"Tutkimusten mukaan pitkään kestävien parisuhteiden yksi salaisuus on samankaltainen huumorintaju."
Tuommosta luin HS.fistä. Mahtuuko parisuhteeseen kahta vitsin kertojaa?
Tuommosta luin HS.fistä. Mahtuuko parisuhteeseen kahta vitsin kertojaa?
Yksi kertoo ja toinen
nauraa?
12585
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Huumori on paljon muutakin kun vitsien kerrontaa
voimaan, myös parantavaan. Jos molemmat osaavat nauraa myös itselleen ja sallivat toistenkin niin tekevän, se tekee raskainakin päivinä yhteisen matkan mukavammaksi. Jossain tilaisuudessa saattaa pelkkä katse riittää yhteisen ilonaiheen oivaltamiseen, vaikka kukaan muu ei tilanteen hauskuutta huomaisi. Hupsu, älykäs, hyväntahtoinen huumori on mielestäni suuri rikkaus, jota ilman elämä olisi ankeata.
Jos huumorintaju on kovin erilainen ja toinen loukkaantuu usein toisen leikiksi tarkoittamista lausumista, asioiden selvittäminen voi olla työlästä, ja arki voisi muuttua turhan vakavaksi. Tosikoiden elämää luulen tylsäksi, mutta tosikot ovat taatusti toista mieltä.;))
Huumorintaju ja vitsien kertominen eivät välttämättä ole sama asia.
menee niin, että kun vaimo murjasee jonkun vitsin, on kyllä minunkin vastaus keksittävä. Ja sitte nauramme yhessä hampaattomin ikenin.
niin sulosta!
Tunnestettava, että tylsää on, vaikka parisuhde toimiikin. Yhteensopiva huumorintaju on rikkaus ja voimavara.
Aivan varmaa on, että suhde ei toimi, jos huumorintaju on osapuolilla aivan erilainen, tuskin silloin olisi päästy minkäänlaisiin suhteisiin - minun mitapuitteni mukaan. Kyky huvittua samanlaisista asioista, ymmärtää mille toinen nauraa, viihtyminen samantyylisten ihmisten kanssa, riitojen ratkeaminen niiden naurettavuudella, kyky ottaa kovissa paikoissa huumori avuksi jne. Mitä noistakin tilanteista tulisi muuta kuin kova riita tai mykkäkoulu, jos huumorintajut olisivat erilaiset. Mutta kun maailmaan mahtuu kaikenlaista, onhan toki mahdollista, että täysin tosikko keskisuomalainen nai savolaisen jokapaikan viäntäjän ja kiäntäjän ja elävät elämänsä yhdessä onelisina ja tytyväisinä.
veäntäjä kentäjä ja hias hämäläinen teällä , hiasta veäntämistä ja keäntämistä ja hyvi männöö.
miten mukavaa kun kumpikin nauraa ja kummallakin on aina jokin hauska kommentti sanottavanaan..
Jonkinlainen esinauraja minun entisessä suhteessani, aina kun ex kertoi jotain hänen mielestään hyvää juttua noin vähän isommassa porukassa niin jos ei aina mennyt perille niin minun piti alkaa nauramaan että muutkin käsittivät että nyt pitää nauraa. Joskus oikein piinallista ja piti oikein ajatella että miksi minä otin sen roolin itselleni,ihan hullua kun ajattelee.Mutta ilmeisesti minun kävi sääliksi kun ihmiset eivät käsittäneet että hän puhui huumoria, niin sillä kai meikäläinen yritti auttaa häntä. Onko kellään muulla näin?
Parit joitka nauravat samoille asioille, näyttävät vanhoinakin onnellisilta.
Siskonmies ei ole koskaan muuta puhunut kuin vitsejä, vitsejä, vitsejä, muuten se nukkuu kylässä,,,kova n hullu reissumiesmaailmalla on , luonut imperiumin vitseillään,,höööö
asia. Jos toinen on tosikko, niin ei yhteiselosta mitään tule. Huumorintaju ei tosiaan ole vitsin kertomista, vaan toisen ajatusten lukemista vaikka sanattomasti. Minulla ja miesvainajallani oli tämä lukutaito ja olimme erittäin onnellisia. Vitsejä emme kertoneet lainkaan. Saatoimme mennä Linnanmäelle hulluttelemaan vielä lähes eläkeiässä. Pidimme molemmat pallojen heittämisestä sellaisiin pisteitä tuottaviin koloihin. Paikallisissa kesäjuhlissa olimme varmoja kenttäpeleihin osallistujia. Emme myöskään lähteneet juhlissa pakoon, jos jouduimme tanssimaan luudan kanssa, kun jäimme ilman paria.