Lähteäkkö vai ei???

Minulla vähän samanlainen tilanne, paitsi, että lapsia on enemmän enkä ole naiselleni mustasukkainen hänen lapsiin osoittamastaan huomiosta. EXä ei häiritse hänkään juuri.

Nämä jutut ovat näemmä usein sellaisia, että on joko kestettävä tai lähdettävä. Kaikkea ei voinut tietää etukäteen, vaikka olisi viisaskin ihminen.

Itse olen kallistumassa koko ajan lähtemiseen. Yritän toisinaan unohtaa ajatukseni ja olla vaan, mutta kakaroiden sikamaisuus ärsyttää enemmän kuin uskallan tunnustaakaan.

Me olemme jo puhuneet asiasta. Suosittelen samaa. Yksi vaihtoehto on paluu erillään asumiseen.

vaikka isä tuntisikin lastaan kohtaan rakkautta niin se on sitä lasta kohtaan ei exää!! MILLON IHMISET SEN TAJUAA!!

MIETI jos ex olisi ollut joku "lunttu" ja pettänyt miestään?! en minä ainankaan sellasta kieroa petollista ihmistä rakastaisi!! vai onko hän huokaillut exänsä perään HÄ? HÄ?

Olet sairas,hae hoitoa ennen kuin tuhoat pienen lapsen ja isänsä elämän sairaine fantasioinesi ja sekoiluinesi.
Juuri kaltaisesi ämmän kuvatuksetsaavat saavat hirvittäviä aikaan.Uusioparit ovat syvältä perseestä.Pitäisi lailla kieltää.

Sinun miehesi lapselle osoittama rakkaus ei ole sinulta pois, sillä vanhemman rakkaus lastaan kohtaan on erilaista rakkautta kun aikuisen ihmisen rakkaus toista aikuista kohtaan. Teidän välillänne on intohimoista rakkautta, joka pakahduttaa sydämen. Mutta toisaalta se rakkaus mitä vanhempi tuntee lastaan kohtaan, sitä ei mikään voima maailmassa voita.
Mieti asia niin, että miehelläsi on kaksi rakkauden vakkaa, joista hän ammentaa rakkauttaan lapselleen ja sinulle.
Mieti myös sitä, että lapset ovat tosi pienen aikaa pieniä, ja miehesi lapsi tulee tarvitsemaan isäänsä koko ajan vähemmän.

Itse yritin joskus seurustella miehen kanssa jolla ei ole lapsia, mutta juttu kaatui heti alkuunsa. Syynä oli juuri se, ettei mies tiedostanut mitä lapsen olemassa olo vaatii, vaan odotti minun toimivan hänen ehdoillaan vapaana kaikista velvotteista. Se kokemus opetti minulle, etten jatkossa edes yrittänyt mitään lapsettoman kanssa.

Toisaalta se että haukut täällä miehesi lasta äpäräksi osoittaa vain lapsellisuutesi. Älä pistä miestäsi valitsemaan, sillä sinä jäisit auttamattomasti kakkoseksi, niin se vaan on.

Lapsi ei ole valinnut kuka hänen äitinsä ja isänsä on, ja miksi hän on tähän maailmaan syntynyt. Hän ei ole valinnut vanhempiensa eroa, eikä näiden uusia puolisoita. Mutta kuten sinullakin on oikeus omien vanhempiesi antamaan rakkauteen, myös tuolla lapsella on oikeus se kokea. Eroperheen lapset usein syyttelevät itseään tapahtuneesta ja pelkäävät, että vanhempien rakkaus heitäkin kohtaan loppuu, kuten se loppui toinen toistaankin kohtaan. Lapsi tarvitsee varmistusta että on silti yhtä rakas, vaikka vanhemmat eivät toisiaan enää rakastakaan. Lapsi tarvitsee rakkautta ja hyväksyntää kasvaakseen terveeksi aikuiseksi, joka pärjää itsenäisessä elämässä ja omassa parisuhteessaan. Lapsi on puoliksi myös sen miehen lihaa ja verta, ketä sinä rakastat. Opettele näkemään hyvä hänessä, keskustele sinua ärsyttävistä asioista kodissanne miehesi kanssa, jotta löydätte yhteisen köyden vedettäväksi lapsen suhteen. Rakkautta ja hellyyttä lapselleen osoittava mies on terve ja hyvä isä, mitä muuta toivoisit mieheltä, joka joskus saattaa olla isä myös omalle lapsellesi.

Asettaudu miehesi asemaan. Hän on käynyt läpi (mahdollisesti helvetillisen) avioeron, joutunut jättämään oman lapsensa (sen naisen jonka kanssa itse ei pysty elämään) hoidettavaksi toiseen kotiin suuremmiksi osaksi aikaa. Sen pienen lapsen, joka kädet ojollaan tulee kohti. Häntäkö miehen pitäisi nyt hylkiä, koska pääsi eroon epätyydyttävästä elämästään lapsen äidin kanssa ja löysi tilalle sinut? Mitä ajattelet miehen toivovan elämältään yhden rikkinäisen perheen jälkeen? Että vihdoin kaikki voisi olla hyvin ja hänkin onnellinen? Hyvän isän onnellisuuteen sisältyy (kuten myös hyvän äidin) että lapsikin olisi onnellinen. Jos sinun onnellisuutesi tarkoittaa sitä, että hänen lapsensa ei saisi olla isänsä kanssa onnellinen, sinähän haluat miehellesi onnettomuutta.

Jos aiot elää miehen kanssa, jolla on jo lapsi, sinun tulee aivan ensimmäiseksi hyväksyä se tosiasia, että et voi enää sellaisen miehen kanssa perustaa perhettä kuten nuoret lapsettomat tekevät. Se ei tarkoita, etteikö elämästä voisi tulla hyvää ja onnellista, mutta se tarkoittaa oman asenteen ja omien tarpeiden tarkistamista. Kysy itseltäsi aivan ensimmäiseksi, onko sinusta varmasti tähän.

Onnettomina yhdessä ei kannata olla. Miten toinen voisi olla onnellinen, jos toinen ei sitä ole?

tietää ja tuntee tehneensä väärin muita ihmisiä kohtaan. Ei ole helppo myöntää, että on sotkenut muiden elämän, ja tuntea itsensä huonoksi. Katkeruus on paha peikko. Kaikilla ei vain ole omaatuntoa eikä myötätuntoa. Huomaa että mies todella rakastaa lapsiaan ja ex vaimoaan, ja kunnioittaa että hänellä on lapsia juuri hänen kanssaan, eikä halua sitä unohtaa. Ex vaimo kuuluu aina hänen sydämeensä ja elämään jo lastenkin kautta.

etsisit sen lapsettoman .Jo lapsen takia.

ja olet lähempänä miestäsi kun et haraa lasta vastaan huippuäitiä ei koskaan uhkaa mitään ...
Tee lapsen kanssa yhdessä jotain mihin miehesi ei osallistu..askartele leivo,laita ruokaa, hiekkakasalle.. tutustu ruusunnuppuun.. saat sen 1000kertaisena vähintään takaisin
=)

Minun mielestäni asiaa voi verrata näin: Kun moni ajattelee puolisosta(jolla on entuudestaan lapsia) että kun pitää ja huolehtii lapsestaan että välittäisi vielä exästä! Ajattele näin: ajattelenko itse exääni? No en en en ikimaailmassa!! Halusin erota hänestä ja näin kävi ja rakastan nykyistäni ihan hullunlailla!!Ei se lapsi vaikuta asiaan! Vanhemman ja lapsen välinen tunneside on IHAN ERILLAISTA kuin pariskuntien!! Yhtä tärkeitä varmasti molemmat! Ja siitä olen vähän ymmälläni kun sanotaan että lapsi on tärkeintä. Minulle (jos meillä olis yhteisiä lapsia) olisi sekä kumppani että lapsi aivan yhtä tärkeitä ja rakkaita! En voisi elää ilman kumppaniani enkä ilman lastani! Mutta se onkin vain minun mielipiteeni!!

on se, että kirjoitit itsesi olevan se mustasukkainen. Eli sä itse tiedät/pystyt tähän asiaan vaikuttamaan. Homma olisi paljon vaikeampaa, jos ex tai mies tai lapsi olisi mustasukkainen (sinun näkökulmastasi).

Tuo on niin tuttua, että huonot hetket parisuhteessa heijastuu siihen muuhunkin eloon. Jos joskus miehen kanssa sattuu olemaan riita, niin on silloin myös se kärsivällisyys hänen lapsen suhteen alhaisemmalla tasolla. Siihen asiaan auttaa se, että käsittelisitte nuo asiat keskenänne juurta jaksain (jonka varmaan teittekin). En tiedä onkohan olemassa jonkinlaista vertaistukea ja auttamista mustasukkaisuudesta. Mutta ainakin uusionni.net/uusionni käsitellään uusperheyteen liittyviä ongelmia, joten sieltä voit lueskella ja kirjoitella.

Tosiaan se lapsi on eri asia kuin ex. Ja riippuu myös siitäkin kuinka kauan olette olleet yhdessä; alkuaikoina voi kokea sellaisen kriisin kun huomaa mihin on tullut mentyä. ;) Nämä on niin vaikeita juttuja, jotka vain itse osaat arvioida, jos sinäkään. Jos tuntuu, että kaikkea ei ole yritetty, niin se ainakin kannattaa tehdä. Mutta jos olo tuntuu pääosin olevan kurja ja tuskainen uusperheessä, niin kannattaa ottaa jalat alle ja juosta. Turha omaa elämää uhrata. Mutta toivottavasti pääsette noiden asioiden yli.

Muista: Sä painit ihan eri sarjassa kuin lapsi, rakkaus, jota saatte mieheltä on ihan erilaista. Ja lapsi on ihan eri asia kuin ex. Ja onhan mies ymmärtänyt, että et säkään parisuhteessa pyhällä hengellä kulje? Muistatte vaalia niitä kahdenkeskeisiä hetkiä ja ottaa niistä KAIKEN irti. Ja ymmärtäväinen mies on kaiken A ja O. Tuollaista ongelmaa ei ole ollut, mutta kun omalle kohdalle osuneista ongelmista on uskaltanut ja voinut aina puhua miehen kanssa ja toiste päin, niin ongelmat eivät ole pääseet vyörymään isommiksi kuin ne todellisuudessa ovat.

Enkä nyt täällä viitsi enempää kirjoitella, mutta ET ole huono äitipuoli. Olet äitipuoli, jolla on huono hetki. Ja toivottavasti pääsette huonosta hetkestä yli.

Ymmärrän sua. Varsinki suhteen alkuvaiheessa koin ihan samanlaisia tunteita. Ja kyllä se mustasukkaisuus vieläkin aina välillä nostaa päätään.. Siihen on ainakin mulla auttanu se, et oon sanonu miehelleni, et nyt oon vähän hellyyden kipee, pääsisinkö sun kainaloon:)Tottakai sitä ymmärtää sen, ettei miehen lapselle osoittama hellyys ja huomio oo multa pois. Mut ei sitä aina tunteilleen mitään mahda. Asioista keskusteleminen auttaa mun kokemuksen mukaan! Ja oon huomannu myös sen, et mitä enemmän siihen lapseen tutustuu, niin sitä vähemmän se ärsyttää. Mua ärsytti sillon aikoinaan lähinnä siitä syystä, että tunsin itseni ulkopuoliseks. Ja se on sellanen asia mihin voi ite vaikuttaa:) Nykyään tuntuu hyvältä, kun lapsi ei automaattisesti vaadi huomiota pelkästään vaan isältään, vaan jopa munkin syli kelpaa:) Nää uusperhe asiat on sellasia, et pitää antaa kaikille osapuolille aikaa sopeutua. Eikä vaatia iteltään liikoja! Mut jos ajasta ja yrityksestä huolimatta tuntuu vaikeelta ja ahdistavalta, ni sit kannattaa lähtee omille teilleen. Väkisin ei kannata yrittää jatkaa, koska siitä kärsii kaikki osapuolet. Kysy itseltäs haluanko mä todella edes sopeutua tähän tilanteeseen?

Olen aikaisemmin kirjoittanut tälle palstalle oman tarinani. Löytyy otsikolla "vihaan mieheni lasta", nimimerkki on "ristiriitainen". Aika paljon sain vastauksia laidasta laitaan. Käy lukemassa minun tarinani ja vastaukset, jotka voivat hyödyttää sinuakin. Jos haluat, voin mielelläni jauhaa tilannetta paremmin sähköpostitse.

Samoja hulluja ajatuksia on myös mulla. Välillä menee hyvin, mutta jos miehen kans on jotain riitaa, niin heti nousee valtava vihan tunne myös lasta kohtaan. Koskaan en sitä lapselle näyttäisi ja ne tunteet tuntuu itestäkin ihan kamalilta. Suoraan sanoen vituttaa miehen lässyttäessä tenavalleen ja toteuttaessa sen pienimmänkin toiveen välittömästi. Olen joskus miettiny onko mustasukkaisuus suurempaa kun kyseessä on tyttölapsi? Uskoisin että omalla kohdallani ainakin on juuri näin.

Olipa ihanaa lukea viestisi, sen vuoksi että minulla on JUURI samanlaisia tuntemuksia. Miesystävälläni on entisestä liitostaan 5-vuotias poika, joka on meillä jona toinen v.loppu ja yhden yön keskellä viikkoa. Lapsi on ihan mukava, joskin melko villi. Minulla ei ole omia lapsia, ja jotenkin koen, etten niitä haluakaan. Työskentelen kasvatusalalla, ja tuntuu, että siinä on ihan tarpeeksi, kun näkee lapsia työn parissa. Mieheni lapsen ollessa paikalla tunnen itseni "seinäruusuksi", täysin ylimääräiseksi ja arvottomaksi. Koen mustasukkaisuutta poikaa kohtaan ja tunnen, että minun pitää jotenkin tehdä työtä saadakseni mieheltäni edes sähän huomiota. Usein keksin "perheviikonloppujen" ajaksi jotain omaa tekemistä, näen kavereita yms. Reissuiltani palatessa vaistoan, että minun OLISI PITÄNYT OLLA kotona ja tunnen siitä syyllisyyttä. Itse asiassa syyllisyyttä tunnen melkein kaikesta: siitä, että olen mustasukkainen lapselle (eihän sellaista pitäisi tuntea...), siitä etten jaksa yrittää kaveerata lapsen kanssa enemmän enkä olla oma itseni hänen läsnäollessaan, siitäkin, etten halua omia lapsia. Olen todella väsynyt olemaan pahoillani joka asiasta... ´varsinkin viime aikoina olen mniettinyt eroa, mutta kun meidän kahden parisuhde on niin hyvä, emme riitele juuri mistään asioista vaan meillä on KAHDESTAAN mukavaa... ja rakastamme toisiamme. Välillä vaan mietin, kuinka kauan mieheni jaksaa minua rakastaa, kun koen näitä tunteita (tuota mustasukkaisuutta en tosin ole pystynyt hänelle tunnustamaan, häpeän sitä ihan liikaa...)... olen kynyt psykologillakin, muttei siitä tunnu olevan apua. Jos teillä on samanlaisia kokemuksia, kirjoitelkaa. Olisin vinkeistä erittäin kiitollinen.