Samanlaisia on varmaan jo monta aihetta mutta haluan vain purkaa pahaa oloani. On pelottavaa lukea lehdistä kun ihmiset tekevät itsemurhia ja monista sanotaan etteivät he puhuneet mitä tunsivat. Itse en puhu asioistani. Olen 19vuotias tyttö ja asun kotona, meillä ei puhuta kun päivän säästä näin karkeasti sanottuna. Koskaan ei äitini kysy miltä musta oikeasti tuntuu tai muutenkaan mitä mun elämään kuuluu. No en koskaan käy missään niin missäpä mun elämä olis. Kaikki näyttää päällisin puolin varmaankin hyvältä koska ei kukaan ainakaan ihmettele miksi olen allapäin mitä todellakin olen! Olen "jo" 19vuotias tyttö joka ei koskaan ole seurustellu tai suudellut ketään poikaa. Koskaan en ole kokenut miltä tuntuu olla rakastettu ja että joku vain halaisi ja pitäisi minusta juuri sellaisena kun olen. Alan olla jo täysin kypsä tähän yksin oloon ja päätin että annan yhdelle mukavalle pojalle netissä mahdollisuuden. No poika on tajuttoman mukava ja siltä tuli viestejä "olisitpa täällä" ym siihen asti kun nähtiin nyt ei tule enää mitään. :( Vaikka kehuukin kauniiksi mutta onko se vain ettei uskalla sanoa mitä oikeasti ajattelee?sanoo että on kiire mutta niin kiire ettei kerkeä naputtamaan viestiä tai mitään? Itse olen niin tollo kun en tiedä yhtään mitä mun pitäisi tehdä milloinkin tai mitä sanoa kun ei mulla ole hajuakaan eikä esimerkkiä. Olen vanhin lapsi perheessä eikä meillä näytetä avoimesti tunteita, eikä mitään.Ensimmäisen uuden vuoteni vietin tänä vuonna pois kotoa ja isäni loukkaantui asiasta. Vaikeaa kai huomatta että lapset kasvaa? Mulla hyvät välit isään enkä haluaisi loukata mutta haluaisin kyllä elää omaa elämääni. Nyt varsinkin toivoisin että voisin puhua jollekkin omista tunteista olen ihan sekaisin enkä tiedä nyt mistään mitään yritän olla vahva mutta rajansa on silläkin mitä jaksan, varsinkin kun tuntuu ettei minulle ole onnea tarkoitettu. En halua sääliä "kyllä susta on vaikka mihinkä" "jokainen on kaunis omalla tavallaan" on mun elämässä asoita jonka takia jaksan huomiseen nimittäin mulle tällä hetkellä tärkein asia koira 10kuukauden ikäinen pentu joka välittää musta aidosti eikä peitä sitä, se ei katso mun ulkonäköä aamuisin kun herään tukka pystyssä vaan se heiluttaa minulle häntäänsä siitä huolimatta! se ei katoa jos itken vaan tulee lähemmäksi vaikkei se ymmärräkkään mitä sille puhun mutta se tuntuu hyvältä että joku tökkii nenällään "ei hätää, olen tässä".Sille puhuessa mun ei tarvitse ajatella kenelle se kertoo asiat eteenpäin vaikka eihän se edes ymmärrä mitä sille puhun. Se suojelee mua kaikelta mikä mua saattaa ulkoisesti vahingoittaa mutta sekään ei voi puolustaa mua sisältä päin...
Kuinka vahvistaa itsetuntoa?
Nimetön
6722
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mottoni on "If you can not accept people the way they are, you are just a worthless piece of shit."
Eli suomeksi, "Ellet voi hyväksyä ihmisiä niinkuin he ovat, olet vain arvoton paska." Itse olen ollut melko samassa mielen tilassa, vaikka olenkin nuorempi. Mutta sitten, englannin taitojeni saannin jälkeen aloin esittäytyä nimellä SCK, ja sain netin kautta ystäviä ympäri maailmaa, siis todellisia ystäviä, joille voin luottaa kaiken tuskani. Usein, kun en ole kotona eli en voi pitää yhteyttä ystäviini, saatan vain tuijoittaa tyhjää ja miettiä, joskus allapäin, joskus en, vaikkei sitä ulos päin huomaakkaan. Hyvätsyt ihmiset, varsinkin itsesi sellaisena kuin he todella olevat. Tämä poika on muuten mielestäni arvatenkin vain paska joka ei osaa puhua suoraan. Itse sanoisin että kannattaa tehdä niinkuin minäkin, keksit itselleni nimimerkin, esittelet itsesi sen avulla, ja etsit ystäviä, joihin voin todella luottaa, ja nimimerkin idea on se, että he eivät tiedä kelle puhuvat, jolloin he eivät voi mm. kertoa tuskaasi eteenpäin.
PS. Sähköpostiosoitteeni, mikäli kenties haluat puhua; [email protected]
Moikka!
Tuosta tilanteestasi: Sanoit, että olet yksin kotona etkä käy missään. No minulla on hiukan samanlainen tilanne (lue samalta palstalta: "olemattomat sosiaaliset suhteet..."). Aivan ensimmäisenä tuli mieleen, milloin mahdollisesti ajattelit muuttaa pois kotoa ja mitä olet suunnitellut tekeväsi mahdollisten jatko-opiskelujesi suhteen?
Tuo tunne, kun haluaisi olla rakastettu on monelle, myös allekirjoittaneelle todella tuttu juttu. Nuo rakkausasiat ovat todella kinkkisiä, enkä itse myöskään seurustelemattomana ihmisenä rupea sinua niissä jutuissa neuvomaan. Voisit kirjoittaa niistä asioista kuitenkin lisää tuonne rakkaus-osioon mikäli sinusta siltä tuntuu.
Isältäsi melkoisen typerää käytöstä loukkaantua siitä, että olit uuden vuoden poissa kotoa. Minä olen vasta 16-vuotias, mutta vietin ensimmäisen uuden vuoden muualla jo yli kaksi vuotta sitten, samoin kaksi vuotta nuorempi pikkuveljenikin samaan aikaan. En nyt mitenkään jaksa uskoa, että tuo voisi sinun ja isäsi välejä pilata.
Nettiin avautumista sinulle jo ehdotettiinkin, ja sitä olen itsekin jossakin määrin harrastanut. Tosin olisi kiva, jos sinulla olisi joku ihan oikea ystävä, jota voisit tavata livenä ja jolle puhua asioistasi. Itselläni on tällaisia kavereita muutamia. Yhtä tapaan säännöllisesti ja muille juttelen lähinnä netin välityksellä.
Niin ja lemmikit ovat tosi kivoja. :) Meillä ei ole koiraa, mutta kaksi kissaa löytyy. Niille en tosin tapaa avautua, mutta niiden rapsuttelu on todella rentouttavaa puuhaa.
Parempaa jatkoa toivottaen: Synkopoppi
Eläimet ovat mitä parahin masennuslääke ^^
totta, että eläimet auttavat. mullakin on aika samanlainen tilanne ku sulla itseasiassa. mut ei kyl sit taas tavallaan. mun kissa just rötköttää tossa vieressä ja helpottaa mun oloa.
Kuulostaa tutulta mullekin. Oon saman ikänen, mutta tuossa tilanteessa olin joskus kaks-kolme vuotta sitten. En käyny missään, enkä puhunu mitään. Annoin ajan vaan kulua, ja siinä ku oottelin elämää, tein parhaani koulussa, ku ei parempaakaa tekemistä ollu. Meidän perhekään ei puhu asioista, enkä ees tienny, rakastaako ne mua vai ei. Ajauduin aika kauaksikin mun vanhemmista. Olin iteki lopulta aika välinpitämätön. (Se isäs reaktio muuten osottaa, että se välittää susta!)
Joo, mutta siis niihin neuvoihin! Kannattaa alkaa harrastaa liikuntaa säännöllisesti. Se kuulostaa musta aikamoiselta kliseeltä tai valheelta, että urheileminen auttaa kaikkeen, mut se oikeesti parantaa mieltä ja terveyttäki samalla. Ite opin pitämään itestäni mm. jumppatunneilla ja venyttelyssä, ku "keskustelin" ja olin itteni kanssa. Vaikkei laihtuiskaan tai ois ees aatellu painon pudottamista, itsetunto kasvaa liikkumisen myötä.
Kavereita ois tietty hyvä olla (hyviä sellasia, huonot aiheuttaa pahaa mieltä). Poikaystävä ei oo mitenkään pakollinen, ihan kiva tosin. Tunnen monta meidän ikästä, joka ei oo seurustellu tai suudellu tms. Kyllä sitä ehtii...
Ja ite onnistuin muuttamaan pois kotoa. Osa syynä oli se, että tiesin niin pystyväni lähentymään vanhempien kanssa, kun nään niitä harvemmin ja on enemmän puhuttavaa. Isän kanssa mullaki oli paremmat välit muutenki, ja nyt alkaa näyttää, että joskus voisin äitilleki avautua. Ite en sitä jotenki uskalla tehä, mut ehotan että otat asian puheeksi sun vanhempien kanssa. Luulen, että tilanne muuttuis heti.
Kuulostat nytten ihan hyvissä voimissa olevalta, mutta älä oikeesti vaivu mihinkään masennuksen syövereihin :) Se ei auta sua mitenkään. Sun pitää vaan yrittää alkaa nauttia elämästä. Se varmasti tuntuu vaikealta, jos perheenjäsenet tuntuu vierailta eikä oo oikeen ystäviäkään jakamassa juttuja.
Hyvä juttu on se, että sulla on ihana koira! Mäkin rakastan eläimiä tosi paljon ja tiedän miten paljon ne auttaa. Hyvä juttu on myös se, että voit hankkia ystäviä koska vaan. Kyllä sä niitä löydät. Vaikutat kivalta tyypiltä.
Mäkään en ole koskaan suudellut enkä seurustellut(oon 19-vuotias). Ei kannata stressata asiasta! Toi nettipoika kuulosti aika tylsältä tapaukselta. Ei kannata tyytyä keskinkertaisiin poikiin, jos voi saada oikean rakkauden ;) Heh. Niin mä ainakin ajattelen. Kyllä sä saat elämäs mukavaan järjestykseen. Hyvä vinkki: lähde lomalle. Ulkomailta saa myös helposti uusia kavereita.