onko tässä alku, kommentoikaa, onko tämä liian tylsää?
Elämä on vain pitkä matka. Se oli tätini Tildan motto. Siitä oli vuosia kun olin nähnyt hänet. Matkoihin liittyen muistan hänen puhuneen kaipauksestaan matkustaa Patagoniaan. Erittäin päättäväisesti hän sanoi kerran, että lähtisi sinne kun täyttäisi viisikymmentä vuotta. Sikäli kun tiedän, hän ei koskaan tehnyt sitä matkaa, mutta matkustiko hän ylipäätänsä mihinkään Suomen ulkopuolelle koko elämänsä aikana, sitä en tiedä. Luultavasti hän kävi ainakin Tallinnassa ja Tukholmassa. Ehkä hän vietti muutamana kesänä jopa viikon etelän kuumuudessa.
Joka tapauksessa hän oli nyt kuollut, ja se olikin tuonut minut tänään paikalle tähän huutokauppakamariin, jossa hänen uniikkeja piirustuksiaan oli muutama kaupan. Itse olin lähinnä kiinnostunut isokokoisesta työstä, joka esitti bussipysäkillä seisovaa naista ja siivekästä hevosta. Naisella oli kädessään ämpäri ja taka-alalla näkyi kirkon tapuli ja tuttu lintupäinen ihmishahmo, joka oli vakiokalustoa tätini töissä, sikäli kun muistin. Taulun oli pannut myyntiin setäni Jaakko, joka yritti näin hyötyä taiteilijan kuoleman mahdollisesti tuomasta hintojen noususta. Itse olin tarjoutunut jo vuosia sitten ostamaan kyseisen taulun Jaakolta, mutta hän oli vain naureskellut tarjouksilleni. Tänään olin siis paikalla taulun takia, halusin sen itselleni, en pelkästään siksi, että uskoin sen olevan yksi tätini parhaista töistä, josta saisin rahani joskus takaisin moninkertaisena. Tauluun liittyi myös tarina tai tarinan pätkä, joka oli jäänyt askarruttamaan minua.
Kyse oli edesmenneestä kaksossisarestani Päivistä, joka oli ennen kuolemaansa ollut kanssani katsomassa tädin uusinta näyttelyä. Tästä oli aikaa jo viisitoista vuotta, mutta muisto oli erittäin elävänä mielessäni. Siskonikin olisi halunnut ostaa taulun, mutta Jaakko oli ennättänyt edelle. Näyttelyn yleisö koostui lähinnä sukulaisista. Tätini, isäni sisar, kuului kymmenpäiseen sisarusparveen, he olivat niitä suuria ikäluokkia, kaikilla oli vähintään kolme lasta ja osalla jo omiakin lapsia, joten suvun ulkopuolisten puuttuminen paikalta lähes kokonaan, ei tehnyt näyttelyn avajaisyleisöstä mitenkään vähälukuista. Tämä oli ennen kuin tätini löi itsensä läpi ja tuli varsinaisesti suuren yleisön tietoisuuteen. Silloinhan siskollani ei enää olisi ollut varaa ostaa Tildan töitä.
Päivi oli pettynyt, koska Jaakko ei suostunut luopumaan taulusta, vaikka Päivi tarjosi hänelle viisisataa markkaa enemmän. Sitten Päivi kertoi tulkintansa taulusta. Nauroin sille, mutta nyt kun Tilda on poissa, kuten Päivikin, luulen ymmärtäväni, miten oikeaan Päivi osui.
-Nainen odottaa bussia, hän sanoi. – Se on Tilda, tämä olikin ilmiselvää, yhdennäköisyys oli nähtävissä. – Naisella on hevonen ja hevosen kanssa ei voi nousta bussiin. Takana on kirkko ja hautausmaa. Varispäinen hahmo kuvaa kuollutta äitiä, joka on haudattu tämän kirkon hautausmaalle, hän on aina läsnä, tai ehkä se onkin kuolema. Mutta nainen tahtoisi lähteä, eikä voi.
Kuten sanoin, minua nauratti. Kysyin miksi hän ei nouse siivekkään hevosen selkään ja lennä pois. Päivi vastasi että ehkä Tilda nousikin sen selkään, ajatuksissaan voi ainakin paeta jos ei muuten. Siivekäs hevonenhan on perinteisesti Pegasos, runoratsu. En uskonut taideteoksen olevan yksioikoisesti tulkittavissa, en uskonut minkäänlaisiin tulkintoihin. Minä vain katsoin ja sanoin: aha. Minä koin. En halunnut ajatella asiaa tarkemmin, enkä ainakaan lähteä tekemään spekulaatiota taiteilijan elämän kautta. Mutta Päivin selitys perustui siihen, että Tilda toimi isänsä omaishoitajana taiteilijan työn ohessa. Minusta hän olisi voinut lähteä, jos olisi halunnut. Isoisä olisi voinut mennä vanhainkotiin ja Tilda olisi ollut vapaa nousemaan bussiin. Väitin vastaan, että minusta Tilda-hahmo pikemminkin odotti jotakuta. Hän tuli joka päivä pysäkille samaan aikaan ja odotti jonkun tulevan. Sulhasen kenties. Hän oli prinsessa valkoisen hevosen kanssa ilman prinssiä. Tildalla ei ollut siihen aikaan vielä lapsia.. Hän oli kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen. Neljän vuoden päästä, neljäkymmentäkaksivuotiaana hän tuli yllättäen raskaaksi, tarkoitan, että asia oli minulle itselleni yllätys, koska olin kuvitellut hänen pysyvän ikuisesti lapsettomana ja naimattomana. Miestä ei tosin missään vaiheessa näkynyt, mutta oletan, että raskauden takana oli mies, tai olisiko hän käynyt hoidossa jollain yksityisellä lapsettomuusklinikalla. Tilda sai kaksostytöt, kaksosia on suvussamme tavallista enemmän, joten tämä ei ollut kenellekään yllätys. Isästä ei koskaan puhuttu ainakaan minun kuulteni, mutta en ollutkaan paljon Tildaan yhteydessä, eikä isänikään ollut halukas puhumaan hänestä. Kaksosten nimiäisissäkään en ollut, Tilda ei kuulunut kirkkoon, hän oli agnostikko ja hänen tyttäriään ei koskaan kastettu kristillisesti. Tilda nimesi heidät Maijaksi ja Matildaksi. He elivät yksitoista vuotta ja saivat kumpikin surmansa samassa auto-onnettomuudessa, jossa Tildakin kuoli. Tilda törmäsi yhteen rekan kanssa talviaamuna, kun oli viemässä tyttöjä kouluun. He asuivat maaseudulla, mutta yleensä tytöt kulkivat koulutaksilla. Ei tiedetty miksi Tilda oli sinä aamuna lähtenyt itse viemään heitä. Jopa itsemurhastakin puhuttiin, mutta mitään ei pystytty todistamaan, koska olihan tie ollut liukas ja rekka voinut ajaa ylinopeutta tai sitten Tilda. Paikalla ei näkynyt pitkiä jarrutusjälkiä, mutta satoi lunta, joka oli ehkä peittänyt jo osan jäljistä kun poliisi tuli paikalle. Tapasin Matildan ja Maijan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kun he olivat noin kaksivuotiaita, toisen kerran kun he olivat seitsemän. Ensimmäisellä kerralla he olivat serkkuni Aatoksen pojan Maxin ylioppilasjuhlissa. Toisella kerralla näin Tildan tyttärineen Helsingin Stockmannilla, lastenvaateosastolla. Tytöt näyttivät suloisilta ja ujoilta ja välttelivät katsettani. He olivat serkkujani, mutta olin liian vanha, jotta he olisivat tunteneet erityistä halua tutustua minuun, enkä minäkään osannut kommunikoida tuon ikäisten lasten kanssa. En keksinyt heille yhtään mitään sanottavaa tavanomaisen ”te olette kasvaneet ja tulleet isoiksi tytöiksi” -fraasin lisäksi.
-Eivätkö he olekin kauniita, totesi Tilda minulle, hiukan poissaolevan oloisena. – He ovat kumpikin oman luokkansa priimuksia.
Tytöt olivat jostain syystä eri luokilla koulussa. Ehkä Tilda halusi että he eivät olisi koko ajan keskenään, mutta varmaan he välitunnilla olivat kuitenkin aina yhdessä, erottamattomat, kaksi puoliskoa kokonaisia vain yhdessä, kuten minä ja siskoni Päivi. Sen jälkeen kun hän kuoli, tunsin itseni vapaaksi. Ja siitä lähtien minulla on ollut tunne kuin jotain puuttuisi. Siitäkin huolimatta, että minulla on nyt kaksi omaa lasta, tyttö ja poika, syntyneet viiden vuoden välein, silmäteriäni molemmat.
Huutokauppa alkoi ja pysyttelin tarkkana. Paikalla olikin yllättävän paljon porukkaa. Tilaisuutta ei oltu mainostettu niin paljoa, siksi olin ajatellut että minulla on mahdollisuuksia. Kun Bussipysäkki-taulu tuotiin esiin, syntyi hetken hiljaisuus. En kiirehtinyt tarjoamaan. Sitten huomasin että paikalla oli muitakin kiinnostuneita. Jollain tavalla tutun näköinen ikäiseni mies, jonka kulmakarvat olivat eri tasoissa. Hän oli erään serkkuni aviomies. Mielialani laski. Tarjouksia tuli laiskasti mutta varmasti. Pysyin mukana niin kauan kuin saatoin, mutta hinta nousi yli neljän tuhannen joka oli minulle ehdottomasti liikaa. Narskuttelin hampaitani ja tuijotin ilkeästi serkkuni miestä Laria. Raha ratkaisee, niinhän se on, ajattelin. Hinta nousi korkeaksi, mutta piirustus olikin isokokoinen, näyttävä. Taas yksi turha yritys saada jotakin, mikä on mahdotonta, ajattelin ja poistuin paikalta. Mutta olisihan minulla aina muistot, ainakin kunnes muisti menisi. Ajattelin Päiviä, hänen omien kasvojeni kanssa lähes identtisiä kasvojaan. Siitä oli aikaa ja omalla kohdallani parikymmentä kiloa läskiä oli tullut lisää. Päivi pysyisi mielessäni aina hoikkana ja Tilda kovaäänisenä akkana joka piirsi kuin Picasso ja lähti täältä ihan liian aikaisin.
Elämä on vain pitkä matka. Se oli tätini Tildan motto. Siitä oli vuosia kun olin nähnyt hänet. Matkoihin liittyen muistan hänen puhuneen kaipauksestaan matkustaa Patagoniaan. Erittäin päättäväisesti hän sanoi kerran, että lähtisi sinne kun täyttäisi viisikymmentä vuotta. Sikäli kun tiedän, hän ei koskaan tehnyt sitä matkaa, mutta matkustiko hän ylipäätänsä mihinkään Suomen ulkopuolelle koko elämänsä aikana, sitä en tiedä. Luultavasti hän kävi ainakin Tallinnassa ja Tukholmassa. Ehkä hän vietti muutamana kesänä jopa viikon etelän kuumuudessa.
Joka tapauksessa hän oli nyt kuollut, ja se olikin tuonut minut tänään paikalle tähän huutokauppakamariin, jossa hänen uniikkeja piirustuksiaan oli muutama kaupan. Itse olin lähinnä kiinnostunut isokokoisesta työstä, joka esitti bussipysäkillä seisovaa naista ja siivekästä hevosta. Naisella oli kädessään ämpäri ja taka-alalla näkyi kirkon tapuli ja tuttu lintupäinen ihmishahmo, joka oli vakiokalustoa tätini töissä, sikäli kun muistin. Taulun oli pannut myyntiin setäni Jaakko, joka yritti näin hyötyä taiteilijan kuoleman mahdollisesti tuomasta hintojen noususta. Itse olin tarjoutunut jo vuosia sitten ostamaan kyseisen taulun Jaakolta, mutta hän oli vain naureskellut tarjouksilleni. Tänään olin siis paikalla taulun takia, halusin sen itselleni, en pelkästään siksi, että uskoin sen olevan yksi tätini parhaista töistä, josta saisin rahani joskus takaisin moninkertaisena. Tauluun liittyi myös tarina tai tarinan pätkä, joka oli jäänyt askarruttamaan minua.
Kyse oli edesmenneestä kaksossisarestani Päivistä, joka oli ennen kuolemaansa ollut kanssani katsomassa tädin uusinta näyttelyä. Tästä oli aikaa jo viisitoista vuotta, mutta muisto oli erittäin elävänä mielessäni. Siskonikin olisi halunnut ostaa taulun, mutta Jaakko oli ennättänyt edelle. Näyttelyn yleisö koostui lähinnä sukulaisista. Tätini, isäni sisar, kuului kymmenpäiseen sisarusparveen, he olivat niitä suuria ikäluokkia, kaikilla oli vähintään kolme lasta ja osalla jo omiakin lapsia, joten suvun ulkopuolisten puuttuminen paikalta lähes kokonaan, ei tehnyt näyttelyn avajaisyleisöstä mitenkään vähälukuista. Tämä oli ennen kuin tätini löi itsensä läpi ja tuli varsinaisesti suuren yleisön tietoisuuteen. Silloinhan siskollani ei enää olisi ollut varaa ostaa Tildan töitä.
Päivi oli pettynyt, koska Jaakko ei suostunut luopumaan taulusta, vaikka Päivi tarjosi hänelle viisisataa markkaa enemmän. Sitten Päivi kertoi tulkintansa taulusta. Nauroin sille, mutta nyt kun Tilda on poissa, kuten Päivikin, luulen ymmärtäväni, miten oikeaan Päivi osui.
-Nainen odottaa bussia, hän sanoi. – Se on Tilda, tämä olikin ilmiselvää, yhdennäköisyys oli nähtävissä. – Naisella on hevonen ja hevosen kanssa ei voi nousta bussiin. Takana on kirkko ja hautausmaa. Varispäinen hahmo kuvaa kuollutta äitiä, joka on haudattu tämän kirkon hautausmaalle, hän on aina läsnä, tai ehkä se onkin kuolema. Mutta nainen tahtoisi lähteä, eikä voi.
Kuten sanoin, minua nauratti. Kysyin miksi hän ei nouse siivekkään hevosen selkään ja lennä pois. Päivi vastasi että ehkä Tilda nousikin sen selkään, ajatuksissaan voi ainakin paeta jos ei muuten. Siivekäs hevonenhan on perinteisesti Pegasos, runoratsu. En uskonut taideteoksen olevan yksioikoisesti tulkittavissa, en uskonut minkäänlaisiin tulkintoihin. Minä vain katsoin ja sanoin: aha. Minä koin. En halunnut ajatella asiaa tarkemmin, enkä ainakaan lähteä tekemään spekulaatiota taiteilijan elämän kautta. Mutta Päivin selitys perustui siihen, että Tilda toimi isänsä omaishoitajana taiteilijan työn ohessa. Minusta hän olisi voinut lähteä, jos olisi halunnut. Isoisä olisi voinut mennä vanhainkotiin ja Tilda olisi ollut vapaa nousemaan bussiin. Väitin vastaan, että minusta Tilda-hahmo pikemminkin odotti jotakuta. Hän tuli joka päivä pysäkille samaan aikaan ja odotti jonkun tulevan. Sulhasen kenties. Hän oli prinsessa valkoisen hevosen kanssa ilman prinssiä. Tildalla ei ollut siihen aikaan vielä lapsia.. Hän oli kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen. Neljän vuoden päästä, neljäkymmentäkaksivuotiaana hän tuli yllättäen raskaaksi, tarkoitan, että asia oli minulle itselleni yllätys, koska olin kuvitellut hänen pysyvän ikuisesti lapsettomana ja naimattomana. Miestä ei tosin missään vaiheessa näkynyt, mutta oletan, että raskauden takana oli mies, tai olisiko hän käynyt hoidossa jollain yksityisellä lapsettomuusklinikalla. Tilda sai kaksostytöt, kaksosia on suvussamme tavallista enemmän, joten tämä ei ollut kenellekään yllätys. Isästä ei koskaan puhuttu ainakaan minun kuulteni, mutta en ollutkaan paljon Tildaan yhteydessä, eikä isänikään ollut halukas puhumaan hänestä. Kaksosten nimiäisissäkään en ollut, Tilda ei kuulunut kirkkoon, hän oli agnostikko ja hänen tyttäriään ei koskaan kastettu kristillisesti. Tilda nimesi heidät Maijaksi ja Matildaksi. He elivät yksitoista vuotta ja saivat kumpikin surmansa samassa auto-onnettomuudessa, jossa Tildakin kuoli. Tilda törmäsi yhteen rekan kanssa talviaamuna, kun oli viemässä tyttöjä kouluun. He asuivat maaseudulla, mutta yleensä tytöt kulkivat koulutaksilla. Ei tiedetty miksi Tilda oli sinä aamuna lähtenyt itse viemään heitä. Jopa itsemurhastakin puhuttiin, mutta mitään ei pystytty todistamaan, koska olihan tie ollut liukas ja rekka voinut ajaa ylinopeutta tai sitten Tilda. Paikalla ei näkynyt pitkiä jarrutusjälkiä, mutta satoi lunta, joka oli ehkä peittänyt jo osan jäljistä kun poliisi tuli paikalle. Tapasin Matildan ja Maijan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kun he olivat noin kaksivuotiaita, toisen kerran kun he olivat seitsemän. Ensimmäisellä kerralla he olivat serkkuni Aatoksen pojan Maxin ylioppilasjuhlissa. Toisella kerralla näin Tildan tyttärineen Helsingin Stockmannilla, lastenvaateosastolla. Tytöt näyttivät suloisilta ja ujoilta ja välttelivät katsettani. He olivat serkkujani, mutta olin liian vanha, jotta he olisivat tunteneet erityistä halua tutustua minuun, enkä minäkään osannut kommunikoida tuon ikäisten lasten kanssa. En keksinyt heille yhtään mitään sanottavaa tavanomaisen ”te olette kasvaneet ja tulleet isoiksi tytöiksi” -fraasin lisäksi.
-Eivätkö he olekin kauniita, totesi Tilda minulle, hiukan poissaolevan oloisena. – He ovat kumpikin oman luokkansa priimuksia.
Tytöt olivat jostain syystä eri luokilla koulussa. Ehkä Tilda halusi että he eivät olisi koko ajan keskenään, mutta varmaan he välitunnilla olivat kuitenkin aina yhdessä, erottamattomat, kaksi puoliskoa kokonaisia vain yhdessä, kuten minä ja siskoni Päivi. Sen jälkeen kun hän kuoli, tunsin itseni vapaaksi. Ja siitä lähtien minulla on ollut tunne kuin jotain puuttuisi. Siitäkin huolimatta, että minulla on nyt kaksi omaa lasta, tyttö ja poika, syntyneet viiden vuoden välein, silmäteriäni molemmat.
Huutokauppa alkoi ja pysyttelin tarkkana. Paikalla olikin yllättävän paljon porukkaa. Tilaisuutta ei oltu mainostettu niin paljoa, siksi olin ajatellut että minulla on mahdollisuuksia. Kun Bussipysäkki-taulu tuotiin esiin, syntyi hetken hiljaisuus. En kiirehtinyt tarjoamaan. Sitten huomasin että paikalla oli muitakin kiinnostuneita. Jollain tavalla tutun näköinen ikäiseni mies, jonka kulmakarvat olivat eri tasoissa. Hän oli erään serkkuni aviomies. Mielialani laski. Tarjouksia tuli laiskasti mutta varmasti. Pysyin mukana niin kauan kuin saatoin, mutta hinta nousi yli neljän tuhannen joka oli minulle ehdottomasti liikaa. Narskuttelin hampaitani ja tuijotin ilkeästi serkkuni miestä Laria. Raha ratkaisee, niinhän se on, ajattelin. Hinta nousi korkeaksi, mutta piirustus olikin isokokoinen, näyttävä. Taas yksi turha yritys saada jotakin, mikä on mahdotonta, ajattelin ja poistuin paikalta. Mutta olisihan minulla aina muistot, ainakin kunnes muisti menisi. Ajattelin Päiviä, hänen omien kasvojeni kanssa lähes identtisiä kasvojaan. Siitä oli aikaa ja omalla kohdallani parikymmentä kiloa läskiä oli tullut lisää. Päivi pysyisi mielessäni aina hoikkana ja Tilda kovaäänisenä akkana joka piirsi kuin Picasso ja lähti täältä ihan liian aikaisin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Afrikan savanneista.:)
Kuulemma kaunista. Jaa, oletko nyt Afrikassa?
Tässä katkelmassa on novellin ainesta. Tekstissäsi on mukava tunnelma ja tarinasi on periaatteessa hyvä kokonaisuus. Täydentämistä se kaipaa vain alun ja lopun väliin. Syvennä tarinaa ja kuvaile enemmän.
Kiinnitä kuitenkin jatkossa huomoiota sujuvampaan kerrontaan: selkeämpiin lauseisiin, kappalejakoon ja täsmällisempään kerrontaan. Esim. tauluun liittyy joko tarina tai tarinan pätkä ja eräs serkku on esim. Kaija-serkku.
sheriffi! Kiva kuulla että periaatteessa tämän voisi mieltää kokonaisuudeksi, jossa on loppu ja alku. Keskikohta kaipaisi muokkaamista. Tämä on vähän raakile tietysti.
mielestäni jonkin huipennuksen, miksi lari halusi ostaa taulun? sen ympärille voisi rakentaa jonkin uuden yllättävän lopun.
Esim huomaat huutiksessa jonkin toisen henkilön Larin kanssa ja tajuat yhtä-äkkiä jonkin asia-yhteyden.
Mielestäni jutussa oli imua ja se oli taiten kerrottu. kaikkea ei selitetty puhki, lukijan mielikuvitukselle jäi tilaa.
Mika Waltari opastaa mm. näin:
1. "Koeta aloittaa novelli mahdollisimman yllättävästi."
Toteutuuko sinun tarinassasi?
2. "Aiheen mukana novelli seisoo tai kaatuu."
Nyt pitäisi tarinastasi löytää se aihe, idea. Eli mitä halusit oikeastaan sanoa.
3. "Eletyn elämän väkevä tuntu..." (hyvä olla novellissa)
Saisitko väkevämmäksi, dramaattisemmaksi, intohimoisemmaksi... Vielä on varaa, ennen kuin menee överiksi.
4. "Onnistuneelle novellille on ominaista tyyni rauha..."
Tämän voisi hyvinkin sanoa toteutuneen tekstissäsäi.
Siis novelli. Pöh.
Kun luin tämän, ja luin kyllä kokonaan alusta loppuun harppomatta (joka on minulle kyllä aika harvinaista tällä palstalla), niin lopputuloksena sitten se, että kaikenlaistahan voi kirjoittaja kirjoittaa ja kerätä alkusysäykseksi, mutta siitä sitten kun lähtee kehittämään. Eli valitsee sen kohderyhmän tai paremminkin lajin.
Siis tulipa nyt taas mieleeni ihan näitä suomalaisia kaunokirjoja kun harvakseen lueskelen, että paljon on niihinkin aina kasattu kaikenlaista, mutta sitten se teksti vain on siinä, mitään ei olekaan
rivien välissä,
ja se teksti sinällään on yhtä mitäänsanomatonta puuroa. Sen verran innostuin tekstistäsi, että tarkistin sen Patagonian, että mitä kaikkea siellä sitten...
No tällainen puuro siis pläjäyksenä harvaa lukijaa innostaa, ei minuakaan. Mutta sitten kun kirjoittaja näkee vaivaa ja kirjoittaa tämän puuron a u k i, ja tarkoitan oikein kunnolla. Tässä tekstissäsi ihan vaikka sellaista Marcel Proust tyyliä.. .joten taitavana kirjoittajana saat tästä hyvinkin sellaisen 350 sivuisen kaunokirjallisen romaanin kirjoitettua kun seuraat kaikki ne polut jotka tämä puuroinen sotku selkiytyäkseen vaatii, joten
anna mennä ja tekstin lentää !
Kirjoittamisiin!
asiaa, Juupeli, Skeba ja Scarabaeus. Sain tästä hyviä ideoita "auki kirjoittamiseen", kiitos asiallisista kommenteista, mutta Scarabaeus: puuroa? sen verran tykkään kuitenkin tästä tekstistä "novellinpoikanen-untuvikko", että mielestäni se on riisipuuroa kanelisokerilla tai mannapuuroa mehukeitolla ennemmin kuin veteen keitettyä kaurapuuroa.
Tässä on tietty kadonnutta aikaa etsimässä-fiilinki ollut, mutta tsekkasin mitä olin merkinnyt tämän novelln "teemaksi" alunperin, olin kirjoittanut jotain: matka, halu matkustaa jne. Onhan toi ihan kesken kyllä.
... ja nimenomaan ei tietenkään kaurapuuroa !
".. .joten taitavana kirjoittajana saat tästä hyvinkin sellaisen 350 sivuisen kaunokirjallisen romaanin kirjoitettua kun seuraat kaikki ne polut jotka tämä puuroinen sotku selkiytyäkseen vaatii"
.
mutta hyvin kirjoitettu. Hyvä tyyli. Ja tyylihän on sitä kirjoittajan omaa aitoa kirjoitusta, joten hyvä tyyli tarkoittanee, että kirjoittajassa on 'tyyliä' tai mitä se nyt sitten on.
Mielenkiintoinen aihe. Voisit laajentaa paljonkin. Poistaa joitakin yksityiskohtia listamaisuuden välttämiseksi, ja kuvailla Tilda-tätiä enemmän. Tai ei kuvailla, vaan näyttää häntä toiminnassa. Osaat sen. Parilla sanalla luot mielikuvan hyvin taitavasti.
Kiva lukea. Odotan kirjaasi tai novellikokoelmaa. Tykkään kirjoittajista, jotka eivät tunge rumuutta tai himoja joka kappaleeseen. Maailmassa on niin paljon kaunista, mielenkiintoista ja ilahduttavaa.
kommentista! Hyviä vinkkejä. Tämä on tosiaan ensimmäinen luonnos, vähän puuromainen. Itsekin ajattelin että jotain tunnelmaa tässä on ja siksi laitoinkin tämän tänne, että oliko se vain minun päässäni, mutta moni on ollut samaa mieltä, mikä on ihan kiva kuulla. Tästä saa taas tsemppiä jatkaa kirjoittamista.