äitiongelma

Ei. Kerroinhan että meillä ei juuri tunteita näytetä. Jotain saatetaan joskus jupista puoliksi itekseen. Ja vähän tyyliin päivitellä ja alentuvasti suhtautua 'lapsen' päähänpistoihin..

Kirjoituksesi on kuin suoraan omasta päästäni, paitsi että olen reilu parikymppinen ja äitini on elossa. Minulla on muutama vuosi sitten ollut erittäin agressiivinen (henkisesti) ja yksipuolinen huono suhde äitiini. Yksipuolinen siksi että minä olen se "pahis"/huutaja/se ketä ärsyttää, mutta toinen ei ole osannut edes puolustautua, suurinpiirtein itkua tihrustaen istunut hiljaa ja ottanut turhautumiseni vastaan. Ja sekös minua on ärsyttänyt vielä enemmän, ja se ettei kunnon riitaa ikinä saatu aikaiseksi. Se olisi PUHDISTANUT AIVAN VARMASTI ILMAA. En halua puolustaa huonoa käyttäytymistäni ja se hävettää nykyään todella paljon. Mutta en pysty vieläkään tajuamaan miksei aikuinen ihmisen saa murrosikäistä lastaan/lapsiaan ruotuun. Ikäänkuin äidin ja lapsen roolit olisivat menneet toisinpäin ja minä olen se joka on nykyään aikuisempi.

Meillä myöskään ei puhuta yhtään mistään hyvästä/pahasta, tai sitten se on isäni joka jotain kyselee ja kertoilee jopa äitini terveyteen liittyviä asioita, eikö tämä itse voisi avata suutaan??!! En myöskään tunne äitiäni ollenkaan! Hän ei ole ikinä puhunut omasta nuoruudestaan jne. Ainoastaan valokuvia olen kaivellut jostain ja katsellut omatoimisesti.

Olen jo aikoja sitten päättänyt että en ikinä halua olla samanlainen hissukka ja anteeksipyytelijä. Nykyään välit ovat neutraalit, en hermostu hänen saamattomuuteen enää samalla tavalla mutta kunnioitus puuttuu, ikävä kyllä. Äitini hän kyllä on ja siinä mielessä rakastan mutta henkilökohtaisella tasolla? En tiedä.

Kirjoitit näin: "Jokin kumma voima veti minua aina kotiin ja pois lähdin aina hyvin ahdistuneena. Syytin itseäni siitä, että en osaa olla äidin kanssa. Yhteydenpitokin oli keskustelua muista läheisitä. Omista asioista puhuin hyvin vähän ja kaarrellen."

Tämä osui minuun kipeästi ja tiivistää koko elämäni... Jokin vetää minua lapsuudenkotiini, en osaa aloittaa omaa elämää, suhteita ei ole koska olen niin kiinni menneessä. Tunnen todella huonoa omaa tuntoa suhteestani äitiini ja siitä miten käyttäydyin ennen ja miten en osaa vieläkään rakastaa häntä. En myöskään osaa puhua asioistani ja yritänkin jopa vältellä tai kaunistella tilanteissa joissa joudun kertomaan elämäntilanteestani jne. Tälle en löydä mitään järkevää syytä, aiheet joita välttelen saattavat olla niinkin arkipäiväisiä kuin jonkun tavaran osto. Joku sanoinkuvaamaton syyllisyys nousee aina pintaan joka asiassa.

Ehkä nämä keskustelut täällä antavat minulle toivoa, ei se olekaan kokonaan minun vikani, tai hänen vikansa, mutta toivon todella että en pistä vahinkoa kiertämään jos lapsia joskus saan.

sinulle...... kirjoitti:

Kirjoituksesi on kuin suoraan omasta päästäni, paitsi että olen reilu parikymppinen ja äitini on elossa. Minulla on muutama vuosi sitten ollut erittäin agressiivinen (henkisesti) ja yksipuolinen huono suhde äitiini. Yksipuolinen siksi että minä olen se "pahis"/huutaja/se ketä ärsyttää, mutta toinen ei ole osannut edes puolustautua, suurinpiirtein itkua tihrustaen istunut hiljaa ja ottanut turhautumiseni vastaan. Ja sekös minua on ärsyttänyt vielä enemmän, ja se ettei kunnon riitaa ikinä saatu aikaiseksi. Se olisi PUHDISTANUT AIVAN VARMASTI ILMAA. En halua puolustaa huonoa käyttäytymistäni ja se hävettää nykyään todella paljon. Mutta en pysty vieläkään tajuamaan miksei aikuinen ihmisen saa murrosikäistä lastaan/lapsiaan ruotuun. Ikäänkuin äidin ja lapsen roolit olisivat menneet toisinpäin ja minä olen se joka on nykyään aikuisempi.

Meillä myöskään ei puhuta yhtään mistään hyvästä/pahasta, tai sitten se on isäni joka jotain kyselee ja kertoilee jopa äitini terveyteen liittyviä asioita, eikö tämä itse voisi avata suutaan??!! En myöskään tunne äitiäni ollenkaan! Hän ei ole ikinä puhunut omasta nuoruudestaan jne. Ainoastaan valokuvia olen kaivellut jostain ja katsellut omatoimisesti.

Olen jo aikoja sitten päättänyt että en ikinä halua olla samanlainen hissukka ja anteeksipyytelijä. Nykyään välit ovat neutraalit, en hermostu hänen saamattomuuteen enää samalla tavalla mutta kunnioitus puuttuu, ikävä kyllä. Äitini hän kyllä on ja siinä mielessä rakastan mutta henkilökohtaisella tasolla? En tiedä.

Kirjoitit näin: "Jokin kumma voima veti minua aina kotiin ja pois lähdin aina hyvin ahdistuneena. Syytin itseäni siitä, että en osaa olla äidin kanssa. Yhteydenpitokin oli keskustelua muista läheisitä. Omista asioista puhuin hyvin vähän ja kaarrellen."

Tämä osui minuun kipeästi ja tiivistää koko elämäni... Jokin vetää minua lapsuudenkotiini, en osaa aloittaa omaa elämää, suhteita ei ole koska olen niin kiinni menneessä. Tunnen todella huonoa omaa tuntoa suhteestani äitiini ja siitä miten käyttäydyin ennen ja miten en osaa vieläkään rakastaa häntä. En myöskään osaa puhua asioistani ja yritänkin jopa vältellä tai kaunistella tilanteissa joissa joudun kertomaan elämäntilanteestani jne. Tälle en löydä mitään järkevää syytä, aiheet joita välttelen saattavat olla niinkin arkipäiväisiä kuin jonkun tavaran osto. Joku sanoinkuvaamaton syyllisyys nousee aina pintaan joka asiassa.

Ehkä nämä keskustelut täällä antavat minulle toivoa, ei se olekaan kokonaan minun vikani, tai hänen vikansa, mutta toivon todella että en pistä vahinkoa kiertämään jos lapsia joskus saan.

Lue lisää

Lisäys vielä että tämä tilanne tuntuu suht lohduttomalta, tuntuu kuin pitäisi päästä elämään lapsuus ja nuoruus uudelleen, olemaan parempi tytär. Pelkään että aika loppuu kesken ja siinä sitä onkin murehtimista koko loppuiäksi miten olin niin etäinen ja ilkeilevä tytär teini-iässä. Vaikka sitä kuinka mietin ja pohdin ja tiedän tilanteen, en usko että osaan ikinä ottaa ratkaisevaa askelta ja korjata välejä. Muillakaan sisaruksillani ei ole läheistä suhdetta äitiin. Isälle sen sijaan osaan paremmin puhua ja hänelle soitan jos on jotain ongelmia. Äitini suhteen pelkään että välit kylmenevät (minun puoleltani) niin että en enää huomioi häntä lainkaan. :(

lisäys äskeiseen.... kirjoitti:

Lisäys vielä että tämä tilanne tuntuu suht lohduttomalta, tuntuu kuin pitäisi päästä elämään lapsuus ja nuoruus uudelleen, olemaan parempi tytär. Pelkään että aika loppuu kesken ja siinä sitä onkin murehtimista koko loppuiäksi miten olin niin etäinen ja ilkeilevä tytär teini-iässä. Vaikka sitä kuinka mietin ja pohdin ja tiedän tilanteen, en usko että osaan ikinä ottaa ratkaisevaa askelta ja korjata välejä. Muillakaan sisaruksillani ei ole läheistä suhdetta äitiin. Isälle sen sijaan osaan paremmin puhua ja hänelle soitan jos on jotain ongelmia. Äitini suhteen pelkään että välit kylmenevät (minun puoleltani) niin että en enää huomioi häntä lainkaan. :(

Lue lisää

Olen ollut pari viikoa netin ulottumattomissa ja vasta nut luin vastauksesi. Olen lukenut paljon äitiongelmaisten kirjoituksia, mutta sinä olet ensimmäinen, joka kirjoittaa täysin minun ongelmastani. Sinä olet siinä onnellisessa asemassa, että sinulla on elämä edessä ja aivan varmasti löydät tyydyttävän ratkaisun, kun tiedostat asian. Minä olen vasta viime vuosina tiedostanut tilanteeni ja teen nyt surutyötä elämättömästä elämästä. Olin henkisesti sidottu kotiin, vaikka en saanut sieltä mitään ja omat itsenäisen elämän mahdollisuudet jäivät käyttämättä

Miten tuttuja ovatkaan nuo sinun itsesyytöksesi siitä, että olet huono tytär, et osaa puhua tai olla äidin kanssa. Koet, että sinuntehtäväsi on luoda ja ylläpitää äitisuhdetta. Minä elin niiden kanssa koko äidin elinajan ja pelkäsin kuten sinä, että aika loppuu kesken. Loppuikin, mutta surusta huolimatta ei ylimääräistä taakkaa jäänyt. Vasta vuosikymmenien jälkeen aloin miettiä sitä, miksi en muista äitiä ja siitä kerä alkoi purkautua.

Olen pohdinnoissani tullut siihen tulokseen, että eihän suhdetta voi yksipuolisesti solmia eikä ylläpitää. Minulla ei ollut tunneyhteyttä äitiin. Hän ei jakanut omia tunteitaan kanssani, eikä ottanut vastaan minun tunteitani. Kukaan muukaan ei ottanut vastaan tunteitani. Sain selvitä niin hyvin kuin osasin. En vain osannut irroittautua kodista ja kasvaa itsenäiseksi aikuiseksi.

Minä luulin, että muilla sisaruksilla oli aika toimiva suhde ja kysyin vasta äsken yhdeltä siskoltani. Yllätys, yllätys, hänellä oli aivan samat kokemukset. Tulipahan yhteistä surtavaa.

En toki syytä äitiä. Kyllä hän välitti lapsistaan ja halusi heidän parastaan, mutta muuhun hänellä ei ollut voimavaroja.

Haluan vielä sanoa, että et ole syyllinen toimimattomaan suhteeseen, eikä sen muuttaminen ole yksin sinun toimestasi mahdollista. Pelkäät välien kylmenemistä äitiisi. Uskallan sanoa, että ehkä ne vain muutuvat toisenlaiseksi, etäisemmiksi, mutta ne kyllä säilyvät. Ehkä myöntämällä, ettet koskaan saa ´oikeaa´ äitisuhdetta, pääset irti kodista ja menneestä. Voit aloittaa oman elämäsi nykyhetkessa. Tätä asiaa minä opettelen ja olen pääsyt jo alkuun. Toivottavasti nämä ajatukset eivät loukkaa sinua, sillä olemmehan eri aikakauden lapsia.
Kirjoituksistasi päätellen olet jo selviytymisen tiellä. Matka ei ole helppo, mutta kannattaa!

Normaalin tai kohtalaisen turvallisen (muutenkin kuin ulkoisesti) lapsuuden eläneet eivät voi tajuta, mistä on kyse.

se on...... kirjoitti:

Normaalin tai kohtalaisen turvallisen (muutenkin kuin ulkoisesti) lapsuuden eläneet eivät voi tajuta, mistä on kyse.

Normaalin, turvallisen lapsuuden eläneet eivät siis ymmärrä, miksi pitäisi soitella äidille kerran päivässä. Tätäkö tarkoitit? Ehkä heidän ei tarvitsekaan, ehkä he eivät ymmärrä näitä soittajia.

Mutta jos lapsi on kokenut turvattomuutta lapsuudenkodissaan ja muualla, miksi soitella äidille, joka ei aiemminkaan ole välittänyt? Koska hän kaipaa äidillisiä ohjeita, tämän läheisyyttä, hyväksyntää, vielä parisuhteessa?

Mistä juttelette äitinne kanssa joka päivä? Mitä sellaista apua kaipaatte, mitä miehenne tai ystävänne ei teille voi tarjota? Mikä elämän menossa on niin monimutkaista?

kaipaa äitiä? kirjoitti:

Normaalin, turvallisen lapsuuden eläneet eivät siis ymmärrä, miksi pitäisi soitella äidille kerran päivässä. Tätäkö tarkoitit? Ehkä heidän ei tarvitsekaan, ehkä he eivät ymmärrä näitä soittajia.

Mutta jos lapsi on kokenut turvattomuutta lapsuudenkodissaan ja muualla, miksi soitella äidille, joka ei aiemminkaan ole välittänyt? Koska hän kaipaa äidillisiä ohjeita, tämän läheisyyttä, hyväksyntää, vielä parisuhteessa?

Mistä juttelette äitinne kanssa joka päivä? Mitä sellaista apua kaipaatte, mitä miehenne tai ystävänne ei teille voi tarjota? Mikä elämän menossa on niin monimutkaista?

Lue lisää

Mikä vika sinun äidissäsi sitten on? Miksi et pysty juttelemaan hänen kanssa usein? Me ei soitella joka päivä äitini kanssa. Ehkä muutaman kerran parissa viikossa max. Lähinnä se on sellaista mese- tai s-postikirjoittelua, mitä muittenkin ihmisten kanssa harrastan. Miksi äiti olisi poikkeus? Ei kai sitä tarvi jotain erityistä asiaa olla jos haluaa rupatella tai vaihtaa kuulumisia?? Vai tarviiko? Sitäpaitsi vieraassa kaupungissa ei juuri ystäviä ole, ja mieskin eri paikkakunnalla. Perustele nyt vielä vähän tarkemmin mikä tässä on epänormaalia. Onko sulla vaikea äitisuhde? Ettekö tule toimeen keskenänne?

alkuper kirj kirjoitti:

Mikä vika sinun äidissäsi sitten on? Miksi et pysty juttelemaan hänen kanssa usein? Me ei soitella joka päivä äitini kanssa. Ehkä muutaman kerran parissa viikossa max. Lähinnä se on sellaista mese- tai s-postikirjoittelua, mitä muittenkin ihmisten kanssa harrastan. Miksi äiti olisi poikkeus? Ei kai sitä tarvi jotain erityistä asiaa olla jos haluaa rupatella tai vaihtaa kuulumisia?? Vai tarviiko? Sitäpaitsi vieraassa kaupungissa ei juuri ystäviä ole, ja mieskin eri paikkakunnalla. Perustele nyt vielä vähän tarkemmin mikä tässä on epänormaalia. Onko sulla vaikea äitisuhde? Ettekö tule toimeen keskenänne?

Lue lisää

No, minun mieheni ei ole eri paikkakunnalla, olemme naimisissa, ja asumme yhdessä. Joten juttelemme ja näemme toisiamme päivittäin. Ystävänikin, kuten sinun, asuvat eri paikkakunnilla, mutta en silti koe olevani yksinäinen, viihdyn omassa rauhassa omia juttuja tehden oikein hyvin, sillä Työ vie aika paljon energiaa välillä. Pakko latautua välillä.

Minun aikani ja miehenikin aika kuluu paljon töiden merkeissä, ja kun minulla/meillä on vapaa-aikaa, hiljainen hetki, minä en vietä sitä puhelimessa. Soitamme muillekin vain silloin kun on asiaa. Joten kysyn, kuten sinäkin minulta, miksi äitini olisi poikkeus? Hänkin kun käy töissä, kuten muutkin tuntemani ihmiset, suurimmaksi osaksi.

Netissä kirjoittelen postia kavereilleni, joskus useammin, kuitenkin vähintään kerran kuukaudessa. En koe olevani millään lailla epänormaali, koska en halua soitella äidilleni paria kertaa viikossa. Kertakin on minusta liikaa, koska muutoksia ei elämässä, onneksi, kop kop kop, tapahdu niin sukkelaan, että pitäisi soitella usein. Ja jos muutoksia tapahtuisi, tämä saattaa tulla shokkina joillekin, mutta äitini olisi viimeinen, joka saisi tietää. Ei ensimmäinen. Eikä toinen. Tod.näk. appivanhempani tietäisivät asioista ensin, jos olisi jotain kerrottavaa, voi hirmu.

Tein mieheni kanssa erään päätöksen kesällä, ja kerroimme siitä äidilleni vasta kun asia oli jo hoidettu. Saimme sitten kuulla sukulaisilta, äitini kautta, puhelimitse, ihmettelivät, että miksen minä ollut kertonut äidilleni siitä etukäteen. Olen nyt reilusti yli 30-v, asunut lapsuudenkodissa yli 22 v, on ollut tiukat kotiintuloajat, äiti on tottunut tekemään asiat aina tietyllä tavalla.

Murrosiästäni lähtien olen kuullut samoja asioita, mitä kuulen edelleen puhelimessa. Äidissäni ei ole mitään vikaa sinällään, hän on aina ja tulee aina olemaan äitini.

Niin kauan kuin ihminen itse kokee tekevänsä oikein, eikä riko lakeja, hän voi tehdä, hänen pitää tehdä, kuten parhaaksi näkee. Vaikka suvun tavat sotisivatkin sitä vastaan.

Olemme aivan eri tilanteessa elämässä, sinä ja minä, mikä sopii sinulle, ei sovi minulle.

kaipaa äitiä? kirjoitti:

Normaalin, turvallisen lapsuuden eläneet eivät siis ymmärrä, miksi pitäisi soitella äidille kerran päivässä. Tätäkö tarkoitit? Ehkä heidän ei tarvitsekaan, ehkä he eivät ymmärrä näitä soittajia.

Mutta jos lapsi on kokenut turvattomuutta lapsuudenkodissaan ja muualla, miksi soitella äidille, joka ei aiemminkaan ole välittänyt? Koska hän kaipaa äidillisiä ohjeita, tämän läheisyyttä, hyväksyntää, vielä parisuhteessa?

Mistä juttelette äitinne kanssa joka päivä? Mitä sellaista apua kaipaatte, mitä miehenne tai ystävänne ei teille voi tarjota? Mikä elämän menossa on niin monimutkaista?

Lue lisää

En tarkoittanut puheluita. Ihmettelenkin sitä, että takerrutaan kaikissa kirjoituksissa yksinomaan puheluihin. Minä ymmärsin ap. kirjoittajan kertomat asiat tuloksena ongelmasta. Mielestäni hän ei hakenut äidillisiä ohjeita, tämän läheisyyttä tai hyväksyntää vielä parisuhteessa vaan tunneyhteyttä ja kahden aikuisen tasapainoista ystävyyttä. Niin, turvallisen lapsuuden eläneet voivat ihmetellä, että mikä elämässä on niin monimutkaista. (Anteeksi ap. tässä tuli minun tulkintojani, jotka ovat minun kokemuksistani lähteviä. Saman ongelman kanssa kipuilen.)

näin... kirjoitti:

En tarkoittanut puheluita. Ihmettelenkin sitä, että takerrutaan kaikissa kirjoituksissa yksinomaan puheluihin. Minä ymmärsin ap. kirjoittajan kertomat asiat tuloksena ongelmasta. Mielestäni hän ei hakenut äidillisiä ohjeita, tämän läheisyyttä tai hyväksyntää vielä parisuhteessa vaan tunneyhteyttä ja kahden aikuisen tasapainoista ystävyyttä. Niin, turvallisen lapsuuden eläneet voivat ihmetellä, että mikä elämässä on niin monimutkaista. (Anteeksi ap. tässä tuli minun tulkintojani, jotka ovat minun kokemuksistani lähteviä. Saman ongelman kanssa kipuilen.)

Lue lisää

En kirjoittanut ap:n asioista, kunhan vain kommentoin muiden kirjoituksia. Kuten teen allakin.

Voitko sinä kertoa, mikä elämässä on niin monimutkaista, että parisuhteessa elävän, yli 30-vuotiaan täytyy äidille soitella, kirjoitella, lähetellä spostia, koska en sitä itse ymmärrä? Vaikka lapsella olisi ollut lasinen lapsuus, ja tämän elämä olisi ollut ongelmien siivittämää, en ymmärrä, miksi soitto äidille auttaisi? Jos tämän äiti on itse toiminnallaan päihdeongelmillaan, itsekeskeisyydellään luonut tuollaisen onnettoman kodin tuolle lapselle? Enkä puhu nyt ap:sta.

Kirjoitan vaan kun eräs toinenkin kirjoitti yllä, että normaalin lapsuuden viettänyt ei ymmärrä elämän ongelmia, eikä siis tunne riippuvuutta enää äitiin vanhemmalla iällä?

Pakko kommentoida vaikka vanha ketjukin! Mutta entä jos se lapsi ei soita vaan se äiti soittaa päivittäin? Ja jos et vastaa joka päivä puheluun niin se äiti ilmestyy oven taakse ihmettelemään?

Mieskuvioistani en ole enää kahteen vuoteen uskaltanut kertoa äidilleni sanakaan. Hänen kommenttinsa ovat niin JÄÄTÄVIÄ, etten halua sitä pahaa mieltä enää kokea.

Jollei mummoni, siis äitini äiti olisi huonossa kunnossa, en varmaan olisi missään tekemisissä äitini kanssa.

Kun kerroin ensimmäisen lapseni, äitini ensimmäisen lapsenlapsen odotuksesta, hän haukkui minut lyttyyn. Tokan kanssa sama juttu, kolmannen... "No, itsehän tiedät mitä teet, mutta tiedän, että et tule pärjäämään."
Neljännen kohdalla ei sanonut enää mitään.

Luoja mitä tapahtuikaan kun erosin lasteni isästä pitkään kestäneiden vaikeuksien vuoksi. Nyt hän yrittää torpedoida lasten ja heidän isänsä väliset suhteet, mutta silti haukkuu minua ja kasvatusmetodejani.

Yritän pysyä perässä hänen jutuissaan.

Hei vaan, sulle, Nimetön.
Minunkin äitini tunki meille, aina ilmoittamatta ja silloin yritti kun lapset oli pienempiä, luuli silloin yksin pääsevän sisälle.
Niin, niitä minun kaappeja, eritoten jääkaappia siunailemaan.

Tein siitä lopun, lopetin myös synttäreiden ja joulun vieton meillä, aivan kertaheitolla.
Olin jo kestinyt sitä kööriäkin mitä äitini raahasi meille juhlapäivinä, ilmoittamatta lisävieraista, 13 vuotta.

Kun jäin työttömäksi niin olikin helppo vedota rahapulaan ja siihen että "nyt on jo jonkun muun vuoro".

No, meitä ei sitten ole kutsuttu mihinkään jouluisin, taitavat viettää sen keskenään, olkoon.

Kiva meille, koska lapset sanoivat itsekkin jo että tunnelman olevan "outo".

Samperi, nyt en enää ole kiltti tyttö joka tekee aina niinkuin muut sanoo, nyt tehdään niin kuin minä määrään.
Lapset toki äidilläni käyvät, joskus, mutta se kummallinen hyppääminen ja vakoilu minun omassa kodissani loppui.

Ei mene kaaliini että kolmikymppinen haluaa olla äitinsä kanssa tekemisissä noin tiheään. Vaikka olisi miten hyvä suhde.

mistä ihmeestä? kirjoitti:

Ei mene kaaliini että kolmikymppinen haluaa olla äitinsä kanssa tekemisissä noin tiheään. Vaikka olisi miten hyvä suhde.

Miksi? Kerrotko vielä että miten se ikä siihen vaikuttaa? Eikö ole kadehdittavaa että joillain on niin mutkattomat välit? Etkö sinä juttele kenenkään kanssa päivittäin, ystävän/sisaruksen..? Mikä sinun ongelmasi sitten on ihmissuhteissa? Ihan ystävyydellä kysyn.

miksi ei?? kirjoitti:

Miksi? Kerrotko vielä että miten se ikä siihen vaikuttaa? Eikö ole kadehdittavaa että joillain on niin mutkattomat välit? Etkö sinä juttele kenenkään kanssa päivittäin, ystävän/sisaruksen..? Mikä sinun ongelmasi sitten on ihmissuhteissa? Ihan ystävyydellä kysyn.

Lue lisää

Toinen kirjoittaja, ei se, jolle kommentoit.

Ainoa ihminen, jonka kanssa juttelen joka päivä, jonka kanssa haluan jutella, on mieheni. Työkavereiden kanssa keskustelen vain työasioista. En koe välttämättömäksi soitella äidilleni joka ainoa päivä, parin minuutin soitto kerran viikossa riittää, siihenkään ei minun puolestani olisi tarvetta, soittokertoja voisi hyvin harventaa, mutta äitini elää yksin, kaipailee kai juttuseuraa.

Mistä juttelisin äitini kanssa joka päivä? Tuntuisi vaikealta keksiä jotain puhuttavaa niin useasti? Jokaisessa puhelussa mainitaan ne samat asiat, en koe tarpeelliseksi jutella mistään suurista asioista hänelle, niistä, jotka koskevat vain minua ja miestäni. Vierailutkin olen rajoittanut minimiin, osaksi työkiireiden, osaksi oman elämän elämisen takia. Asuin kotona yli 20-vuotiaaksi asti, eli vähän vajaa puolet elämästäni, on tuskin kohtuutonta pyytää, että saa elää omaa elämää muutosta lähtien.


Mutta jokaisella on erilainen suhde omiin vanhempiinsa, olen nähnyt sivusta ääripäitä, hieman etäisiä ja niitä tosi läheisiä, jolloin äiti määrää toisen elämästä. Haluaa toisaalta, että lapsi itsenäistyy, mutta ei liian paljon, eikä liian kauaksi. Takaa asuntolainan, mutta ei kuitenkaan niin suurta, että poika saisi ostettua vanhempansa ulos asunnostaan. Teknisesti asuvat erillään, mutta käytännössä ei, kun vanhempien postikin tulee osaksi poikansa osoitteeseen, mikä tietenkin täytyy hakea joka ainoa päivä. Tytär kertoo ihmissuhdeongelmansa äidilleen, joka sitten pillastuu tyttärensä miesvalinnasta, seuraa mykkäkoulu, ja tytär fiksautuu vielä tiukemmin kiinni avokkiinsa, koska äiti on tätä vastaan.

Olen ehkä pessimisti, kyynikko, horoskooppimerkkini luonteenpiirteitä, mutta en ole vielä tavannut täysin välitöntä ihmistä, joka auttaa toista ihmistä kaikin tavoin, ja uhraa omaa aikaansa. Tai olen.yhden. Olen naimisissa hänen kanssaan. Siksi vertailu toisiin onkin niin helppoa, miten erilaisia ihmisiä voi olla saman suvun sisällä?

eri kirjoittaja kirjoitti:

Toinen kirjoittaja, ei se, jolle kommentoit.

Ainoa ihminen, jonka kanssa juttelen joka päivä, jonka kanssa haluan jutella, on mieheni. Työkavereiden kanssa keskustelen vain työasioista. En koe välttämättömäksi soitella äidilleni joka ainoa päivä, parin minuutin soitto kerran viikossa riittää, siihenkään ei minun puolestani olisi tarvetta, soittokertoja voisi hyvin harventaa, mutta äitini elää yksin, kaipailee kai juttuseuraa.

Mistä juttelisin äitini kanssa joka päivä? Tuntuisi vaikealta keksiä jotain puhuttavaa niin useasti? Jokaisessa puhelussa mainitaan ne samat asiat, en koe tarpeelliseksi jutella mistään suurista asioista hänelle, niistä, jotka koskevat vain minua ja miestäni. Vierailutkin olen rajoittanut minimiin, osaksi työkiireiden, osaksi oman elämän elämisen takia. Asuin kotona yli 20-vuotiaaksi asti, eli vähän vajaa puolet elämästäni, on tuskin kohtuutonta pyytää, että saa elää omaa elämää muutosta lähtien.


Mutta jokaisella on erilainen suhde omiin vanhempiinsa, olen nähnyt sivusta ääripäitä, hieman etäisiä ja niitä tosi läheisiä, jolloin äiti määrää toisen elämästä. Haluaa toisaalta, että lapsi itsenäistyy, mutta ei liian paljon, eikä liian kauaksi. Takaa asuntolainan, mutta ei kuitenkaan niin suurta, että poika saisi ostettua vanhempansa ulos asunnostaan. Teknisesti asuvat erillään, mutta käytännössä ei, kun vanhempien postikin tulee osaksi poikansa osoitteeseen, mikä tietenkin täytyy hakea joka ainoa päivä. Tytär kertoo ihmissuhdeongelmansa äidilleen, joka sitten pillastuu tyttärensä miesvalinnasta, seuraa mykkäkoulu, ja tytär fiksautuu vielä tiukemmin kiinni avokkiinsa, koska äiti on tätä vastaan.

Olen ehkä pessimisti, kyynikko, horoskooppimerkkini luonteenpiirteitä, mutta en ole vielä tavannut täysin välitöntä ihmistä, joka auttaa toista ihmistä kaikin tavoin, ja uhraa omaa aikaansa. Tai olen.yhden. Olen naimisissa hänen kanssaan. Siksi vertailu toisiin onkin niin helppoa, miten erilaisia ihmisiä voi olla saman suvun sisällä?

Lue lisää

Minusta on luonnotonta roikkua kiinni vanhemmissaan tuolla tavoin kuin tuo ketjun aloittaja. Minäkään en muuten puhu joka päivä kenenkään muun kuin mieheni kanssa.

Äitini on hyvin etäinen, eikä näe koskaan muiden kuin itsensä tarpeet. Mitä kulloinkin. Enhän kuitenkaan voi elämässäni keskittyä äitini - monesti tekaistuihin - ongelmiin ja vanhojen juttujen vatvomiseen. Mikään ei siitä muuttuisi siltikään, vaikka asuisin hänen luonaan ja palvelisin häntä 24/7.

suurin piirtein kirjoitti:

Minusta on luonnotonta roikkua kiinni vanhemmissaan tuolla tavoin kuin tuo ketjun aloittaja. Minäkään en muuten puhu joka päivä kenenkään muun kuin mieheni kanssa.

Äitini on hyvin etäinen, eikä näe koskaan muiden kuin itsensä tarpeet. Mitä kulloinkin. Enhän kuitenkaan voi elämässäni keskittyä äitini - monesti tekaistuihin - ongelmiin ja vanhojen juttujen vatvomiseen. Mikään ei siitä muuttuisi siltikään, vaikka asuisin hänen luonaan ja palvelisin häntä 24/7.

Lue lisää

Etkö sinä sitten roiku kiinni miehessäsi, kun kerran hänen kanssaan pelkästään juttelet jokaikinen päivä, ihan samalla tavalla?? Miksi elämässäsi ei ole ketään kenen kanssa juttelisit päivittäin, ei ketään muuta kuin miehesi? :( Surullista. Tämmösiäkin näköjään löytyy. Koita elvyttää välisi sukulaisiisi, sinulla ei ole kuin yksi äiti.

Sairastuin vakavaan syöpään tyttäreni olessa 18v. Oli viimeinen vuosi lukoissa meneillään. Olin sairaaalssa, leikaukseesa ja tyttäreni kävi katsomassa minua joka päivä, kerran hän oli ostanut minulle uuden puseronkin jonka toi sairaalaan. Muutaman sairaala päivän jälkeen pääsin kotiin ja siinä piti odotella viikon ajan, ennekuin menin jälkitarkastukseen. Se oli shokki. Sain kuulla että olin kuolemaisellani. Oli kiire aloittaa hoidot. Leikkaus haavan piti parantua kiireen vilkkaan, aikaa ei ollut tuhlattavana ollenkaan.

Kun tulin kotiin, olin sairaalsta soittanut tytölleni ja kertonut tilanteen.Hän kysyi lapseni 17. kuoletko? Sanoin että en. Seuraavaksi hän halusi tietää , lupaanko sen hänelle. Ei ollut juuri vaihtoehtoja, ja lupasin. Olin hyvin herkkä siinä tilantessani ja ajattelin , olenko luvanut liikoja.

No, se talvi meni sain sytostaattihoitoja,ne olivat "raadollisia" tyttäreni seisoi vierelläni koko ajan.Katseli kaljuista pätäni ja sanoi aina, mene nukkuaan, sitä tein kovasti sinä aikana.

Hän oli juuri tavanut ensimmäisen poikaystävänsä, ja täman pojan äidillä oli todettu rintasyöpä. Näin jälkeen päin asiaa pohdittuani, näin kaksi nuorta ihmistä, jotka olivat pelokkaina ja kärsivät. Tilanne oli kauhea. Molemissa näistä nuorella ihmisellä oli pelko koko ajan, kuinka heidä äitinsä selviintyvät.

Me poikaystävän äidin kanssa löysimme "yhteisen sävelleen" ja meistä tuli hyvät ystävät. Me neljä minä rupesimme illalistamaan yhdessä ja nuorukaiset yleensä hoitivat asiat. Äidin ja pojan isä oli ulkomailla töissä, joten nuorukaiset olivat meidän pääkokkeja ja kaikki sujui hyvin.

Takaisin asian, kaikein tämän jälkeen tyttäreni kouluti itsensä ihoterapeutuksi. Muutti kaupungista pois jne. Mutta kumminkin soittelimme toisillemme melkein päivittäin. Meistä on tullut enemmän kavereita nykyään, kuin äiti ja tytär. Onhan se ihanaa kulla kun hän sanoo äiti jne. Olen hyvin ylpeä tästä nuorseta tytöstä, ja minkä "helvetin" hän sai käydä läpi aikoinaan. Lupaukseni olen pitännyt ja olen hengissä! Meillä kahdella on vahvat siteet, enkä todellakaan halua että jonkun toisen tarvitsisi käydä läpi, mitä me olemme joutuneet läpi käymään. Uskon ihmisen kohtaloon ja siihen että sain toisen mahdollisuuden.

Tyttäreni kanssa soittelemme melkein päivittäin, hänellä on nyt ikää 26v. Käymme yhdessä ulkona hauskaa pitämässä. Kotona se kumpi on parempi jossain, niin sen homman saa hän tehdä. Meillä on sama vaatekoko ja maku, vaateita vaihdellaan. Saan kasvohoitaja kuinka paljon haluan ja salonkituotteila hän tekee minustä "iki" nuoren:)

Olen äärettömän ylpeä lapsestani, ja rakastan häntä, enemmän kuin pystyn kirjoittamaan. Juuri tällä hetkellä hän asuu luonani, sillä muutto 1000km, ja uuden työpaikan järjestäminen ei käy käden käänteessä. Hänellä on kokemusta jne.

Ja minusta on ihan nastaa, että voimme asua yhdessä taas.Mikä velvoittaa että ilmaisee miten on näytettävä respekstiä toista kohtaan, eikä voi vain ajatella omaa itseään. Olemme hyvin tasapuolisia ja kunioitamme toisiamme.

tiamaria50 kirjoitti:

Sairastuin vakavaan syöpään tyttäreni olessa 18v. Oli viimeinen vuosi lukoissa meneillään. Olin sairaaalssa, leikaukseesa ja tyttäreni kävi katsomassa minua joka päivä, kerran hän oli ostanut minulle uuden puseronkin jonka toi sairaalaan. Muutaman sairaala päivän jälkeen pääsin kotiin ja siinä piti odotella viikon ajan, ennekuin menin jälkitarkastukseen. Se oli shokki. Sain kuulla että olin kuolemaisellani. Oli kiire aloittaa hoidot. Leikkaus haavan piti parantua kiireen vilkkaan, aikaa ei ollut tuhlattavana ollenkaan.

Kun tulin kotiin, olin sairaalsta soittanut tytölleni ja kertonut tilanteen.Hän kysyi lapseni 17. kuoletko? Sanoin että en. Seuraavaksi hän halusi tietää , lupaanko sen hänelle. Ei ollut juuri vaihtoehtoja, ja lupasin. Olin hyvin herkkä siinä tilantessani ja ajattelin , olenko luvanut liikoja.

No, se talvi meni sain sytostaattihoitoja,ne olivat "raadollisia" tyttäreni seisoi vierelläni koko ajan.Katseli kaljuista pätäni ja sanoi aina, mene nukkuaan, sitä tein kovasti sinä aikana.

Hän oli juuri tavanut ensimmäisen poikaystävänsä, ja täman pojan äidillä oli todettu rintasyöpä. Näin jälkeen päin asiaa pohdittuani, näin kaksi nuorta ihmistä, jotka olivat pelokkaina ja kärsivät. Tilanne oli kauhea. Molemissa näistä nuorella ihmisellä oli pelko koko ajan, kuinka heidä äitinsä selviintyvät.

Me poikaystävän äidin kanssa löysimme "yhteisen sävelleen" ja meistä tuli hyvät ystävät. Me neljä minä rupesimme illalistamaan yhdessä ja nuorukaiset yleensä hoitivat asiat. Äidin ja pojan isä oli ulkomailla töissä, joten nuorukaiset olivat meidän pääkokkeja ja kaikki sujui hyvin.

Takaisin asian, kaikein tämän jälkeen tyttäreni kouluti itsensä ihoterapeutuksi. Muutti kaupungista pois jne. Mutta kumminkin soittelimme toisillemme melkein päivittäin. Meistä on tullut enemmän kavereita nykyään, kuin äiti ja tytär. Onhan se ihanaa kulla kun hän sanoo äiti jne. Olen hyvin ylpeä tästä nuorseta tytöstä, ja minkä "helvetin" hän sai käydä läpi aikoinaan. Lupaukseni olen pitännyt ja olen hengissä! Meillä kahdella on vahvat siteet, enkä todellakaan halua että jonkun toisen tarvitsisi käydä läpi, mitä me olemme joutuneet läpi käymään. Uskon ihmisen kohtaloon ja siihen että sain toisen mahdollisuuden.

Tyttäreni kanssa soittelemme melkein päivittäin, hänellä on nyt ikää 26v. Käymme yhdessä ulkona hauskaa pitämässä. Kotona se kumpi on parempi jossain, niin sen homman saa hän tehdä. Meillä on sama vaatekoko ja maku, vaateita vaihdellaan. Saan kasvohoitaja kuinka paljon haluan ja salonkituotteila hän tekee minustä "iki" nuoren:)

Olen äärettömän ylpeä lapsestani, ja rakastan häntä, enemmän kuin pystyn kirjoittamaan. Juuri tällä hetkellä hän asuu luonani, sillä muutto 1000km, ja uuden työpaikan järjestäminen ei käy käden käänteessä. Hänellä on kokemusta jne.

Ja minusta on ihan nastaa, että voimme asua yhdessä taas.Mikä velvoittaa että ilmaisee miten on näytettävä respekstiä toista kohtaan, eikä voi vain ajatella omaa itseään. Olemme hyvin tasapuolisia ja kunioitamme toisiamme.

Lue lisää

jtkn linkkiä josta asiasta voisi lukea, kiitos=)

voitko laittaa kirjoitti:

jtkn linkkiä josta asiasta voisi lukea, kiitos=)

Voisitko katsoa googlesta, sielä on paljon juttuja ihoterapeuteista.

Onnellinen äiti kirjoitti:

Voisitko katsoa googlesta, sielä on paljon juttuja ihoterapeuteista.

ihoterapeuteuksi...

Sainpa hyvinkin! :) Itseasiassa rupesin jo miettimään tässä että mullahan taitaa olla aika hyvin asiat loppupeleissä ja ihan kuul mutsi, ku lueskelin noista muitten äitisuhteista.. :o

Kai mä saan olla onnellinen että mulla sentään on ihan välitön ja toimiva 'kaverisuhde' äidin kanssa, ja voidaan vaikka _joka_ päivä (hui kamala!;) olla mesessä yhteyksissä, aivan niinkuin muittenkin kavereitten kans. En ala kyllä äitiäni sieltä mesestä poistamaan sen takia että joidenkin mielestä 30-vuotiaan ei ole _normaalia_ jutella äitinsä kanssa joka päivä :D

Äiti on kuitenkin minua vanhempi ja elämänkokemusta ja tietoa on sen verran paljon enemmän väkisinkin kertynyt, että sieltä saa yleensä vastauksia ja näkökulmaa myös kiperämpiin kyssäreihin. Keneltä mä sitten kysyisin, jos ei omalta äidiltä!

Ja kai mun täytyy kääntää katse omaan napaani, ja yrittää tässä pikkuhiljaa ruveta muuttamaan vähän omaa käytöstänikin.. Alkaa vaan rohkeesti puhua asioista niitten oikeilla nimillä, ja olla vaivaantumatta jokaikisestä asiasta = ruveta olemaan aikuinen. Elämäähän tää vaan on, ja mutsikin on aika fiksu muija kuitenkin.