Kiteytän hieman asiaani näin lyhyeen...Olen 37-v. perheellinen nainen, vuosi sitten sairastin masennusta ja paniikkihäiriötä. Olin väsynyt työhöni ja lähipiirissäni tapahtuneisiin vaikeisiin asioihin. Muutaman vuoden ajan kypsyttelin ajatusta alan vaihdosta ja viime syksynä tein radikaalin toimenpiteen ja irtisanouduin pitkäaikaisesta työsuhteesta. Elämäni olen tehnyt toimistotyötä. Elämältäni halusin ja haluan sellaisen työn, mikä antaa myös minulle muutakin kuin toimeentulon. Nyt minua kuitenkin pelottaa se, että kuinka minun käy haastattelussa, koska sosiaali- ja terveydenhoitoalalle pyrkiessä täytyy olla alalle soveltuva terveydentila. Te, jotka ymmärrätte mitä tarkoitan, voisitteko ystävällisesti antaa rehellisiä kommentteja.
Paniikkihäiriö esteenä?
alalle haluava
113185
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
ei niissä haastatteluissa tarvitse sairauksiaan kertoa. itselläni myös samat sairaudet ja alalla olen, tai siis opiskelemassa. mutta siis jos lääkitys kunnossa niin onnistuu, jos ei ole en suosittele. tää on kuitenki henkisesti varmaan raskaimpia ammatteja, joita olla voi. itse kadun osittain valintaani, koska en voi ongelmieni kanssa työtä tehdä, kun ei vaan voimat riitä.
Aikaisempien mielenterveysongelmien takia ei kannata unohtaa uutta ammatinvalintaa.kukaan ei kysy sinulta ,eikä näe onko ollut terveydellisiä ongelmia soveltuvuustesteissä.Muista vain se,että olet oikeasti työkykyinen henkisesti ja fyysisesti vaativalle alalle suuntautuessasi.Kohtaat tulevassa työssäsi paljon karmaiseviakin asioita.Jos psyyke ei ole kunnossa ja omat ongelmat ei ole käsiteltynä ,niin et pysty antamaan tarvittavaa hoitoa ja hoivaa toisille .Tsemppiä.
Itse kärsin masennuksesta kun kouluun menin ja siellä alkoi esiintyä paniikkikohtauksia. Hain apua ja pärjään vallan hyvin ja kohta pitäisi saada paperit handuun (toivottavasti) ja töitä löytyy niin paljon kun jaksaa tehdä. Paniikkikohtauksista kärsin edelleen silloin tällöin , mutta mielenkiintoisinta että en ole koskaan saanut niitä töissä- ei ole aikaa ajatella mitä panikoisi;)
Sattumoisin luin noita 'ei mitään hätää terveyden/sairanhoitajan työssä vaikka olisikin ahdistunut paniikkihäiriöinen'.
Siis jos on todettu paniikkihäiriöiseksi ja vaikka saanut hoitoa ja lääkityskin on mikään ei takaa etteikö tilanne voisi pahentua. Päinvastoin sairaanhoitotyössä jos missä tulee stressitilanteita lähes päivittäin, sairaanhoitoalalla jos missä tiedetään että esimies-alais suhteet eivät toimi jolloin työntekijä joutuu useinmiten paahtamaan kovimmalla vaihteella vaikka pää ei kestäisikään.
Ja te neuvotte henkilöä nimenomaan hakeutumaan alalle. Mitä sitten jos tälläisen paniikkihäiriöisen eteen sattuukin potilas joka on vajaakuntoinen ja hankala, levoton? Hups vähän insuliinia ja morfiinia suoneen niin kyllä se siitä vai?
Älä sinä panikoija missään nimessä hakeudu sairaanhoitoalalle, siinähän on vaarassa niin lapset kuin vanhuksetkin kuin myös kaikki vajaakuntoiset jotka eteesi sattuu. Etkö nyt hyvä ihminen ymmärrä että tuleva työsi olisi pelkästään ja vain ja ainoastaan fyysisesti ja psyykkisesti sairaiden ihmisten hoitamista. Miten sinä pankikoija sen muka kestäisit, kun kuolaava ja ölisevä pakkoliikkeinen potilas on levoton ja haluton yhteistyöhön, entä kun joutuisit vaihtamaan niitä dementoituneen vanhuksen haisevia pissa ja kakkavaippoja tai puhdistamaan syöpäpotilaan avannetta tai visvaa vuotava parantumattomia avohaavoja.
Sairaanhoitajan työ ei todellakaan ole mitään siistiä sisätyötä jossa vain hymyillään kauniisti komeille lääkäreille.
ÄLÄ SINÄ PASKAPÄÄ RUPEE OPASTAMAAN TOISIA MITÄ SAA TEHDÄ JA MITÄ EI SAA TEHDÄ. SIIHEN LÖYTYY SINUA KYVYKKÄÄMPIÄKIN. HANKI ITTELLES OMA ELÄMÄ. ET VARMAAN OLE ASIANTUNTIJA ARVIOIMAAN TOISTEN SAIRAUKSIA JA RAJOITTEITA. KESKITY NIIHIN OMIISI JA SYÖ NE "MÖMMÖS"!
"Mitä sitten jos tälläisen paniikkihäiriöisen eteen sattuukin potilas joka on vajaakuntoinen ja hankala, levoton? Hups vähän insuliinia ja morfiinia suoneen niin kyllä se siitä vai?
Älä sinä panikoija missään nimessä hakeudu sairaanhoitoalalle, siinähän on vaarassa niin lapset kuin vanhuksetkin kuin myös kaikki vajaakuntoiset jotka eteesi sattuu. Etkö nyt hyvä ihminen ymmärrä että tuleva työsi olisi pelkästään ja vain ja ainoastaan fyysisesti ja psyykkisesti sairaiden ihmisten hoitamista. Miten sinä pankikoija sen muka kestäisit, kun kuolaava ja ölisevä pakkoliikkeinen potilas on levoton ja haluton yhteistyöhön, entä kun joutuisit vaihtamaan niitä dementoituneen vanhuksen haisevia pissa ja kakkavaippoja tai puhdistamaan syöpäpotilaan avannetta tai visvaa vuotava parantumattomia avohaavoja. "
No huh huh.. Paniikkihäiriö on sairaus, jotai voidaan hoitaa lääkkeillä! Ei se tee ihmisestä hullua joka on vaarallinen potilaille!!:) Ja miten ne pissa- ja kakkavaipat paniikkihäiriöön liittyy?? Jos paniikkihäiriö alkaa pahenemaan tms. voi sen takia jäädä sairaslomalle, kuten muissakin sairauksissa.. Itse olen paniikkihäiriötä sairastava sairaanhoitaja, oireita ei ole ollut vuosiin, kun on hyvä lääke käytössä.
Ei mitenkään voi yleistää, etteikö paniikkihäiriöinen voisi olla hoitoalan töissä, minäkin olen ja uskon jopa, että olen hyvin hyvin sopiva alalle. Olen herkästi tunteva ja erittäin empaattinen ihminen. Tulen asiakkaiden/potilaiden kanssa hyvin toimeen, ja tiedän, että olen pidetty heidän sekä työtoverien keskuudessa. Eihän paniikkihäiriökään ole yksi ja samanlainen oireyhtymä kaikilla, vaan siinä on eri tasoja ja eri vahvuisia tilanteita, välttämättä ei mitään kohtauksiakaan ole, vaan ehkä ihminen on vain hiukan herkempi kuin keskivertoihminen ja herkkyyttähän hoitoalalla juuri tarvitaan ja rutosti lisää. Tiedän kyllä, että hoitomaailma on yksi, missä eniten on työpaikkakiusaamista, mutta itselläni on juuri aivan ihana ja pieni työyhteisö enkä koe mitään paniikkihäiriön oireita edes, en käytä mitään lääkitystäkään. Paniikkihäiriön oireet voivat loppua, jos oireita aiheuttava elämäntilanne muuttuu. Itse tietää varmaan parhaiten, soveltuuko alalle vai ei.
Kiitos teille viesteistänne, oli mukava todeta se, että sain kannustavia viestejä. Toki ymmärrän negatiivisenkin viestin sanoman, mutta kuten toivoinkin, sain kommentteja kanssani samassa tilanteessa olevilta/olleilta. Kyllä se näin on, että joka ei näitä asioita ole läpikäynyt-ei mielestäni osaa hypätä "meidän saappaisiimme". Emme ole yhtään sen vähäarvoisempia ihmisiä kuin ketkään muutkaan. Ja todella oikeilla lääkkeillä/terapialla saadaan hyviä tuloksia. Tulee mieleeni se, että eikö juuri terveydenhoitoalan ihmisen tule hyväksyä toiset sellaisenaan kuin he ovat - arvostaen ja kunnioittaen. Kohdella kaikkia tasavertaisina.
Elämää olen nähnyt ja kokenut monelta kantilta, vaikken tämän vanhempi olekaan, osan lapsuuttani elin alkoholisti-isän kanssa, marttyyri-äidin kanssa aikuisikään, poikaystävän väkivaltaisuus, sovittelijana/välikätenä sukulaisille, läheisen konkurssin seuraaminen, alkoholisoituneita lähimmäisiä, sairauksia, läheisten avioeroja...kaikenlaista on tullut koettua. Mutta myös hyvää, minulla on ihana aviomies ja lapset, yhteistä eloa olemme eläneet 15 vuotta.
Kohtaloita maailmaan mahtuu paljon. Tarkoitan tällä kirjoituksellani vain sitä, että ehkä tähänastiset elämän tuomat asiat ovat minut kypsyttäneet siihen, mitä elämältäni haluan - toisten auttamista.
Ei minulla mitään ruusuisia kuvitelmia alasta ole, tosiasiat ja faktat on pitänyt selvittää itselleen hyvissä ajoin. Sitähän en tiedä, että pääsenkökään alalle tai jos pääsen, miten siinä menestyn. Mutta kuitenkin haluan tosissani yrittää, josko se toisi tullessaan sen mitä haluan.
Negatiiviset kokemukset voivat kääntyä hoitotyössä myös eräänlaiseksi voimavaraksi, kun pystyy ymmärtämään paremmin ihmisten elämäntilanteita, koska on itsekin sen läpikäynyt.
Ei mielestäni paniikkihäiriö ja masennus ole mikään este. Ja varsinkin, jos ne on sairastettu jo tai ne ovat hyvässä hallinnassa.
Tietysti silloin työtä ei varmasti jaksa, jos vaikea masennus on päällä juuri nyt ja paniikkikohtausten takia pelkää päivittäin työhön menoa. Silloin missä tahansa työssä väsyy. Mutta masennuksestakin voi parantua. Ja se voi jopa pysyä kurissa. Ja jos menneisyyden vaikeat asiat on osannut käsitellä ja on "sinut" niiden kanssa, niin asiat voivat kääntyä toisten ymmärtämisen kautta jopa voimavaraksi.
Ei masennus ja paniikkihäiriö tee ihmisestä yhtään huonompaa. Ei niiden pitäisi enää nykymaailmassa olla ikuisia tuomioita, joiden perusteella ihmiset luokitellaan.
Kyllä sinänsä ymmärrän tuon negatiivisen kommentin, että voi masennus hoitamattomana olla paha ja vaikeuttaa työtä ja silloin hoitaja ei varmasti jaksa kohdata vaikeasti sairaita ihmisiä eikä kestä stressiä ja paineita. Varmasti jokainen masennuksen läpikäynyt ihminen tietää, miten raskaalta pelkkä sängystä nouseminen tuntuu. Ei kukaan sellaisessa olotilassa jaksa mitään työtä, saati sitten sellaista jossa jatkuvasti ollaan vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa ja kohdataan vaikeita asioita.
Mutta kun masennuksestakin voi parantua, ei se ole mikään ikuinen tuomio, jonka pitää määrätä aivan kaikesta.
silti itse koulutukseen?kaik näytöt saa nipin napin läpi,ni a vot elämä hymyilee ja eiku taas dokaa.niin lappeenrannassa
...voi parantua. Sehän on muistaakseni diagnosoitu sairaus siinä missä paniikkihäiriökin.