko oli tulisella päällä, ja sen kuumuuteen heräsin.
Kiskoin itseni sängystä ja vilaisin ikkunasta ulos. Silloin näin pojan, pojan, jonka olin nähnyt ennenkin. Mutta missä, en millään muistanut, vaikka kuinka yritin.
Yhtäkkiä poika tavoitti katseeni, ja heittäydyin äkkiä piiloon. Tunsin oloni typeräksi, mutta kukaan ei haluaisi nähdä muo tämän näköisenä.
Kävelin katua pitkin, joka peittyi ihmisistä. Kaikki olivat liikenteellä, ihankuin joku suuri tapahtuma olisi ollut meineillään, mistä kukaan ei voisi jäädä paitsi. Näin isokokoisen miehen pyyhkivän hikeä otsaltaan, ja toisaalla pikku-tyttö löyhytti itseään viuhkalla. Päivä oli tulinen ja ahdistava.
Ostin pussin karkkia ja istahdin puun vieressä olevalle penkille. Ihana varjo oli kaikki mitä tarvitsin siinä vaiheessa.
-Mitähän kello mahtaa olla, kuulin äänen kysyvän.
Katsahdin eteeni, ja säikähdin hieman, kun poika jonka olin nähnyt ikkunasta seisoi siinä.
-Ei mulla oo kelloa, sönkötin ja odotin pojan sanovan jotain, että keskustelumme olisi voinut pitkittyä. Sen pitäisi jatkua, pojan olisi pakko sanoa jotain, aivan pakko.
Poika hymyili ja jatkoi kävelyään. Ei tietenkään se sanonut mitään, miksi olisi, tälläiselle luuserille.
Kotona laitoin tv:n päälle, ja odotin sadetta, se voisi ihan hyvin jo alkaa, niin kuluisi tämäkin päivä paremmin. Elämässäni ei ollut tällä hetkellä mitään loistoa. Kaikki tuntui tylsältä. Kaverit olivat viettämässä lomaa jossain kaukana, ja vanhemmat palaisivat kotiin vasta huomenna.
-Lasse!, kuului huuto pihalta. Syöksyin ikkunaan ja näin saman pojan. Vanhempi nainen huusi häntä, varmaankin joku sukulainen. Hetken päästä Lasse alkoi ajamaan ruohoa.
Puin päälleni, ja meikkasin hieman lisää ja ryntäsin ulos.
Lasse oli istahtanut penkille, ja ruoho näytti melkein leikatulta.
-Lasse, mä henkäisin tullessani pojan kohdalle
Poika hymyili vaan myöntyvästi ja katsoi ruskeilla silmillään kohti.
-Niin, sitä vaan että, ollaanko me nähty ennen kun tänään, kun mulla oli joku mielikuva, sanoin nopeasti ilman taukoa, ja kuulostin erittäin typerältä.
-Sul on kivat silmät, Lasse sanoi pehmeällä äänellä, ja nyt muistin, että eräs toinen oli sanonut noin kauan aikaa sitten. Joskus ala-asteella, koulun diskossa. Voi elämä, Lasse, ei tää voinut olla se sama Lasse.
-Lasse, mä sanoin kysyvään sävyyn, muuttaen ääntäni hieman epämiellyttävämmäksi.
-Suvi, Lasse sanoi tyynesti.
-Mä en oikeesti tunnistanut suo, siis sä oot Lasse Lasse, mä sönkötin hermostuneena.
-Se Lasse joka pyysi suo tanssimaan ala-asteella, ja kimppaan yläasteella, Lasse tokaisi kevyesti.
Mä olin hiljaa ties kuinka kauan, enkä tiennyt mitä sanoa, mitä ihmettä mä nyt olin mennyt taas utelemaan ja sönköttämään, ja vielä tiesin et se oli se Lasse, Lasse Lasse. Mä olin sillon ujo enkä halunnut mitään, mä kertasin mielessäni, ja yritin keksii mitä sanoisin.
-Aah hah, just se, mä sit sain sanottua hermonaurun kera, ja Lassen ilme vääntyi ihmeelliseen muottiin.
-Niin siis, mähän en ees muista mitään siitä ajasta, niin siis.., paitsi nyt sen, mä sönkötin lisää ja Lasse huomas mun epätoivosen puolustautumisen.
-Joo, ei se mitään, se sanoi ja nousi ylös.
-Mun pitääki tästä lähteä, mä sanoin ja käännyin samalla manaten vielä puheitani.
-Et oo sit muuttunut, Lasse sano nopeesti ja mä pysähdyin paikoilleni ku vastateurastettu sika, tai no, pikemminkin ku patsas. Miten se voi olla noin tyyni, ja puhua vaan, ja mä en ees muistanu koko juttua, se oli ainoo poika, joka oli osottanu kiinnostustaan, ja mähän en siitä ollut välittänyt. Mut nytpä välitin.
Jatkoin vaan kävelyäni ja tartuin oveen, vedin sen, ja suljin myös. Kiipesin kerroksia ja saavuin oman oveni kohdalle, ja menin sisään.
Lasse olis ihan hyvin voinut vielä haluta mut, ja jestas, millanen siitä oli tullut. Mulla oli kerrankin mahdollisuus siihen, mitä mun kaverit oli touhunnu jo ties kuinka monta vuotta. Mä voisin vihdoin saada poikakaverin, me voitas tehdä kaikkee mahdollista, ja... Ei, ei se toimis, ei ikinä, en vois kertoo vanhemmille, enkä uskaltais tehä mitään juttuja sen kaa... Voi hemmetti, miks kaiken piti olla niin vaikeeta.
Mä heräsin tunnin päästä siitä, kun olin vahingossa nukahtanu. Voi ei, miks mä tolleen tein, aattelin vielä unenpöppöröissäni. Mun koko päivä ja elämä oli saanut valoa, ja mun päässä pyöri vaan Lasse. Uskomatonta, et se vielä vois haluta mut, ja mitä se täällä muuten ees olis tehnyt, ei täällä voinut asua ketään sen sukulaista, kun ei ollut poikaa ennen täällä näkynyt.
Hieroin silmiäni ja tunsin oloni virkeämmäksi. Tottahan se oli, en mä ollut muuttunut pätkääkään, vieläkin se sama ujo tyttö, joka ei uskaltanut edes alottaa suhdetta, vaan juoksi karkuun.
Ehkä Lasse oli mun sielunkumppani, sellanen jokasella on olemassa jossain, ja mä olin kohdannu sen, tää ei voinut olla muuta. Olin sekaisin onnesta ja halusin nähdä Lassen ja sanoa et mä en tajunnu sillon mitään, mut nyt tajuun. Halusin vaan kertoa sille.
Ovikello soi, ja kurkkasin ovisilmästä. Lasse oli siellä, ruusu kädessä. Voi elämä, tää olis mun suuri hetki, se aikois kysyy multa ne samat asiat uudestaan. Avasin oven hitaasti ja pelkäsin ettei Lasse seisoiskaan siellä enää. Siinä Lasse oli, ihanissa vaatteissa, ruskeet hiukset loimuten, ja silmät taivaallisempina kuin ikinä.
-Lasse, mä henkäisin taas, ja tunsin kuumottavani.
-Sori jos mä loukkasin suo jotenkin, kun sanoin ettet oo muuttunu yhtään, Lasse sanoi ja ojensi ruusun.
Loukkaantunu, Lasse ei tiennytkään mitä sen juttuseura oli tehnyt mulle ja mun elämälle. Kaikki oli kuin unta.
-Et sä loukannu, tottahan se oli, mä olin sillon varmaan sokee, sanoin ja huomasin pienen hymyn Lassen kasvoilla.
-Et niillä silmillä, Lasse sanoi ja hymyili.
-Lasse, tota, sä et tiedä yhtä juttuu, mä sönkötin taas, ja yritin keksii lausetta, jota muovailin ahkeraan joka solullani.
-Haluisiks sä vielä olla mun...
-Lasse!!!, kuului huudahdus alhaalta.
-Sori,mut mun täytyy nyt mennä, Lasse sano, ja lähti.
Mitä ihmettä, mä ajattelin ja ryntäsin kattomaan huoneeni ikkunasta, jos näkisin Lassen. Siellä Lasse ja joku blondi likka käveli käsi kädessä ja meni autoon,jossa vaihdettiin suudelmia.
Ei voi olla, mä sanoin puoliks huvittuneena ja puoliks itkun partaalla. Mä alan oikeesti sekoomaan, ajattelin, ja otin nallen syliini ja menin sängylleni. Miten joku hiton ala-aste jäbä sai mut ihan sen lumoihin, mitä ihmettä, tapaan sen, me vähän puhutaan, ja oon ihan sekasin jo ja luulen, et... Kuinka tyhmä mä taas olin. Luusereiden luuseri. Hah, jätkä haukku vie muo,et en oo muuttunu ja mä en ees pahastu, mikä sika, ja sit viel joku blondi ja...
Kyyneleet tulvi mun silmistä, ja pahoinpitelin Lassen antaman ruusun.
Nyt elämä oli taas synkkää ja tylsää. Mut Lasseja tulee ja Lasseja menee, niin mä haluun uskoa, ja mä oon paikoillani aina vaan.
Tästä päivästä mulla on muistona teksti päiväkirjassani.
Rakas päiväkirja
Tänään tapasin pojan menneisyydestä. Lassen. Lasse oli pala toivoa ja iloa. Se katos yhtä nopeesti kun tulikin, enkä tiedä miks jäin kaipaamaan sitä, tai miks ylipäätään halusin siitä jotain muuta, kuin ohimenevän ihmisen.
No mutta, huomenna on uus päivä.
__________________________________________________
jos joku jakso lukee, ni saa heittää kommenttei... mitä enemmä mä luin tätä, sen tyhmemmält se kuulosti... en ees oo mikää hyvä kirjottaja, mut kirjotinpaha jotai... voi elämä, toi o iha jostai, huh...
Kiskoin itseni sängystä ja vilaisin ikkunasta ulos. Silloin näin pojan, pojan, jonka olin nähnyt ennenkin. Mutta missä, en millään muistanut, vaikka kuinka yritin.
Yhtäkkiä poika tavoitti katseeni, ja heittäydyin äkkiä piiloon. Tunsin oloni typeräksi, mutta kukaan ei haluaisi nähdä muo tämän näköisenä.
Kävelin katua pitkin, joka peittyi ihmisistä. Kaikki olivat liikenteellä, ihankuin joku suuri tapahtuma olisi ollut meineillään, mistä kukaan ei voisi jäädä paitsi. Näin isokokoisen miehen pyyhkivän hikeä otsaltaan, ja toisaalla pikku-tyttö löyhytti itseään viuhkalla. Päivä oli tulinen ja ahdistava.
Ostin pussin karkkia ja istahdin puun vieressä olevalle penkille. Ihana varjo oli kaikki mitä tarvitsin siinä vaiheessa.
-Mitähän kello mahtaa olla, kuulin äänen kysyvän.
Katsahdin eteeni, ja säikähdin hieman, kun poika jonka olin nähnyt ikkunasta seisoi siinä.
-Ei mulla oo kelloa, sönkötin ja odotin pojan sanovan jotain, että keskustelumme olisi voinut pitkittyä. Sen pitäisi jatkua, pojan olisi pakko sanoa jotain, aivan pakko.
Poika hymyili ja jatkoi kävelyään. Ei tietenkään se sanonut mitään, miksi olisi, tälläiselle luuserille.
Kotona laitoin tv:n päälle, ja odotin sadetta, se voisi ihan hyvin jo alkaa, niin kuluisi tämäkin päivä paremmin. Elämässäni ei ollut tällä hetkellä mitään loistoa. Kaikki tuntui tylsältä. Kaverit olivat viettämässä lomaa jossain kaukana, ja vanhemmat palaisivat kotiin vasta huomenna.
-Lasse!, kuului huuto pihalta. Syöksyin ikkunaan ja näin saman pojan. Vanhempi nainen huusi häntä, varmaankin joku sukulainen. Hetken päästä Lasse alkoi ajamaan ruohoa.
Puin päälleni, ja meikkasin hieman lisää ja ryntäsin ulos.
Lasse oli istahtanut penkille, ja ruoho näytti melkein leikatulta.
-Lasse, mä henkäisin tullessani pojan kohdalle
Poika hymyili vaan myöntyvästi ja katsoi ruskeilla silmillään kohti.
-Niin, sitä vaan että, ollaanko me nähty ennen kun tänään, kun mulla oli joku mielikuva, sanoin nopeasti ilman taukoa, ja kuulostin erittäin typerältä.
-Sul on kivat silmät, Lasse sanoi pehmeällä äänellä, ja nyt muistin, että eräs toinen oli sanonut noin kauan aikaa sitten. Joskus ala-asteella, koulun diskossa. Voi elämä, Lasse, ei tää voinut olla se sama Lasse.
-Lasse, mä sanoin kysyvään sävyyn, muuttaen ääntäni hieman epämiellyttävämmäksi.
-Suvi, Lasse sanoi tyynesti.
-Mä en oikeesti tunnistanut suo, siis sä oot Lasse Lasse, mä sönkötin hermostuneena.
-Se Lasse joka pyysi suo tanssimaan ala-asteella, ja kimppaan yläasteella, Lasse tokaisi kevyesti.
Mä olin hiljaa ties kuinka kauan, enkä tiennyt mitä sanoa, mitä ihmettä mä nyt olin mennyt taas utelemaan ja sönköttämään, ja vielä tiesin et se oli se Lasse, Lasse Lasse. Mä olin sillon ujo enkä halunnut mitään, mä kertasin mielessäni, ja yritin keksii mitä sanoisin.
-Aah hah, just se, mä sit sain sanottua hermonaurun kera, ja Lassen ilme vääntyi ihmeelliseen muottiin.
-Niin siis, mähän en ees muista mitään siitä ajasta, niin siis.., paitsi nyt sen, mä sönkötin lisää ja Lasse huomas mun epätoivosen puolustautumisen.
-Joo, ei se mitään, se sanoi ja nousi ylös.
-Mun pitääki tästä lähteä, mä sanoin ja käännyin samalla manaten vielä puheitani.
-Et oo sit muuttunut, Lasse sano nopeesti ja mä pysähdyin paikoilleni ku vastateurastettu sika, tai no, pikemminkin ku patsas. Miten se voi olla noin tyyni, ja puhua vaan, ja mä en ees muistanu koko juttua, se oli ainoo poika, joka oli osottanu kiinnostustaan, ja mähän en siitä ollut välittänyt. Mut nytpä välitin.
Jatkoin vaan kävelyäni ja tartuin oveen, vedin sen, ja suljin myös. Kiipesin kerroksia ja saavuin oman oveni kohdalle, ja menin sisään.
Lasse olis ihan hyvin voinut vielä haluta mut, ja jestas, millanen siitä oli tullut. Mulla oli kerrankin mahdollisuus siihen, mitä mun kaverit oli touhunnu jo ties kuinka monta vuotta. Mä voisin vihdoin saada poikakaverin, me voitas tehdä kaikkee mahdollista, ja... Ei, ei se toimis, ei ikinä, en vois kertoo vanhemmille, enkä uskaltais tehä mitään juttuja sen kaa... Voi hemmetti, miks kaiken piti olla niin vaikeeta.
Mä heräsin tunnin päästä siitä, kun olin vahingossa nukahtanu. Voi ei, miks mä tolleen tein, aattelin vielä unenpöppöröissäni. Mun koko päivä ja elämä oli saanut valoa, ja mun päässä pyöri vaan Lasse. Uskomatonta, et se vielä vois haluta mut, ja mitä se täällä muuten ees olis tehnyt, ei täällä voinut asua ketään sen sukulaista, kun ei ollut poikaa ennen täällä näkynyt.
Hieroin silmiäni ja tunsin oloni virkeämmäksi. Tottahan se oli, en mä ollut muuttunut pätkääkään, vieläkin se sama ujo tyttö, joka ei uskaltanut edes alottaa suhdetta, vaan juoksi karkuun.
Ehkä Lasse oli mun sielunkumppani, sellanen jokasella on olemassa jossain, ja mä olin kohdannu sen, tää ei voinut olla muuta. Olin sekaisin onnesta ja halusin nähdä Lassen ja sanoa et mä en tajunnu sillon mitään, mut nyt tajuun. Halusin vaan kertoa sille.
Ovikello soi, ja kurkkasin ovisilmästä. Lasse oli siellä, ruusu kädessä. Voi elämä, tää olis mun suuri hetki, se aikois kysyy multa ne samat asiat uudestaan. Avasin oven hitaasti ja pelkäsin ettei Lasse seisoiskaan siellä enää. Siinä Lasse oli, ihanissa vaatteissa, ruskeet hiukset loimuten, ja silmät taivaallisempina kuin ikinä.
-Lasse, mä henkäisin taas, ja tunsin kuumottavani.
-Sori jos mä loukkasin suo jotenkin, kun sanoin ettet oo muuttunu yhtään, Lasse sanoi ja ojensi ruusun.
Loukkaantunu, Lasse ei tiennytkään mitä sen juttuseura oli tehnyt mulle ja mun elämälle. Kaikki oli kuin unta.
-Et sä loukannu, tottahan se oli, mä olin sillon varmaan sokee, sanoin ja huomasin pienen hymyn Lassen kasvoilla.
-Et niillä silmillä, Lasse sanoi ja hymyili.
-Lasse, tota, sä et tiedä yhtä juttuu, mä sönkötin taas, ja yritin keksii lausetta, jota muovailin ahkeraan joka solullani.
-Haluisiks sä vielä olla mun...
-Lasse!!!, kuului huudahdus alhaalta.
-Sori,mut mun täytyy nyt mennä, Lasse sano, ja lähti.
Mitä ihmettä, mä ajattelin ja ryntäsin kattomaan huoneeni ikkunasta, jos näkisin Lassen. Siellä Lasse ja joku blondi likka käveli käsi kädessä ja meni autoon,jossa vaihdettiin suudelmia.
Ei voi olla, mä sanoin puoliks huvittuneena ja puoliks itkun partaalla. Mä alan oikeesti sekoomaan, ajattelin, ja otin nallen syliini ja menin sängylleni. Miten joku hiton ala-aste jäbä sai mut ihan sen lumoihin, mitä ihmettä, tapaan sen, me vähän puhutaan, ja oon ihan sekasin jo ja luulen, et... Kuinka tyhmä mä taas olin. Luusereiden luuseri. Hah, jätkä haukku vie muo,et en oo muuttunu ja mä en ees pahastu, mikä sika, ja sit viel joku blondi ja...
Kyyneleet tulvi mun silmistä, ja pahoinpitelin Lassen antaman ruusun.
Nyt elämä oli taas synkkää ja tylsää. Mut Lasseja tulee ja Lasseja menee, niin mä haluun uskoa, ja mä oon paikoillani aina vaan.
Tästä päivästä mulla on muistona teksti päiväkirjassani.
Rakas päiväkirja
Tänään tapasin pojan menneisyydestä. Lassen. Lasse oli pala toivoa ja iloa. Se katos yhtä nopeesti kun tulikin, enkä tiedä miks jäin kaipaamaan sitä, tai miks ylipäätään halusin siitä jotain muuta, kuin ohimenevän ihmisen.
No mutta, huomenna on uus päivä.
__________________________________________________
jos joku jakso lukee, ni saa heittää kommenttei... mitä enemmä mä luin tätä, sen tyhmemmält se kuulosti... en ees oo mikää hyvä kirjottaja, mut kirjotinpaha jotai... voi elämä, toi o iha jostai, huh...
Vastaukset 3
Vanhimmat
mun mielestä se oli iha hyvä
Niin munkin mielestä=) Kirjota vaan lisää!!!
Moi.. toi oli aika hyvä.. onkos tulossa jatkoa.??