Mikä sai teidät jättämään lapsenne isilleen? Onko kaduttanut jälkeenpäin?
Lapsensa hylänneet
äidit!
171879
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
En tunne hylänneeni lastani, vaikka hän asuu tällä hetkellä isällään. Päätös tälläiseen ratkaisuun tuli läheisten painostuksen myötä.
Olen katunut heti seuraavasta päivästä lähtien, kun nimen paperiin kirjoitin. Soitin kyllä sossuun, mutta sanoivat, että myöhäistä katua!
Myöskin lapsen isä lupasi asioita joista ei pitänyt kiinni ja sanoi vielä, että älä puhu epäröinnistäsi sossussa mitään vaan setvitään asiat keskenään.
Tämä tilanne on meillä ollut jo pari vuotta. Ja vaikka lapsi on minulla paljon. Paha mieli on usein asian johdosta.
Ehkäpä asioihin on lukemattomia syitä. Kuten oikeuden päätös, isän paremmuus vanhempana, lapsen tahto jne...
Hassua että miksei yleensä kysellä sitä että miksi äiti EI anna/antanut lasta/lapsia isälleen vaikka se olisi lapselle parasta. Äitimyytti elää ja voi hyvin!
Ns äitimyytti on aina ollut vain myytti.
Äitiyskin on ollut naisten etuoikeus, kunnes tasa-arvoa haluavat miehet alkoivat haluta äideiksi äitien paikalle, sen sijaan että olisivat huolehtineet koko perheestä.
Kaverini kaveri jätti kaksi lastaan miehelle koska halusi itselleen vauhdikkaamman elämän, viihtyy baareissa yms. ei tarvitse huolehtia lapsista kun tietää että mies hoitaa.
ymmärsi lapsen parhaan.
Lapsen parasta pitää aina ajatella,ei sitä mitähän ihmisetkin sanoo jos jättää lapsen isälle.
Jos isä on hyvä ja tietää että lapsella on isän kanssa parempi olla.Ei se sitä rakkautta mihinkään vie.
Onko se hylkäämistä jos oikeus asian päättää tai että syy on vaikka sairaus tai muu vastaava?
Kaikkia ei oo luotu äideix. Kaikilla ei niitä tunteita vaan ole. Mie ite oon sellanen jolla ei tunteita lasta kohtaan juurikaan ole missää vaiheessa ollu. Kokeilin puol vuotta asua lapsen kanssa kahestaan, mut ei siitä mitää tullu. Miulla oli viel masennus pahimmillaa ja sit ko toine ei tuntunu missää, ni miusta oli parempi että hää muutti asumaan isälleen. Päätöstä en oo katunut. Mut en myöskää oo lastani hylänny. Myö tavataan edelleen.
"Kaikkia ei ole luotu äideix" ETTÄ MITÄ? Mitä sinä lapsen sitten olet tehnyt?? Kyllä ihminen sen tietää jo ennen raskaaksi tuloa haluaako lapsia vai ei? Helvetti että ihmiset on taukkeja! Pidetään pieniä vauvojakin kuin koiranpentua! Hankitaan josko se vaikka olisiki kiva leikkikaveri ja sitten luovutetaan pois kun ei miellyttänytkään! HUH HUH mitä touhua!
Ei sitä vaan voi tietää. Miulle ne äiti tunteet ei vaan oo vieläkään syntyneet. Exän kanssa yhessä päätettii että lapsi saa tulla, kuten se tulikin. Mie en vaa ollu valmis äidix ja tuon on iha psykologi todennu kun lapsi oli 2-vuotta.
Eikä kyse ollu siitä etteikö lasta ois haluttu. Kyllä mie viel tänä päivänäkin lapsia haluan, se ei oo muuttunu vaikka ekaa lasta kohtaan mitää en oikeestaan tunnekaan.
Tai iloista, miten kukin sen kokee.
En ihan usko, että kukaan heppoisin perustein lähtee lasta tekemään. Sillähän ei ole vaihto- eikä palautusoikeutta. Mutta totta on, ettei kaikkia ole vain luotu äideiksi, ja uskon sen.
Kun oman lapseni syntyi, oli se ensinnäkin maailman rumin vauva, haisi pahalle ja huusi kuin hinaaja. Muutaman päivän jälkeen olin sitä mieltä, että tämä oli surkea juttu koko lapsen syntymä, ja nyt se on kuin pallo jalassani. Ja pitkään. Vauvan kosketus ja tuoksukin etoivat. Huuto oli myöskin mitä karmeinta, johon ei tehnyt edes mieli vastata. Meni todella pitkään, enne kuin opin hyväksymään lapseni. Muistan sen hetken kun sitten RAKASTUIN ( kirjaimellisesti ) 1,5 vuotiaaseen poikaani: hän istui potalla, ja hymyili yhdellä hampaallansa leveästi. En voinut olla sulamatta silloin.
Peilaan vain omia kokemuksiani tähän edelliseen kirjoittajaan. Jos olisin luovuttanut aiemmin, olisin hyljännyt lapseni, ja antanut sen isänsä hoidettavaksi kokonaan. Onneksi sain elettyä sen ajan itseni ja lapseni kanssa, ja kasvoin äidiksi. Ja nyt olen tyytyväinen tähän tilanteeseen. Poika on reipas ja hyväntuulinen pian 5 vee, ja olen onnekas, että minulla on juuri hänet!
toivon ettei sinulle toista lasta koskaan siunaannu kun tuosta vaan voit todeta ettet ensimmäistäsi kohtaan mitään tunne.
Miun ekan lapsen saannista on kohta seittemän vuotta, itekii siis oon kohta 27-vuotta. En siis mikää alta 20-vuotias niiku sillon ko pojan sain.
Eikä se oo mikää "TOSTA NOIN VAAN" toteamus...vaan se tunne on ollu enempi ja vähempi alusta asti.
On rohkeutta ja viisautta antaa lapsi isälleen tai muulle luotettavalle hoitajalle jos toteaa itsesensä kyvyttömäksi hoitamaanlasta. Syitä kyvyttömyydelle ovat mm synnytyksen jälkeinen masennus, muut psyykkiset sairaudet, päihteiden käyttö joskus jopa somaattinen sairaus. Psykopaattiset naisetkaan eivät kykene kunnolla huolehtimaan lapsistaan. On parempi antaa toisen hoitaa lasta, vaikka puolison, jos vaihtoehtona on lapsen laiminlyönti, pahoinpitely tai jopa tappaminen ääritapauksissa. Häiriintyneet äidit tappavat ja vahingoittavat eniten pikkulapsia myös Suomessa.
Minun yksi lapseni on osan viikosta lastenkodissa. Minun tahdostani. Tämän lapsen kanssa en ole ikinä tullut toimeen enkä häntä rakasta. Minkä sille mahdan, en mitään.
Miksi et niitä satoja miehiä ihmettele, joiden lapset ovat menneet äideille? Heitä on "hylkääjinä" paljon enemmän.
Niitä satoja miehiä ihmetellään täällä ja muuallakin päivittäin. Onko se liikaa vaadittu, että kerrankin ihmeteltäisiin naisia, joiden lapset on menneet isälle. On sen verran nuo perinteiset miesten/naisten roolit muuttuneet, että ei se ole mitenkään tavatonta, että lapset menee isälle. Ei taidakkaan olla mitään ihmettelemistä.
Niin monta on tarinaa kun on äitiä ja isää. On myös isejä, jotka ei tiedä olevansa isejä tai on isejä aivan "väärille" lapsille. Miten näillä mieheillä on mahdollista hylätä. Äitikin saa aikaan pahaa ajattelemalla vain lapsensa "parasta".
Ei se väärin oo, että äiti huomaa, että ei olekkaan vain parasta lapselle vaan uskaltaa rohkeasti jakaa vastuunsa ja antaa toisellekkin tilaa hoitaa vastuunsa.
Esintänkin haasteen, jospa keskusteltaisiin ilman muutamia fraaseja: entä miehet sitten tai oletkos katkera. Onnistuuko?
Vaikka exän uusi herjaa että käänsin selän lapselle,paskat!Vittuako se tietää mistään.
Mä muutin omaan kämppään 3kk lapsen syntymän jälkeen koska oli raskauden jälkeinen masennus,ja koska suhde oli huono(mies hakkasi).
Se oli hyvä päätös!Se auttoi masennukseen loistavasti.Sain olla hetken rauhassa sossulta,parisuhteelta ja siltä pieneltä otukselta,joka edelleen kummastutti minua.N. kuukauden asuin yksin,sitten menin takas miehen luo.
Hylkääminen meinaa ettei välitä.Ei tapaa koskaan,ei ole kiinnostunut.
Eli minä en koskaan hylännyt lastani.
Minua kaduttaa vaan etten jättänyt miestä lopullisesti.Olisi ollut parempi häipyä kokonaan lopullisesti lapsen kanssa vanhempieni luokse,se olis ollut paras ratkaisu.
Mutta että olin yksin kuukauden,se oli hyvä juttu.
Puhutaanko tapaajaiseistä yleisesti "lapsensa hyljänneitä isiä"?
Ei sen enempää isät kuin äiditkään lapsiaan erossa hylkää. Lasta kun ei voi puolittaa, niin pakosta toiselle jää viikonlopputapaamiset.
Kaduttaa nyt - äitinä, että aikoinaan tuli uskottua sossua, kun sanoivat, että sukupuolella ei ole väliä lasten kasvatuksessa.
Kaduttaa, kun lapset eivät tahdo mennä enää isällensä viikonlopun tai lomien jälkeen.
Kaduttaa, kun lapset itkee, ettei isä vietä heidän kanssaan aikaa, kun on se "uusi nainen" ja "uudet lapset".
Kaduttaa, kun isä työntää lapsia joka viikonloppu, joka arki-ilta, kaikki loma-ajat minulle ja sitten lapset itkee, kun isä ei enää tykkää heistä vaan vain uusista lapsista.
Kaduttaa, kun isä yrittää saada lisää elatusmaksuja, vaikka lapset asuvat nykyisin käytännössä luonani. Hän vain vetää rahat.
Kaduttaa, kun isä yrittää näyttää ulospäin hyvää vanhempaa minua mustamaalaten. Valehtelee, ettei lapset ole luonani, vaikka ovat. Ei allekirjoita papereita, jotta saisin ruoka-avustukset. Todellisuus on muuta kuin hän uskottelee.
Kaduttaa, kun eron aikaan olin niin pahoin masentunut ristiriidoista perheessämme, ettei minulla ollut voimia taistella miehen ja hänen sukunsa mustamaalauksia vastaan.
Kaduttaa,kun pelastin itseni,mutten lastani.Mutta miten voi pelastaa lapsen,jos on itse mennyttä?Lentokoneessakin ohjeessa sanotaa, että ensin itselle happinaamari ja vasta sitten lapselle. On itse oltava kunnossa voidakseen auttaa lastaan...
Nykyisin mietin aina yh-äidin tai yh-isän tavattuani, että hän on joko erinomainen vanhempi ja ihminen, jolla on lapset luonaan tästä syystä. Tai sitten hän on täysi pas**, joka on kaiken saanut manipuloimalla, valheilla, mustamaalauksella, henkisellä väkivallalla, toisen väsyttämällä, kiristämällä.
Mutta lapset kasvavat, "rikkirevitty" vanhempi nousee kuin feenix tuhkasta, lapset alkavat puhumaan, ymmärtämään, huomioimaan...
Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa.Eli minusta tulee alkuperäisenkin kirjoittajan silmissä taas yhteiskuntakelpoinen vanhempi, kun roolimme lasten isän kanssa vaihtuvat. Hänestä tulee lapsensa hylännyt isä ja minä saan sädekehän pääni yläpuolelle???