eli tässä on tämmönen tekele, joka kaipaisi vielä sitä pistettä i:iin päälle - eli teidän arvostelujanne ja kritiikkiänne. Olkaapa hyvät...
Huomasin ihmisten valehtelevan usein.
Se oli elokuu.
Silloin vielä väitin, etten koskaan valehtelisi, peittelisi sitä, mitä oikeasti sisälläni olisi.
Olin niin pieni, vaikka koitin näyttää isolta ja peittää katkeruuttani. Peittää elämäni toista puolta.
Huusin häntä lopettamaan. Hakkasin nyrkeilläni lattiaan, kun tunsin hänen painonsa päälläni. Tunsin iskut, iskut jotka kohdistuivat päähäni. Katkeran hiljaiset kyyneleet valuivat poskilleni, en enää jaksanut anella häntä lopettamaan.
Opin pian, ettei kipu enää satuttanutkaan. Makasin vain maassa, niellen hiljaisia kyyneleitäni ja otin iskut vastaan, iskut, jotka veivät niin paljon elämästäni, vieden puolet minusta mennessään.
Minä tiesin joka päivä palatessani koulusta, mitä odottaa. Jätin reppuni eteiseen ja menin huoneeseeni hiljaa odottamaan, jos vaikka tänään olisit unohtanut minut. Mutta et koskaan unohtanut, et, sillä sinusta se oli hauskaa. Kuinka hauskaa oli nähdä minun kärsivän, kuinka hauskaa oli kuulla minun itkevän öisin ja kuinka hauskaa oli katsella minun valehtelevan – hymyilevän kaiken heikkouteni keskellä.
Minä olin heikko, minä tosissaan olin sitä.
Vasta nyt puhun siitä, mistä minun olisi pitänyt puhua jo ajat sitten. Vasta nyt uskallan avata rikkonaisen sydämeni ja kertoa siitä helvetistä, joka pilasi lapsuuteni, sillä nyt tiedän, että sinä olet poissa. Sinun iskusi eivät enää yllä minuun, eivät voi satuttaa. Eivätkä sanasi viiltele käsivarsiani verille.
Minua ei koskaan opetettu lapsuuteen, ei leikkimään. Muistan katsoneeni tummin silmin nukkeja hyllylläni. Nukkeja, joilla en osannut leikkiä, nukkeja, joiden silmät anelivat minua leikkimään niillä. Joskus saatoit rynnätä huoneeseeni. Saatoit tulla koputtamatta, vaikka luin kokeisiin, mutta silti minä en sanonut mitään. Annoin sinun heittää nukkeni alas hyllyltä, annoin sinun repiä piirustukseni, annoin rikottaa posliiniesineeni. Katsoin silmiisi, jotka paloivat raivosta ja sitten sinä lähdit ja minä siivosin huoneeni – jälleen – ennen kuin vanhempamme tulisivat kotiin.
Pyysit minulta anteeksi, vaikka et ymmärtänyt mitä se merkitsi ja minä vihasin sinua. Näkemisesi satutti minua niin, etten sitä sanoin voi kuvailla vieläkään, mutta silti minä sisälläni annoin sinulle aina anteeksi ja ajattelin, että opit, luulin, että voisit muuttua. Mutta kun tulit kotiin huumeissa ja uhosit tappavasi minut, tiesin, ettet voi koskaan muuttua tai kasvaa itsesi ohi. Silti minä vain toivoin ja uskoin sokeasti niin kuin sokea luottaa koiraansa.
Sinä varastit, etkä koskaan palauuttanut. Sanoit lainaavasi, et tainnut tietää, mitä se tarkoittaa. Mutta minä tiesin, mitä tarkoitit ja mitä teit sillä rahalla. Ostit viinaa, tupakkaa ja poltit ruohoa. Sinun elämäsi oli täydellistä. Ulkopuolelta olit kuin minäkin – onnellinen, mutta kun astuit ovesi sisäpuolelle, sytytit ruohon palamaan huulenpielellesi ja itkit. Itkitkö sitä elämää, jonka olet taaksesi jättänyt vai sitä elämää, jota voisit nyt elää?
Joit yksinäisyyteesi. Joit usein, liian usein, minä sanoin ja pyysin häntä irrottamaan pullosta. Mutta sinä et irrottanut, sillä sinä et osaa rakastaa muuta kuin itseäsi.
Usein istuin sängylläni ja katselin ikkunasta ulos. Katsoin puita, jotka levittäytyivät metsäksi. Kerran ajattelin, että kävelisin pitkälle tuonne metsään ja jäisin sinne, kunnes vihertävä sammal kasvaisi päälleni. Mutta koskaan en kävellyt niin pitkälle.
Yön syleilyssä minun oli pakko vetää pääni peiton alle, sillä huudot tulivat uniini. Huudot toisesta huoneesta, sinun huutosi. Kuuntelin hiljaa hengittämättä, koska sanoisit lähteväsi ja monta kertaa sinä lähditkin - ja aina sinä palasit. Ja minä purin huultani, jotteivät kyyneleet olisi kastelleet lakanoitani, sillä minä pelkäsin niin paljon. Rukoilin huutojen keskellä, että sinä rakastaisit äitiä ja lopettaisit hakkaamisen. Enää en rukoile, sillä niihin rukouksiin ei koskaan vastattu.
Vaikka minä vihasin sinua, silti pelkäsin puolestasi. Olen nähnyt unia siitäkin, kuinka seisoin hautasi vierellä, kun sinä vain kyllästyit täydelliseen elämääsi. Mutta koskaan en ole seisonut hautasi vierellä. En vielä.
Sinä teit minusta aran, sinä teit minusta pelokkaan, mutta sinä poistit minusta heikkouden, sillä kasvaessani, en ottanut enää vain iskuja vastaan, vaan iskin takaisin. Minä tiesin sen, että yrittäessäni vastarintaa, minuun tulisi sattumaan enemmän, silti minä en halunnut olla heikko, en voinut koko elämääni olla alimmaisena. En voinut koko elämääni itkeä sinua pakoon. En vain voinut, ja nykyään, sinä olet poissa. Joskus soitat minulle ja kysyt mitä minulle kuuluu. Pyydät, että otan yhteyttä oikeaan isääni, sanot rakastavasi minua. Ja minä vain nyökkään puhelimelle, vaikka sinä et näe ja hyvästelen hänet. Kun suljen puhelimen poistan hänen numeronsa, mutta huomenna huomaan pistäväni sen sinne takaisin. Me emme koskaan opi.
Olen rikkonut nyt sen muurin edestäni, jota sinä autoit rakentamaan eteeni ja minä olen onnellinen, kun minun ei tarvitse nähdä tai puhua kanssasi. Sillä minä en ole koskaan vihannut ketään niin paljon kuin sinua.
Sinä sait elämäni rikkoutumaan tuhansiin palasiin ja minä sain liimata kaikki ne palaset yksin. Ja nyt minä olen onnellisempi kuin koskaan.
Mutta vaikka sinä tuhosit elämäni – minä rakastin sinua.
Huomasin ihmisten valehtelevan usein.
Se oli elokuu.
Silloin vielä väitin, etten koskaan valehtelisi, peittelisi sitä, mitä oikeasti sisälläni olisi.
Olin niin pieni, vaikka koitin näyttää isolta ja peittää katkeruuttani. Peittää elämäni toista puolta.
Huusin häntä lopettamaan. Hakkasin nyrkeilläni lattiaan, kun tunsin hänen painonsa päälläni. Tunsin iskut, iskut jotka kohdistuivat päähäni. Katkeran hiljaiset kyyneleet valuivat poskilleni, en enää jaksanut anella häntä lopettamaan.
Opin pian, ettei kipu enää satuttanutkaan. Makasin vain maassa, niellen hiljaisia kyyneleitäni ja otin iskut vastaan, iskut, jotka veivät niin paljon elämästäni, vieden puolet minusta mennessään.
Minä tiesin joka päivä palatessani koulusta, mitä odottaa. Jätin reppuni eteiseen ja menin huoneeseeni hiljaa odottamaan, jos vaikka tänään olisit unohtanut minut. Mutta et koskaan unohtanut, et, sillä sinusta se oli hauskaa. Kuinka hauskaa oli nähdä minun kärsivän, kuinka hauskaa oli kuulla minun itkevän öisin ja kuinka hauskaa oli katsella minun valehtelevan – hymyilevän kaiken heikkouteni keskellä.
Minä olin heikko, minä tosissaan olin sitä.
Vasta nyt puhun siitä, mistä minun olisi pitänyt puhua jo ajat sitten. Vasta nyt uskallan avata rikkonaisen sydämeni ja kertoa siitä helvetistä, joka pilasi lapsuuteni, sillä nyt tiedän, että sinä olet poissa. Sinun iskusi eivät enää yllä minuun, eivät voi satuttaa. Eivätkä sanasi viiltele käsivarsiani verille.
Minua ei koskaan opetettu lapsuuteen, ei leikkimään. Muistan katsoneeni tummin silmin nukkeja hyllylläni. Nukkeja, joilla en osannut leikkiä, nukkeja, joiden silmät anelivat minua leikkimään niillä. Joskus saatoit rynnätä huoneeseeni. Saatoit tulla koputtamatta, vaikka luin kokeisiin, mutta silti minä en sanonut mitään. Annoin sinun heittää nukkeni alas hyllyltä, annoin sinun repiä piirustukseni, annoin rikottaa posliiniesineeni. Katsoin silmiisi, jotka paloivat raivosta ja sitten sinä lähdit ja minä siivosin huoneeni – jälleen – ennen kuin vanhempamme tulisivat kotiin.
Pyysit minulta anteeksi, vaikka et ymmärtänyt mitä se merkitsi ja minä vihasin sinua. Näkemisesi satutti minua niin, etten sitä sanoin voi kuvailla vieläkään, mutta silti minä sisälläni annoin sinulle aina anteeksi ja ajattelin, että opit, luulin, että voisit muuttua. Mutta kun tulit kotiin huumeissa ja uhosit tappavasi minut, tiesin, ettet voi koskaan muuttua tai kasvaa itsesi ohi. Silti minä vain toivoin ja uskoin sokeasti niin kuin sokea luottaa koiraansa.
Sinä varastit, etkä koskaan palauuttanut. Sanoit lainaavasi, et tainnut tietää, mitä se tarkoittaa. Mutta minä tiesin, mitä tarkoitit ja mitä teit sillä rahalla. Ostit viinaa, tupakkaa ja poltit ruohoa. Sinun elämäsi oli täydellistä. Ulkopuolelta olit kuin minäkin – onnellinen, mutta kun astuit ovesi sisäpuolelle, sytytit ruohon palamaan huulenpielellesi ja itkit. Itkitkö sitä elämää, jonka olet taaksesi jättänyt vai sitä elämää, jota voisit nyt elää?
Joit yksinäisyyteesi. Joit usein, liian usein, minä sanoin ja pyysin häntä irrottamaan pullosta. Mutta sinä et irrottanut, sillä sinä et osaa rakastaa muuta kuin itseäsi.
Usein istuin sängylläni ja katselin ikkunasta ulos. Katsoin puita, jotka levittäytyivät metsäksi. Kerran ajattelin, että kävelisin pitkälle tuonne metsään ja jäisin sinne, kunnes vihertävä sammal kasvaisi päälleni. Mutta koskaan en kävellyt niin pitkälle.
Yön syleilyssä minun oli pakko vetää pääni peiton alle, sillä huudot tulivat uniini. Huudot toisesta huoneesta, sinun huutosi. Kuuntelin hiljaa hengittämättä, koska sanoisit lähteväsi ja monta kertaa sinä lähditkin - ja aina sinä palasit. Ja minä purin huultani, jotteivät kyyneleet olisi kastelleet lakanoitani, sillä minä pelkäsin niin paljon. Rukoilin huutojen keskellä, että sinä rakastaisit äitiä ja lopettaisit hakkaamisen. Enää en rukoile, sillä niihin rukouksiin ei koskaan vastattu.
Vaikka minä vihasin sinua, silti pelkäsin puolestasi. Olen nähnyt unia siitäkin, kuinka seisoin hautasi vierellä, kun sinä vain kyllästyit täydelliseen elämääsi. Mutta koskaan en ole seisonut hautasi vierellä. En vielä.
Sinä teit minusta aran, sinä teit minusta pelokkaan, mutta sinä poistit minusta heikkouden, sillä kasvaessani, en ottanut enää vain iskuja vastaan, vaan iskin takaisin. Minä tiesin sen, että yrittäessäni vastarintaa, minuun tulisi sattumaan enemmän, silti minä en halunnut olla heikko, en voinut koko elämääni olla alimmaisena. En voinut koko elämääni itkeä sinua pakoon. En vain voinut, ja nykyään, sinä olet poissa. Joskus soitat minulle ja kysyt mitä minulle kuuluu. Pyydät, että otan yhteyttä oikeaan isääni, sanot rakastavasi minua. Ja minä vain nyökkään puhelimelle, vaikka sinä et näe ja hyvästelen hänet. Kun suljen puhelimen poistan hänen numeronsa, mutta huomenna huomaan pistäväni sen sinne takaisin. Me emme koskaan opi.
Olen rikkonut nyt sen muurin edestäni, jota sinä autoit rakentamaan eteeni ja minä olen onnellinen, kun minun ei tarvitse nähdä tai puhua kanssasi. Sillä minä en ole koskaan vihannut ketään niin paljon kuin sinua.
Sinä sait elämäni rikkoutumaan tuhansiin palasiin ja minä sain liimata kaikki ne palaset yksin. Ja nyt minä olen onnellisempi kuin koskaan.
Mutta vaikka sinä tuhosit elämäni – minä rakastin sinua.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Koko novellin ajan mietin; kumpa osaisin itsekin kirjoittaa noin. Jokin kirjoitustyylissäsi kolahti. Se oli juuri sopivan pituinen novelliksi ja "juoneton". Vallan mainio tekele. Ainoa miinus oli, että loppu oli hieman sekava. Olenko ainoa kuka ei tajunnut sitä? Nimittäin jos, niin olo on vähän kun keisarilla joka ei näe silkkiään.