Olin ensin ajatellut pitää sairastumiseni omana tietonani, koska sukulaiseni ovat mitä ovat. Oman terveyteni takia on parempi unohtaa heidän olemassalonsa. Sitten kuitenkin iski joku outo ihmisystävällisyyden puuska, ja päätin kertoa heille, koska heidän oma syöpäriskinsähän kasvaa, kun perheessä jollain on se sairaus ollut.
Siis kerroin. Ja he käyttäytyvät täsmälleen kuin olin ajatellutkin. He pilkkaavat minua. Aivan kuin olisi minun syyni, että sairastuin. Aivan kuin se olisi jokin todiste siitä, että olen inhottava ihminen.
Sen sijaan, että ajattelisivat omaa osuuttaan aiheuttaessaan stressiä toiselle ihmiselle. En minä ole mikään teräsnainen. Olen hyvin pehmytsydäminen. Kartan riitaa. Kartan parhaani mukaan ihmisiä, joiden kanssa ei voi elää sopusoinnussa. Minun velvollisuuteni ei ole opettaa heitä, eikä siihen kai kukaan pystyisikään. Kullekin kuuluu oman kehityksensä valvominen.
Toinen sukulainen vähätteli sairaalakierteen aiheuttamaa rahankulua. Olen itsenäinen ammatinharjoittaja. Nyt on jo kolme kuukautta ollut enemmän pakollisia kuluja kuin tuloja. Minulla ei ole palkallista lomaa, ei edes sairaana - ei minkäänlaista yhteiskunnan avustusta. Olin pari kuukautta niin voimaton, etten saanut paljon tehtyä. Nyt voin hyvin, ja työtäkin alkaa taas tulla (hassua, miten asiakkaat vaistosivat, että tarvitsin lomaa - edellisenä vuonna joulunseutu oli kaikkein kiireisintä aikaa). Mutta kituutan yhä pennejä laskien. Mutta se huitaistaan parilla mitätövällä sanalla. Ja nämä samat ihmiset ovat minulle velkaa. Mutta sen maksamisesta ei tunnu tulevan mitään.
Miten jaksan? Olenko ainut sairastunut, jolla ei ole myötätuntoa perheeltään? Ystäviä minulla oneksi on, jotka ovat olleet mahtavasti tukena. Ilman heitä tuskin olisin jaksanut.
Siis kerroin. Ja he käyttäytyvät täsmälleen kuin olin ajatellutkin. He pilkkaavat minua. Aivan kuin olisi minun syyni, että sairastuin. Aivan kuin se olisi jokin todiste siitä, että olen inhottava ihminen.
Sen sijaan, että ajattelisivat omaa osuuttaan aiheuttaessaan stressiä toiselle ihmiselle. En minä ole mikään teräsnainen. Olen hyvin pehmytsydäminen. Kartan riitaa. Kartan parhaani mukaan ihmisiä, joiden kanssa ei voi elää sopusoinnussa. Minun velvollisuuteni ei ole opettaa heitä, eikä siihen kai kukaan pystyisikään. Kullekin kuuluu oman kehityksensä valvominen.
Toinen sukulainen vähätteli sairaalakierteen aiheuttamaa rahankulua. Olen itsenäinen ammatinharjoittaja. Nyt on jo kolme kuukautta ollut enemmän pakollisia kuluja kuin tuloja. Minulla ei ole palkallista lomaa, ei edes sairaana - ei minkäänlaista yhteiskunnan avustusta. Olin pari kuukautta niin voimaton, etten saanut paljon tehtyä. Nyt voin hyvin, ja työtäkin alkaa taas tulla (hassua, miten asiakkaat vaistosivat, että tarvitsin lomaa - edellisenä vuonna joulunseutu oli kaikkein kiireisintä aikaa). Mutta kituutan yhä pennejä laskien. Mutta se huitaistaan parilla mitätövällä sanalla. Ja nämä samat ihmiset ovat minulle velkaa. Mutta sen maksamisesta ei tunnu tulevan mitään.
Miten jaksan? Olenko ainut sairastunut, jolla ei ole myötätuntoa perheeltään? Ystäviä minulla oneksi on, jotka ovat olleet mahtavasti tukena. Ilman heitä tuskin olisin jaksanut.
Vastaukset 38
Vanhimmat
joka ei ole saanut eikä saa perheeltään ymmärrystä eikä tukea, mutta tuntuu tosi kummalliselta tuollanen suhtautuminen. mutta onneksesi sinulla on ystäviä, jotka tukevat sinua. mitä tässä voisi sanoa muuta kuin että luota ystäviisi...
kanssa huonot välit? Vai onko niin että suku vain on pahin?
En koskaan nauraisi toisen sairaudelle, olkoon sitten vaikka yksi noista inhottavista sukulaisista. Minulle ei kieltämättä merkitsisi mitään, jos joku heistä sairastuisi (paitsi jotkut heistä, jotka ovat ihmismäisempiä, ja rakkaita minulle). Mutta en kertoisi heille sitä! Pakkoko on lyötyä lyödä? Varsinkin, jos olisin itse ollut osallisena aiheuttamassa heidän stressiään ja ehkä sitä kautta sairastumiselle altistumista. Onko pakko sanoa mitään? Eivätkö he voi pitää suutaan kiinni ja juoruta takanapäin, jos sellainen on heille pakonomainen tarve. Miksi tulla kertomaan minulle? Olen blokannut heidän sähköpostinsa itsesuojelutarkoituksessa, mutta en näytä osanneen tehdä sitäkään kunnolla - viestit ilmestyvät postiluukkuuni siitä huolimatta.
minua-olen myös ammatinharjoittaja,joka jäin täysin tyhjän piälle,kun sairastuin!Nyt on kaks kerttoo olokapiä leikattu,paksusuolen poistetuissa polyypeissa on todettu syöpää-sairaspäiväräha oikeuteni täytty heinäkuun lopussa,jolloin jätin kuntoutustukihakemuksen-mittää ei ou kuuluna muuta,kun nää eläkeyhtiöt,joihin mie oun maksanu tulevaisuuvven toimmeentullooni-niin heiltä on tullu hylykkeevät piätökset,kun heijän asiantuntijaliäkärit on todenna miut työkykyseks!Ihmettelemmään se kyllä pisttää,jotta miten käsivaivanen hieroja tekköö täyspäivästä työttään-mut niin on suuret herrat viissauvessaan piättännä!Eipä käy katteeks siun kohtalo-immeiset on petoja-jos osotat heikkoutta-ne ruatelloo siut kappalleiks!Mut tiijätkö mitä?Ei saakeli anneta niille piruloille sitä vahingon illoo,jotta hyö on oikkeessa-ruahhaavuttaan sinne töihin,vaikka henki ois lähtemässä-JOOKOS?
vai miksi sitä nyt suomeksi kutsutaan ihmistä, jolle me reppanat voimme tulla kertomaan huoliamme ja joka kuuntelee tuomitsematta ja auttaa meitä purkamaan ongelmiamme. Olisit sellaisessa todella hyvä. Olet niin empaattinen, huumorintajuinen ja lämpöinen, etkä karta vaikeitakaan puheenaiheita. Siinä työssä ei tarvita käsiä, sydäntä vain, ja korvia, ja puhekykyä. Tulisin mielelläni sinulle terapiaan. Paljonko veloittaisit tunnin rupattelusta? Hei, onko Suomessa niitä palvelupuhelinnumeroita, josta soittaja maksaa tietyn taksan per minuutti, ja numeron omistaja saa oman maksunsa, puhelinyhtiö omansa? Eikö olisi hienoa rupatella puhelimessa ja saada samalla palkka? Voisit tehdä ilmaiset verkkosivut jossain, ja mainostaa palveluasi vaikka sen kautta. Sana varmaan leviäisi.
Vaikea on tilanteesi.
Kyllä niitä olalle taputtelijoita riittää kun menee hyvin. Sitten ei ole ketään heistä tukemassa kun menee huonosti.
Minä olen tullut siihen tulokseen että todelliset ystävät eivät ole niinkään silloin näkyvissä kun kaikki rullaa. he ilmestyvät kun kaikki menee pieleen.
Toivon ja uskon sinunkin kohdallasi käyvän niin.
Tuo mitä olet joutunut kokemaan on ikävä kyllä monen osa tässä kylmässä maailmassa (tunnekylmässä).
Minä ja moni muu ollaan henkisesti tukenasi täällä.
Kerro kun ahdistaa se ainakin helpottaa.
Kyllähän sitä vikaa on kaikissa, tietysti. Joskus tuntuu vaan, että oma perhe saattaa olla pahin kaikista. Sitä tuntee toinen toisensa, vaikka sitten vain lapsuudesta (en ole tapaillut sukulaisia usein viimeisten parinkymmenen vuoden aikana), ja osataan satuttaa pahemmin kuin vieras osaisi.
Helpotti jo, kun sain kerrottua, ja tuntuu hyvältä, että olette niin ystävällisiä. Vaikka sitten minussakin vikaa on.
Syitä kai on aina sysissä ja sepissä molemmissa. Syöpä sairautena (kuten myös mielenterveysongelmat) näyttää joskus säikähdyttävän ihmiset reagoimaan ihan kummallisilla tavoilla. Jotenkin tutulta kuulostaa tuo, että nähdään syöpä jollain tavoin ihmisen omana vikana (elintavat, tekemiset ja tekemättä jättämiset). Ja tutulta myös tuo, että ystävyys joutuu puntariin justi elämän pulmakohdissa.
Ja mie arvelen, että myös omalla kohdalla (sairaan, siun ja miun) sairastumisen aiheuttamat psyykkiset mullistukset herkistävät kaikelle mahdolliselle. Kyllähän tämmöisessä tilanteessa omat suoja- ja puolustusmekanismit ovat aika vähissä ja silloin pienetkin pistot tuntuvat isoilta viilloilta.
Rohkea ja hyvä teko oli se, että kerroit perheelle / suvulle. helpompi se lopulta on kuin se, että olisit salailun ja piilottelun tielle lähtenyt.
Ei se minua haittaa, jos minulle kerrotaan, että on luettu jostain, että rasvainen ruoka aiheuttaa syöpää. Pistän sen korvan taakse ja mietin, olikohan se osasyy minun tapauksessani. Sitä en syyllistämisellä tarkoita. Tarkoitin, että jotkut perheenjäsenet puhuvat nyt minulle inhottavaan, röyhkeään sävyyn, pilkaten. Ikäänkuin he odottaisivat, että kuolen pian. Eivät he yritä auttaa kertomalla kuulemistaan ruokavalioista jms. Sehän olisi terve tapa osoittaa, että välittää. Minun perheeni ei välitä. He puukottavat selkään silloin, kun pitävät sinua itseään vahvempana, ja potkivat päähän, kun olet heikkona.
Minun sukulaisistani yksi toivotti sähköpostin lopussa, viitattuaan sairauteeni (joka on jo parantunut): "Toivotan sinulle kasvua!"
Jos tuo ei ole jungilainen lipsahdus, niin mikä se on?
Hän oli juuri haukkunut minua lapselliseksi. Sanoi tietävänsä kaiken syövästä. Ja toivotti minulle 'kasvua'. Kuinkahan uhkarohkeaa on toivotella toiselle tuollaista (varmaan ivan virne naamallaan sitä naputteli). Joskus pilkka sattuu omaan nilkkaan. Saamme sitä, mitä ajatuksissamme pyörii. Minä yritän olla vajoamatta heidän tasolleen. Yritän olla vihaamatta. Tai ehkä viha on liian vahva sana. En ole tuntenut vihaa heitä kohtaan pitkään aikaan. He ovat niin typeriä ja omissa ympyröissään niin kiinni, etteivät he ole täysin vastuussa teoistaan.
Ehkä hän oli lukenut George T Lock Landin kirjan 'Kasva tai kuole'. Se oli ihmisen henkisestä kasvusta. Ehkä hän oivaltaa oman kasvunsa tarpeen ja suosittelee samaa apua muillekin. Ehkä hän on kauhuissaan jo sanaa 'syöpä' ajatellessaan, eikä osaa sen järkevämpää sanoa.
Mutta mistäpä toisen ajatuksia tietää.
Helppoa ei sinulla ole. Minullakin ystävista ja sukulaisista erottuivat jyvät akanoista. Sukulaisistani ei ole ollut mitään apua,mutta ystävästi kylläkin.
Etkö saa todellakaan mitään taloudellista tukea mistään?
Kirjoita vaan tänne ja pura sydäntäsi.
Munkin syöpä kuulemma on tullut ranskalaisista perunoista...
ja hormooneistani...siis mun syytähän tää on...joopa joo ja höpöt päälle.
Nyt kyllä olen jo taas työkunnossa, mutta tilaukset ovat huvenneet jonnekin. Mistähän tässä nyt pennejä nyhtäisi? Työttömyyskorvausta en halua edes harkita, enkä taitaisi olla sen piirissä muutenkaan, paitsi jos pistän yritykseni pussiin ja alan etsiä hanttihommia. Ja se ei taas oikein maita. Itsenäinen työskentely on niin ihana asia. Kyllä se varmaan taas tästä.
tilanne taloudellisesti.Toivoisi tosiaan,että henkistä tukea edes saisi.Eipä niitä tukijoita meidänkään suvusta löytynyt,kun veljestäni,mutta
ei muuta kuin eteenpäin.
ja laita joku porkkana,että saat asiakkaita. Tammikuu taitaa olla muutenkin hiljaista paitsi alennusmyynneissä...
joka ei saa tukea perheeltään tai mistään muualtakaan. Minullakin on yksi EX-ystävä,jolle valittelin sytostaatin aiheuttamia kipuja, vastaus oli, että onhan niitä itse kullakin aina välillä kipuja. HÄN on siis terve. Kun sanoin, että olen yksinäinen kun 7,5 kk makasin YKSIN sängyn pohjalla, ei ketään auttamassa eikä juuri ketään käynyt muutenkaan. Tämä EX-ystävä sanoi, että onhan sitä itse kukin aina välillä yksinäinen. Siis MINÄ makasin kaljuna sytostaattihoitojen takia sängyn pohjalla, HÄN on terve, hiukset päässä, sen kun vain hyppää autoon ja lähtee ihmisten ilmoille. Tämän tyylistä "tukea" tuli monelta suunnalta.
Sitten aivan melkein ventovieraat ja puolitutut saattoivat tulla kyselemään esim. kaupassa vointiani ja toivottivat paranemista.
Sukulaisten kanssa en ole juuri muutenkaan tekemisissä ja läheisiä ihmisiä on muutenkin vähän mutta syövän takia niistäkin kaikkosi osa pois.
Miten kummassa sie selevisit kaikista arkipäivän asioista-kaupassakäynnit,apteekkiasiat ja kaikki,mikä pyörittää arkkee?Eikö kukkaa auttana?Voipiko ihmisen jättee tuolla tavalla heitteille?Vahva immeinen oot,kun tuosta kaikesta out selevinnä.Jokkaisella pitäs olla ees yks lähheinen,joka kuuntelis,kun on vaikkeeta-yks,joka pitäs käistä kiinni ja lohuttas,kun pelottaa,yks,joka olis vain siinä lähellä,sinnuu varte!
ettäkaikista suvuista löytyy jotain vastaavaa.On minullakin yksi sukulainen,joka ei oikein tajua näitä meidän murheita.Kun minulta jouduttiin poistamaan rinnat,hän kommentoi että aijai kun hänen itsensä rinnat roikkuu,pitäisi päästä kohotusleikkaukseen.Eräs toinen sukulaiseni,kun minä sairastuin rintasyöpään heti mieheni paksusuolensyövän jälkenn,totesi,että älä yhtään itke omaa syöpääsi,miehelläsi on paljon pahempi.
Että kaiken luontoisia ihmisiä on,eipä heistä kannata välittää.Uskon,että jos he itse sairastuvat vakavasti,alkavat sitten ajatella asioita eri tavalla.
itse jos sairastuvat ymmärtävät sitten.Välillä kannattaa jättää kuulematta typerät tokaisut.
Kolme aikuista poikaani eivät oikein ymmärtäneet tilannettani ja ainut tyttäreni on kuollut. Kun pyysin pojilta apua, saattoivat tulla sitten 5 tunnin päästä käyttämään kaupassa ja sitten olinkin niin väsynyt, etten enää jaksanut lähteä. Jos en päässyt kauppaan, en saanut ruokaa ja jos en sitten jaksanut sitä laittaa, niin sitä ei yksinkertaisesti vaan sitten ollut. Ja kun en jaksanut siivota, niin elin sotkun keskellä.
Edellinen talvi meni ex-miesystävän luona siivotessa, joten nyt kun joulun alla sain viimein kunnolla siivotuksi, oli kulunut noin vuosi edellisestä paremmasta siivouksesta. Yhden kerran siskoni kävi siivoamassa. Mutta kun ei ole ketään läheisiä ihmisiä, sukulaisia, ystäviä ym., jotka auttaisivat, niin sitten on ihan yksin ja avuton. Pahinta minusta tässä sairastamisessa onkin yksinäisyys, se tappaa minut taudin uusiutuessa suuremmalla todennäköisyydellä kuin itse tauti.
Alkoi jo seinät ja katto tulla tutuksi kun 7,5 kk katselin niitä sängyn pohjalta. Olisi tosiaan ollut mukava kun joku olisi pitänyt kädestä tai vaikka lukenut ääneen lehteä kun en jaksanut pitää silmiäkään auki. Mutta kuka??? Ex-miesystävä jätti jo sairauden oireiden takia. Eikä kukaan mies halua ristikseen syöpää sairastavaa naista, jolla on paljon muitakin suruja mm. lapsen kuolema ja veljen itsemurha.
Treffisivuilla kirjoittelin yhden miehen kanssa. Syöpää ei vielä säikähtänyt mutta kun kerroin tytön hukkumisesta, säikähti ja häipyi... Niin ovat tehneet kaikki muutkin ja tulevat tekemään.
Kun tauti seuraavan kerran uusii, toivottavasti mulla on varaa maksulliseen kotiapuun, siivoojaan ja ruuanlaittajaan ja siihen seuralaiseenkin, kun ilmaiseksi niitäkään ei näköjään saa....
tuo siun kertomus-ei kettää pitäsi nuin yksin jättee!Eikö siellä,missä asut,ou kunnan tai kaupungin tarjjoommoo kotiappuu suatavilla?Tiällä Pohjos-Karjalassa miun äitillekkii tarjottiin kotiavustajjoo (muisttaaksein 7e/h),kun olin sairraalassa,mut sit miun poika tuli ja autteli mummia sen aikaa.Nyt,kun tää olokapiä leikattiin toisen kerran,niin onneks äiti on myös olokaproteesileikkauksen takia sairraalassa-saan siitä nähe parannella rauhassa ihtteeni.Poika assuu 65km piässä,mut tulloo auttammaan heti,kun tarvihen ja käyttää kaupassa.Ruokkoo mie tehä sorhhoon yhellä käillä jo ja suapihan sitä valamista kaupasta.En mie voi ku ihmetellä tuota siun tilannettas-eikö nuapuritkkaa välitä?Miulta jos ei ala valoja näkkyy,niin tulloo tuolta serkkupoika jo kahtommaan,onko miulla mikä hätä.Samalla tavalla mie tarkkailen hänen olloosa-jos ei savu piisistä nouse,niin pittää lähttee kahtommaan.Millanen immeinen jättää toisen sairrauven ja/tai surun takkii?Tunttuu,jotta sie out mänettänä uskos hyvviin immeissiin ja nuihin kokemukssiin pohjalta ajatellen,niin en ihmettele sitä,mutta jospa jonakkii päivänä joku hyvä immeinen pallauttaa sinulle uskon lähimmäisen rakkautteen-ei kaikki voi olla siulle tuommossii petoja!
rivitalossa. Ei täällä naapurit puutu toistensa asioihin muuta kuin silloin kuin ovat häiriöksi. Yhtään sellaista kyläpaikkaa ei ole koko paikkakunnalla,johon voisin yhtäkkiä vain tupsahtaa kylään. 2 poikaa asuu 120 km päässä ja kuopus 4 km päässä isänsä kanssa, sinne minulla ei ole asiaa.
Ei täällä kunnallista siivousapua saa enää vanhuksetkaan, eikä ruuanlaittajaa tämän ikäiselle (52 v) yksinäiselle ihmiselle. Halvemmaksi tulee ostaa kaupasta valmista ruokaa, silloin kun sinne pääsee ja lämmittää se sitten kun jaksaa.
Nyt olen jo onneksi töissä ja siellä saa kunnon ruokaa, pitkästä aikaa!
8 viikon välein vasta-ainetiputus ja huhtikuun lopussa CT-kuvaus, joka aina jännittää. Nyt kuvaus sattuu vielä tyttäreni kuolinpäiväksi, joten ei enne hyvältä kuulosta. 9 vuotta tulee kuluneeksi tyttäreni hukkumisesta sinä päivänä.
se päivämiärä on hyvä enne-9 vuotta sitten mänetit rakkaan tyttös-jospa samana päivänä saisit elämälles uuven jatkoajan-rukkoillaan näin!
"Eikä kukaan mies halua ristikseen syöpää sairastavaa naista, jolla on paljon muitakin suruja mm. lapsen kuolema ja veljen itsemurha."
- ei asia ole noin yksinkertainen, hyvin moni mies tukee kumppaniaan eikä jätä, tuli mitä tuli.
yleensä vaan omalla kohdallani. 3 työkaveria sairasti yhtä aikaa syöpää kuin minä ja kaikilla oli mies koko ajan tukena. Ja on se eri asia kun on oltu pitkässä liitossa kuin lyhyen seurustelun jälkeen. Ja uutta suhdetta on paljon vaikeampi aloittaa kun on taustalla nämä kaikki vaikeudet,joiden kanssa itse olen jo sinut mutta toiselle ihmiselle ne ovat uusia ja pelottavia asioita, joten he häipyvät.
minun mies on kestänyt paljon melkein verrattavissa sinun tarinaasi.joskus löydät miehen joka hyväksyy sinut ja ymmärtää. onnea jatkoon sinullekkin.
näin. Tämän kuun lopussa minulla on eka parturi syövän jälkeen. Sen jälkeen ostan tanssivaatteet ja lähden tanssimaan. Sinne voi mennä yksinkin ja aina löytyy joku juttukaveri,jos ei tanssia saisikaan. Mutta on ollut pitkä aika odottaa ihmisten ilmoille pääsyä sängyn pohjalla. Koetin itseäni kannustaa koko syksynkin, että sitten helmikuussa on tarpeeksi pitkät hiukset ja jalat kulkee samaan suuntaan eli sitten vain menoksi! Tiedä vaikka joskus törmään sellaiseen mieheen,joka itsekin on kokenut yhtä suuria vaikeuksia kuin minä. Mutta täältä kotoa kukaan ei tule etsimään ja sairaana ei päässyt minnekään. Täytyy liikkua niin kauan kuin pystyy, kun sairaus nostaa päätään ja hoidot alkaa alusta, niin sitten on taas aikaa maata yksinään...
Kyllä on kovaa sinunkin kohtalo. Joitain se kourii oikein rautahanskalla.
mänöks sitttä ja hauskkoo pittää olla-eihän tätä muuten jaksaskkaa-miekkii oun kova tyttö tanssimmaan!
apua vaikkakin viiveellä..:)
Itse yh äitinä 5v lapsen kanssa paastottiin kun ei ollut ruokaa kotona. Kaupungilta pyysin kodinhoitajaa niin ehdottivat huostaanottoa.
Tässä yhteiskunnassa on paljon väärin varsinkin se miten heikot ovat yhä heikoimmillaan ja apua on turha pyydellä..
Minun tielleni tuli enkeli pahimmalla hetkellä eli nykyinen mieheni jonka olin juuri tavannut ennen syöpää. Hän asiasta kuultuaan muutti meille syötti lapsen ja pesi minut.. Nyt ollaan naimisissa ja onnellisia. On niitä hyviäkin miehiä ja jos alistuu on siitä vaikea nousta. Tsemppiä ja nenä kohti kevättä..
ellei muuta ole tarjota kuin huostaanotto.Onneksi
sinulle tuli toisenlainen ratkaisu.
Tuollaiset tutut sitten varmaan tulevat seisomaan muutamaksi minuutiksi kuolinvuoteesi viereen, ja tuntevat tehneensä kovasti hyvää käydessään 'katsomassa sairaita'. Siis jos eivät itse kuole ensin. Kaikkihan me loppujen lopuksi kuolemme. Voisikohan siihen anoa vapautusta??
päin näin se on. Tukea osaa antaa parhaiten ne jotka ovat syövän kokeneet ja muilta sitä aika turha odottaakin.
Itse huomasin että ystävät hävisi, työssä ei haluttu tulla vastaan samalla käytävällä yms. Ei se johdu sinusta tai syövästä vaan siitä että ihmiset ei vaan osaa suhtautua ja kohdata tilannetta. en myöskään ihmettele jos asiakkaasi tietää tilanteesi että hiljaista on. Muuta neuvoa en osaa antaa kuin ottaa härkää sarvista riippuen alasta jolla työskentelet. Soita, mene käymään ota yhteyttä näytä että kaikki on ok ja olet taas pelissä mukana. Älä jää itseäsi suremaan vaan käy hyökkäykseen pää pystyssä. Sukulaisista ei myöskään kannata välittää. Sulje heidät pois ajauksistasi yksinkertaisesti..
Älä alistu ja jää miettimään muiden käytöstä vaan rakenna itse oma elämäsi...Itse jouduin vaihtamaan työpaikkaa ennenkuin sain taakan niskasta mutta kannatti. Puhtaalta pöydältä uusi alku.. Tsemppiä ja kaikkea hyvää..
sinulle aloittaja! Ystävänsä voi valita, mutta sukulaisiaan ei. Olen huomannut omassakin suvussani niitä kiintiökusipäitä, mutta sinun suvussasi niille taitaa olla vähän isompikin kiintiö. Huh huh, millaista väkeä. Silti pelkään pahoin, että et ole ainoa.
Tunnistin itseni kuvauksestasi, minullakin on niin mahdottoman pehmeä sydän enkä millään tahtoisi loukata toista. En sittenkään jos toinen on tieten tahtoen loukannut minua. Jos nyt oikein hakemalla hakee, niin se hyvä puoli tässä syövässä on ollut, että olen oppinut sanomaan pahasti. Nykyisin kohtelen tolloja kuten tolloja kuuluukin kohdella - siis ei kovin hyvin.
Minulla on täällä peukut pystyssä sinulle. Liputan yrittäjyyden ja hienon asenteen puolesta ja niitä sinulla tuntuu löytyvän!
anna tuollaisten sukulaisten olla, ja tue niihin ystäviin
Minä olen aika itsekäs tämän tautini kanssa, enkä siedä esim. mitään vähättelyä. Sukulaisin on sen verran etäisyyttä, että pystyn säännstelemään kaiken kontaktin. Just nyt en aina jaksa sellaista voivotteluakaan.
Minun mieheni on kyllä korvaamaton ollut. Ilman en kestäisi. Kun lapsetkin on vielä pieniä. Jos minulle ei hyvin käy, niin ne kolme pärjäävät.
Kaikki eivät vaan osaa suhtautua, itse varmaan olisin ihan yhtä osaamaton. Minulle on muodostunut vastenmielisyys kaikkea "aikaisessa vaiheessa on hyvät ennusteet"-jutusteluihin. Hyväähän sillä tarkoitetaan. Vaan kun ei ollut kovin aikainen vaihe.
mitä syöpää sinä sairastat?
kunnioitan vaikenemistasi.Voi hyvin,mykynen.
En käynyt täällä pariin päivään, ja nyt kun piipahdin, niin olette käyneet kirjoittamassa ihanan kannustavia sanoja niin minulle kuin toisillekin tässä ketjussa. Paljon hyviä sanoja. Tuotte hyvää mieltä.
Minulle kävi niin hassusti, että eilen aamulla esitin universumille, tai mille nyt vaan, rukouksen, että oppisin olemaan vihaamatta, ja jättämään ilkeydet vastaanottamatta. Pyysin myös rahantulon alkamista. Ja tiedättekö mitä? Nyt on neljä tilausta, ja on taas tavallinen tohina päällä! Kyllä se tästä taas.
Tuosta kyvyttömyydestä suhtautua syöpäisiin muistan kyllä entisestä elämästäni, että olin itsekin sellainen. Syöpää sairastavat tuntuivat olevan niin itsekeskeisiä ja vaativia ja saivat minut pahalle mielelle, kun valittivat koko ajan. En tiennyt, miten puhua heille. Tuntui, että pitäisi 'olla tukena ja antaa heidän puhua sairaudestaan', mutta se oli raskasta. Ei minulla riittänyt aitoa myötätuntoa muille. Omissa ongelmissa tuntui olevan tarpeeksi.
Oikeastaan toivoisin kaikille sairastumista. Ei kostoksi meidän pahuudestamme, vaan siksi, että useille meistä vasta sairaus herättää arvostamaan elämistä. Se myös pehmentää sydäntämme ja vaikka ehkä silloin sairauden ollessa päällä vaikutamme itsekeskeisiltä, niin toivuttuamme luultavasti ymmärrämme toistenkin suruja ja vaikeuksia paremmin. Minä olen ihan iloinen sairaudestani. Olin ihan alusta asti. Se ravisteli ja herätti.
Ehkä minunkaan ei pitäisi odottaa, että toiset osaavat suhtautua sairauteeni viisaasti, kun itsekään en ole osannut toisia auttaa.
Luojan kiitos ystävistä!