Tarinan alkua. Mitä luulette, olisiko tästä mihinkään?
Anton Aldelund oli viisas mies. Hänellä oli omaisuutta, oli kaupunkitalo ja kartano maalla. Oli palvelijoita, hevosia, suhteita... Suhteita ylhäisiin, sellaisiinkin, joista saattoi sanoa: hyvä ystäväni kenraali, setäni kuvernööri, serkkuni hovineuvos... Ja sellaisiakin, joista hän varoi kuiskailemastakin, rikollisia ja rahvasta. Anton Aldelundilla oli kaunis, toistakymmentä vuotta häntä itseään nuorempi vaimo, joka oli vähintäänkin yhtä hyvistä piireistä kuin Anton Aldelund itse.
Mutta Anton Aldelundilla oli myös ongelma, tarkemmin määriteltynä kuusi ongelmaa, nimittäin hänen kuusi tytärtään. Christina oli jo melkein ikäneito, Leonora ja Dorothea sopivasti naimaiässä, Antonina odottamassa kiihkeästi ensitanssiaisiaan, sekä hännänhuippuna vielä lastenkamarissa Theodora ja Minette.
Tai eivät tyttäret itse olleet ongelma, mutta yritäpä löytää kuudelle naiselle aviomies, Anton Aldelund vaikeroi joskus herraseurassa. Vaikka Anton olikin varakas mies, tulisivat tyttärien myötäjäiset lohkaisemaan ison osan hänen omaisuudestaan.
Mutta Anton Aldelund ei vielä tiennyt, etteivät tyttärien naimakaupat ja myötäjäiset olisivat mikään suuri pulma sen rinnalla, mitä oli jo alkanut tapahtua. Christina oli nimittäin tutustunut isänsä ikäisen naiseen, niin ikään ikäneitoon. Tämä ikäneito, Carolina von Flaumann nimeltään, oli pyttänyt Christinaa mukaansa seuraneidiksi Saksaan ja Italiaan kylpylöitä kiertelemään. Ja Christina oli päättänyt suostua.
Leonora puolestaan oli antautunut vaaralliseen suhteeseen pikkuserkkunsa Carl Aldelundin, melkoisen hulivilin ja naistenmiehen kanssa. He olivat ajelleet aivan avoimesti samassa reessä milloin mihinkin. Puhumattakaan siitä, miten he olivat eksyneet vain tavallisen renkipojan valvovan silmän alla johonkin ranta-aittaan.
Ja Dorothea sitten! Tyttöparka oli rakastunut tulisesti äitinsä seuraneidin poikaan, Wilhelm Kajanderiin. Eikä nuorilla ollut toivoakaan saada siunausta avioliitolleen. Ei ihme, että Dorothea suunnitteli karkaavansa Wilhelmin kanssa.
Ja viaton Antonina odotteli tanssiaisia ja ensimmäist sesonkiaan, sovitteli uusia pukuja ja haaveili peilin edessä ruusuisesta tulevaisuudesta, komeista kavaljeereista... Kaikesta sellaisesta, mistä nuoren tytön on sopivaa haaveilla.
Nuorimmaisista, Theodorasta ja Minettestä ei vielä tässä yhteydessä kannata puhua, mutta mutkattomasti ei heidänkään elämänsä tule sujumaan.
Anton Aldelund oli viisas mies. Hänellä oli omaisuutta, oli kaupunkitalo ja kartano maalla. Oli palvelijoita, hevosia, suhteita... Suhteita ylhäisiin, sellaisiinkin, joista saattoi sanoa: hyvä ystäväni kenraali, setäni kuvernööri, serkkuni hovineuvos... Ja sellaisiakin, joista hän varoi kuiskailemastakin, rikollisia ja rahvasta. Anton Aldelundilla oli kaunis, toistakymmentä vuotta häntä itseään nuorempi vaimo, joka oli vähintäänkin yhtä hyvistä piireistä kuin Anton Aldelund itse.
Mutta Anton Aldelundilla oli myös ongelma, tarkemmin määriteltynä kuusi ongelmaa, nimittäin hänen kuusi tytärtään. Christina oli jo melkein ikäneito, Leonora ja Dorothea sopivasti naimaiässä, Antonina odottamassa kiihkeästi ensitanssiaisiaan, sekä hännänhuippuna vielä lastenkamarissa Theodora ja Minette.
Tai eivät tyttäret itse olleet ongelma, mutta yritäpä löytää kuudelle naiselle aviomies, Anton Aldelund vaikeroi joskus herraseurassa. Vaikka Anton olikin varakas mies, tulisivat tyttärien myötäjäiset lohkaisemaan ison osan hänen omaisuudestaan.
Mutta Anton Aldelund ei vielä tiennyt, etteivät tyttärien naimakaupat ja myötäjäiset olisivat mikään suuri pulma sen rinnalla, mitä oli jo alkanut tapahtua. Christina oli nimittäin tutustunut isänsä ikäisen naiseen, niin ikään ikäneitoon. Tämä ikäneito, Carolina von Flaumann nimeltään, oli pyttänyt Christinaa mukaansa seuraneidiksi Saksaan ja Italiaan kylpylöitä kiertelemään. Ja Christina oli päättänyt suostua.
Leonora puolestaan oli antautunut vaaralliseen suhteeseen pikkuserkkunsa Carl Aldelundin, melkoisen hulivilin ja naistenmiehen kanssa. He olivat ajelleet aivan avoimesti samassa reessä milloin mihinkin. Puhumattakaan siitä, miten he olivat eksyneet vain tavallisen renkipojan valvovan silmän alla johonkin ranta-aittaan.
Ja Dorothea sitten! Tyttöparka oli rakastunut tulisesti äitinsä seuraneidin poikaan, Wilhelm Kajanderiin. Eikä nuorilla ollut toivoakaan saada siunausta avioliitolleen. Ei ihme, että Dorothea suunnitteli karkaavansa Wilhelmin kanssa.
Ja viaton Antonina odotteli tanssiaisia ja ensimmäist sesonkiaan, sovitteli uusia pukuja ja haaveili peilin edessä ruusuisesta tulevaisuudesta, komeista kavaljeereista... Kaikesta sellaisesta, mistä nuoren tytön on sopivaa haaveilla.
Nuorimmaisista, Theodorasta ja Minettestä ei vielä tässä yhteydessä kannata puhua, mutta mutkattomasti ei heidänkään elämänsä tule sujumaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
1. Miksi menit historiaan? Johonkin 100 vuotta sitten -aikaan? Voi olla hyväkin, mutta miksi menit?
2. Tuosta ei saa vielä käsitystä. Kun siinä ei ole vielä yhtään konfliktia / jännitteen luojaa / tms.
3. Hiukan jahkailevalta tuntuu, mutta se on minun mielipiteeni, joka haluan hyökätä suoraan väkevästi asiaan.