Niin laskeuduit kuin kostea keväinentuuli,
se tuuli joka Niilin laaksoissa kulkee auringon ja sateen sylissä ,
niin hellästi saavuit ja hyväilit uneni pois. Aukaisit silmäni, ja herätit nukkuvan maan, niin sinä minut herätit.
Kuinka hyvälle sinä tuoksuitkaan,
aivan kuin suiston Valkoinenkukka, se kaunein ja puhtain, juuri se joka kasvaa aina yksin. Eihän niin kauniinkukan lähellä voi toinen kukoistaa, kuka sitä toista enää huomaisi. Ei kukaan.
Ja täynnä elämää sinä rakkaani olit,
niin täynnä kuin multaisenmaanleipä, ne puhtaat jyvät, ne jotka nälkäiset lapsensa ruokkii,
ja antaa heille jokapäivä kylläisen olon ja elämän.
Sinä olit minulle kaikki se, se kaikki
mitä mies elääkseen tarvitsee. Sinä olit minulle viini, leipä, ilo ja uni, ne neljäasiaa joita mies kaipaa.
Mutta niin kuin kevään ja kesän jälkeen saapuu syksy, niin kuin saapuu se ainainen kylmyys ja kuivuus.
Näin saapui myös suru, se iskeytyi minuun kuin
kivenhakkaajan taltta kiveen. Joka iskulla, hitaasti mutta varmasti se minua alkoi murtaa. Päivä päivältä, siitä asti kun sinä menit päivät minua nyt lyö. Joka aamu saan uuden iskun, ja joka ilta sitä tunnustelen. Pian oli jo sen halkaisijakiilan syväkolo valmis, ja niin kuin kokeneet Kivenhakkaajat aina kertoivat pyramidien kiviä muotoillessaan, se on se kolmasisku, se joka lohkareen yleensä halkaisee. Ja nyt minuun on lyöty jo kaksi kertaa. Kaksi kertaa olen iskuni ottanut.
Kautta Atonin, ja varmuudeksi kautta Amonin, ja kautta kaikkien Egyptin Jumalien,ja muidenkin, niin kuin eräs ystäväni tapasi sanoa. Rakkaani, palaa ennen kuin kolmasisku on minut murtava. Tuo ajan väsymätönleka on jo kohoitettu. Palaa jälleen kuin se Keväinentuuli, se joka minut kerran unesta herätti. Ehkä minä hetken kestän, ehkä minä vielä kevääseen jaksan. En minä vaadi, pyydän vain. Emme elä enää kirjassa, emme historiaa. Etkö näe Me elämme. Sinä ja minä, tässä ja nyt. Uudestaan.
se tuuli joka Niilin laaksoissa kulkee auringon ja sateen sylissä ,
niin hellästi saavuit ja hyväilit uneni pois. Aukaisit silmäni, ja herätit nukkuvan maan, niin sinä minut herätit.
Kuinka hyvälle sinä tuoksuitkaan,
aivan kuin suiston Valkoinenkukka, se kaunein ja puhtain, juuri se joka kasvaa aina yksin. Eihän niin kauniinkukan lähellä voi toinen kukoistaa, kuka sitä toista enää huomaisi. Ei kukaan.
Ja täynnä elämää sinä rakkaani olit,
niin täynnä kuin multaisenmaanleipä, ne puhtaat jyvät, ne jotka nälkäiset lapsensa ruokkii,
ja antaa heille jokapäivä kylläisen olon ja elämän.
Sinä olit minulle kaikki se, se kaikki
mitä mies elääkseen tarvitsee. Sinä olit minulle viini, leipä, ilo ja uni, ne neljäasiaa joita mies kaipaa.
Mutta niin kuin kevään ja kesän jälkeen saapuu syksy, niin kuin saapuu se ainainen kylmyys ja kuivuus.
Näin saapui myös suru, se iskeytyi minuun kuin
kivenhakkaajan taltta kiveen. Joka iskulla, hitaasti mutta varmasti se minua alkoi murtaa. Päivä päivältä, siitä asti kun sinä menit päivät minua nyt lyö. Joka aamu saan uuden iskun, ja joka ilta sitä tunnustelen. Pian oli jo sen halkaisijakiilan syväkolo valmis, ja niin kuin kokeneet Kivenhakkaajat aina kertoivat pyramidien kiviä muotoillessaan, se on se kolmasisku, se joka lohkareen yleensä halkaisee. Ja nyt minuun on lyöty jo kaksi kertaa. Kaksi kertaa olen iskuni ottanut.
Kautta Atonin, ja varmuudeksi kautta Amonin, ja kautta kaikkien Egyptin Jumalien,ja muidenkin, niin kuin eräs ystäväni tapasi sanoa. Rakkaani, palaa ennen kuin kolmasisku on minut murtava. Tuo ajan väsymätönleka on jo kohoitettu. Palaa jälleen kuin se Keväinentuuli, se joka minut kerran unesta herätti. Ehkä minä hetken kestän, ehkä minä vielä kevääseen jaksan. En minä vaadi, pyydän vain. Emme elä enää kirjassa, emme historiaa. Etkö näe Me elämme. Sinä ja minä, tässä ja nyt. Uudestaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
helppoo on. Joopa joo.
I'd melt away :)
Kiitos lukuhetkestä ja Hyvää Uutta vuotta kirjoittajalle.
Mausteinen teksti.Kirjoitus soljuu hyvin eteenpäin uusvanhahtavana.Vaarana kuitenkin lipsua liikaan suitsutteluun.
On taito osata runoilla lukijoille,jotka kuitenkin viime kädessä lynkkaavat koko tekstin tai nousevat seisomaan taputtaen ja bravoota huutaen.
Mielestäni tässä ollaan jossain siinä välimaastossa.
Kiitos lukuhetkestä!
on aina helppoa, ja mainitsemasi yliverbaalisen suitsuttamisen allekirjoitan. Mutta nyt kai olemme runoilupalstalla, joten sen kai annamme anteeksi tälle Sunnuntairustailijalle.