Tänäänkin, heräsin aamulla, herättelin rakkaimpani, -lapset, söimme aamupalan ja vein lapset hoitoon. Menin töihin, tein työni, ja mietin taas.. Pimeä talvi saa tuntemaan olon joskus niin yksinäiseksi ja synkäksikin, tuo muistot ja kaipuun taas mieleen.
Tunnen lähes päivittäin jonkinlaista ikävää, -jokin puuttuu, ja se mikä puuttuu, on paljon.
Työkaverilla soi puhelin, johon hän vastaa. Iloinen puhelu kestää hetken ja päättyy sanoihin,- tule illalla käymään. -Se oli äiti, hän kertoo.
Hymyilen vaisusti, jatkan töitäni, ja mieleni valtaa haikeus, jopa kateus.
Se oli juuri sitä mitä minä kaipaan.
Äiti. Jota minulla ei ole.
Minulla oli joskus sellainen, ihminen jota äidiksi kutsuttiin.
Oli isäkin, mies joi viinaa ja hakkasi äitiä ja lapsiaan, -meitä.
Sitten tuli lastenkoti. Laitos, jossa joka ilta eri ihminen saatteli meidät sänkyyn, jossa kukaan ei oikeasti välittänyt.
Jossa vain odotimme, että äiti ja isä hakisivat kotiin. Joskus hakikin, mutta viimeisen kerran kai "unohtivat".
Ensimmäisellä "keikalla" olin vain päälle kaksivuotias, veljeni kolme. Viimeisen kerran jäimme lastenkotiin kun olin 4.
Kului aikaa, kunnes ystävällinen pariskunta tuli katsomaan meitä. Katsomaan kuin sekarotuisia koiranpentuja.
Kuulimme, että he saattaisivat ottaa meidät luokseen asumaan. Siellä sitä pian asuttiinkin, uudessa perheessä, sijaiskodissa.
Kesti vain vuoden, kun meidät "palautettiin" lastenkotiin. Lapsettomalle pariskunnalle kaksi "kuritonta" (=vanhempiaan kaipaavaa, järkyttynyttä, pettynyttä..) lasta olikin liikaa.
Kului taas aikaa, yksinäinen joulu lastenkodissa (olimme muuten LK:ssa ainoat lapset jouluna, muut pääsivät sentään silloin perheidensä luo..).
Meitä tultiin taas katsomaan. Pääsisimme maalle, missä on eläimiä, traktoreita, rantaa, -kaikkea, mitä lapsi toivoa saattoi. Olimme pitkästä aikaa toiveikkata ja onnellisia. Kaikki sujuikin alkuun hyvin, kunnes pikkuhiljaa unelmat murskatiin. Ei sinne vain asumaan menty, vaan töihin. Meidän vuoromme ruokapöydässä, pesulla, oli aina viimeinen, meille tehtiin hyvin selväksi, etä meidät tuli tuntea kiitollisuutta heitä kohtaan, kun olivat kaksi "äpärää" luokseen ottaneet. Pois eivät sentään laittaneet, olimmehan kuitenkin käytännöllisiä maatilan töissä.
Kasvettuamme teini-ikään, ongelmat alkoivat. Alkoi henkinen alistus, ja mihinkään muualee kuin kouluun ei ollut asiaa. Ei kavereita, ei puheluita, ei kenenkään luokse kylään. Alistuimme kiltisti, tai luulimme kai, että se oli normaalia, -muusta kun ei edes tiennyt.
Olin 16, kun en jaksanut enää. Olin henkisesti loppuun lyöty, tyhjä, mitätön, mitäänsanomaton ihmistaimi. -tai sellaiseksi he saivat minut itseni tuntemaan. Otin yhteyttä viranomaísiin, jotta pääsisin pois, vaikka uuteen sijaiskotiin tai edes lastenkotiin. Vastaus oli vain, että olet liian vanha, ei kukaan sinun ikäistäsi ota, koita vain jaksaa. Veljeni sinnitteli, vahvempana hän kesti. Minä olin loppu, en jaksanut enää. Lopulta karkasin, ja jäin kiinni. Karkasin uudestaan, enkä enää koskaan palannut. Onnistuin piileskelemään useita viikkoja kaverin luona, kunnes lopulta vihjeiden pereusteela sos.tsto löysi minut. Pelkäsin niin joutuvani takaisin, mutta kuulemma ketään ei voinut pakottaa. Minun tulisi vain aloittaa ammattikoulu ja hankkia asunto, jossa he lupasivat auttaa.
Pääsin kouluun, mutta asuntoa en koskaan saanut. Sos-täti kävi kanssani katsomassa yhtä ainoaa asuntoa, johon melkein pääsin, mutta lopulta asunnon omistajat kieltäytyivät vuokraamasta asuntoa minulle, kokska maksajana olisi ollut sosiaalitoimisto.
Sille tielleni jäin, sen jälkeen en tuosta tantasta kuullut. Ilman kotia, mukanani laatikollinen vaatteita ja joku valokuva, jotka sos tantta oli sijaiskodista hakenut.
Kävin koulussa, päivät yritin hymyillä, olla vahva, yöni vietin rappukäytävissä, kahviloissa, ja itkin. Rahaa aloin saada sentään kelalta (opintotuen). Lopulta veljeni muutti kaupunkiin, häneenkään en ollut pitänyt yhteyttä sitten lähtöni jälkeen. Vain kerran karkureissultani soitin hänelle, ja kerroin että olen kunnossa. Pääsin asumaan hänen asuntoonsa.
Tänä päivänä olen 26-vuotias, työssäkäyvä, päällisin puolin hyvin toimeentuleva kahden, maailman ihanimman lapsen äiti. Oppivuodet ovat olleet kovat, ja niiden ajatteleminen repii rikki vieläkin. Huonommillekin teille olisin voinut reissuillani joutua.
Lapset ovat minulle kaikki kaikessa, ja suurin, minkä elämä on minulle opettanut, on Rakastaa. Ehdoitta, ikuisesti. Se on vähintä mitä mitä minä äitinä voin lapsilleni antaa. Se on jotain, mitä minä en koskaan saanut.
Vielä tänäänkin tunnen surua ja vihaa noita sijaisperheitä kohtaan, sosiaalitoimistoa ja pelastakaa lapset ry:tä, joka sijoituksissa oli mukana. Kuinka minä lapsi olisin osannut pyytää ja vaatia mitään, nyt kun vasta tiedän, että olisin enemmänkin voinut saada. Miksei kukaan pitänyt puolia, huolehtinut , välittänyt? Siihen kai pitäisi olla oikeus jokaisella?
Nousin suosta kuitenkin ja entistä vahvempana jatkan elämää. Silti kaipaan yhä vieläkin sitä ihmistä, joka pitäisi minustakin huolta, välittäisi ja rakastaisi ehdoitta. Olisi olkaapää, ja olisi vahva silloin, kun minä en sitä jaksa olla. Olisi mummi ja ukki lapsilleni, tai edes vara-sellaiset.
Minulla on toki ihana mies ja ystävät, mutta hekään eivät kaikkeen pysty.
Minun on aina oltava se vahva, niinkuin olen oppinut olemaan.
Bio-äitini muuten kuoli 8-vuotta sitten, unelmat hänestä kaatuivat silloin. Viina oli rakkaampi kuin omat lapset.
En halua tällä jutullani loukata ketään, vaan jakaa taakan sydämeltäni.. Arvet jäävät minuun kai ikuisesti.
Haluaisin todella myös kuulla, mitä muille sijoitetuille lapsille kuuluu, minne ja miten elämä on viskonut..?
Tunnen lähes päivittäin jonkinlaista ikävää, -jokin puuttuu, ja se mikä puuttuu, on paljon.
Työkaverilla soi puhelin, johon hän vastaa. Iloinen puhelu kestää hetken ja päättyy sanoihin,- tule illalla käymään. -Se oli äiti, hän kertoo.
Hymyilen vaisusti, jatkan töitäni, ja mieleni valtaa haikeus, jopa kateus.
Se oli juuri sitä mitä minä kaipaan.
Äiti. Jota minulla ei ole.
Minulla oli joskus sellainen, ihminen jota äidiksi kutsuttiin.
Oli isäkin, mies joi viinaa ja hakkasi äitiä ja lapsiaan, -meitä.
Sitten tuli lastenkoti. Laitos, jossa joka ilta eri ihminen saatteli meidät sänkyyn, jossa kukaan ei oikeasti välittänyt.
Jossa vain odotimme, että äiti ja isä hakisivat kotiin. Joskus hakikin, mutta viimeisen kerran kai "unohtivat".
Ensimmäisellä "keikalla" olin vain päälle kaksivuotias, veljeni kolme. Viimeisen kerran jäimme lastenkotiin kun olin 4.
Kului aikaa, kunnes ystävällinen pariskunta tuli katsomaan meitä. Katsomaan kuin sekarotuisia koiranpentuja.
Kuulimme, että he saattaisivat ottaa meidät luokseen asumaan. Siellä sitä pian asuttiinkin, uudessa perheessä, sijaiskodissa.
Kesti vain vuoden, kun meidät "palautettiin" lastenkotiin. Lapsettomalle pariskunnalle kaksi "kuritonta" (=vanhempiaan kaipaavaa, järkyttynyttä, pettynyttä..) lasta olikin liikaa.
Kului taas aikaa, yksinäinen joulu lastenkodissa (olimme muuten LK:ssa ainoat lapset jouluna, muut pääsivät sentään silloin perheidensä luo..).
Meitä tultiin taas katsomaan. Pääsisimme maalle, missä on eläimiä, traktoreita, rantaa, -kaikkea, mitä lapsi toivoa saattoi. Olimme pitkästä aikaa toiveikkata ja onnellisia. Kaikki sujuikin alkuun hyvin, kunnes pikkuhiljaa unelmat murskatiin. Ei sinne vain asumaan menty, vaan töihin. Meidän vuoromme ruokapöydässä, pesulla, oli aina viimeinen, meille tehtiin hyvin selväksi, etä meidät tuli tuntea kiitollisuutta heitä kohtaan, kun olivat kaksi "äpärää" luokseen ottaneet. Pois eivät sentään laittaneet, olimmehan kuitenkin käytännöllisiä maatilan töissä.
Kasvettuamme teini-ikään, ongelmat alkoivat. Alkoi henkinen alistus, ja mihinkään muualee kuin kouluun ei ollut asiaa. Ei kavereita, ei puheluita, ei kenenkään luokse kylään. Alistuimme kiltisti, tai luulimme kai, että se oli normaalia, -muusta kun ei edes tiennyt.
Olin 16, kun en jaksanut enää. Olin henkisesti loppuun lyöty, tyhjä, mitätön, mitäänsanomaton ihmistaimi. -tai sellaiseksi he saivat minut itseni tuntemaan. Otin yhteyttä viranomaísiin, jotta pääsisin pois, vaikka uuteen sijaiskotiin tai edes lastenkotiin. Vastaus oli vain, että olet liian vanha, ei kukaan sinun ikäistäsi ota, koita vain jaksaa. Veljeni sinnitteli, vahvempana hän kesti. Minä olin loppu, en jaksanut enää. Lopulta karkasin, ja jäin kiinni. Karkasin uudestaan, enkä enää koskaan palannut. Onnistuin piileskelemään useita viikkoja kaverin luona, kunnes lopulta vihjeiden pereusteela sos.tsto löysi minut. Pelkäsin niin joutuvani takaisin, mutta kuulemma ketään ei voinut pakottaa. Minun tulisi vain aloittaa ammattikoulu ja hankkia asunto, jossa he lupasivat auttaa.
Pääsin kouluun, mutta asuntoa en koskaan saanut. Sos-täti kävi kanssani katsomassa yhtä ainoaa asuntoa, johon melkein pääsin, mutta lopulta asunnon omistajat kieltäytyivät vuokraamasta asuntoa minulle, kokska maksajana olisi ollut sosiaalitoimisto.
Sille tielleni jäin, sen jälkeen en tuosta tantasta kuullut. Ilman kotia, mukanani laatikollinen vaatteita ja joku valokuva, jotka sos tantta oli sijaiskodista hakenut.
Kävin koulussa, päivät yritin hymyillä, olla vahva, yöni vietin rappukäytävissä, kahviloissa, ja itkin. Rahaa aloin saada sentään kelalta (opintotuen). Lopulta veljeni muutti kaupunkiin, häneenkään en ollut pitänyt yhteyttä sitten lähtöni jälkeen. Vain kerran karkureissultani soitin hänelle, ja kerroin että olen kunnossa. Pääsin asumaan hänen asuntoonsa.
Tänä päivänä olen 26-vuotias, työssäkäyvä, päällisin puolin hyvin toimeentuleva kahden, maailman ihanimman lapsen äiti. Oppivuodet ovat olleet kovat, ja niiden ajatteleminen repii rikki vieläkin. Huonommillekin teille olisin voinut reissuillani joutua.
Lapset ovat minulle kaikki kaikessa, ja suurin, minkä elämä on minulle opettanut, on Rakastaa. Ehdoitta, ikuisesti. Se on vähintä mitä mitä minä äitinä voin lapsilleni antaa. Se on jotain, mitä minä en koskaan saanut.
Vielä tänäänkin tunnen surua ja vihaa noita sijaisperheitä kohtaan, sosiaalitoimistoa ja pelastakaa lapset ry:tä, joka sijoituksissa oli mukana. Kuinka minä lapsi olisin osannut pyytää ja vaatia mitään, nyt kun vasta tiedän, että olisin enemmänkin voinut saada. Miksei kukaan pitänyt puolia, huolehtinut , välittänyt? Siihen kai pitäisi olla oikeus jokaisella?
Nousin suosta kuitenkin ja entistä vahvempana jatkan elämää. Silti kaipaan yhä vieläkin sitä ihmistä, joka pitäisi minustakin huolta, välittäisi ja rakastaisi ehdoitta. Olisi olkaapää, ja olisi vahva silloin, kun minä en sitä jaksa olla. Olisi mummi ja ukki lapsilleni, tai edes vara-sellaiset.
Minulla on toki ihana mies ja ystävät, mutta hekään eivät kaikkeen pysty.
Minun on aina oltava se vahva, niinkuin olen oppinut olemaan.
Bio-äitini muuten kuoli 8-vuotta sitten, unelmat hänestä kaatuivat silloin. Viina oli rakkaampi kuin omat lapset.
En halua tällä jutullani loukata ketään, vaan jakaa taakan sydämeltäni.. Arvet jäävät minuun kai ikuisesti.
Haluaisin todella myös kuulla, mitä muille sijoitetuille lapsille kuuluu, minne ja miten elämä on viskonut..?
Vastaukset 30
Vanhimmat
Isä veti äitiä turpiin laitoksella ku tuli mua ekaa kertaa katsomaa. äiti karkas laitokselt, ku piti päästä vetää viinaa, tai kai se veti kaikkea mitä käsiinsä sai. Laitokselt pääsin kuitenki kotio.
Mul oli tukiperhe, mis olin aluks ain viikonloput. Äiti ja isä eros, ku isä oli linnas. Jäin äidin kans seilaa tukiperheen ja äidin väliä. Si äitiki sai tuomion ja mä pääsin tukiperheeseen, olin jotai kahden vanha.
Mul oli siel paljo sisaruksia, siel oli useampia sijoitettuja ja oli niil omiaki. Siel oli hyvä olla. Mut si äiti halus mut takas kotio, oli ollu hetke raittiina. Sossu päätti purkaa sijoituksen, olin sillo kolmetoist. Kysyttiinhä mult et mis haluan olla, ja äidin luo mä tahdoin. Totta hitossa, äiti ku kerto ettei sen elämäs o mitää ilma mua. Ja lupasha äiti kaikenlaist, sain olla nii myöhää ulkon ku halusin, jne jne..
Ja äidil mä menin. Kaikki meni ok vajaan vuoden, kunnes äidin pää hak´jos ja se alko juomaa. Ei se juominenka olis haitannu mua, mut sitä sai pelätä ku se oli kännis. Lopult menin ite sossuu ja pyysin päästä pois. Mut pistettii lastenkotii.
Lastenkodis olin vuoden, äiti ryhdistäyty ja halus mut takas. Ja mut siirrettii takas sen tykö. Ja taas vuoden päivät elin äidin kans, kunnes rävähti. Mut laitoksee en todella enää halunnu. Olin kunnallises laitokses, ja se oli hirvee paikka. Pyörin kavereide nurkis, välil kävin kattoos et äitil oli ruokaa yms. Si yks päivä törmäsin kaupungil yhtee työntekijää, joka on yhes yksityises laitokses töis, ja se kysy et mite menee. Se kysy sen nii et oikeast välitti, ja mul pääsi poru ja kerroin kaike. Se sanos et häne on pakko tehdä ilmoitus asiast, mut mä en antanu, mua ei enää laitoksee laitettais.
Kyä mä tiesin, ettei mun ikäsiä nii vaa perheisii sijoitettais, mut lastiksee en halunnu. Sinne mis se oli töis, ni oisin voinu mennä, mut ne jotku maksusitoumukset ei käyny sinne.
Se kuitenki lupas et tekee kaikkens ettei mua lastiksel laiteta, ku en kerra halunnu. Se tuli mun kans palaverii sossun kans, ja sossu selitti ettei mua saada mihinkä perheesee sijoitettua jne jne.. Mut pääsin perheesee, pääsin sen työntekijän omaan perheesee, ja että mua välil nyppi et miks toiset saa sellaset vanhemmat syntymälahjanaa. Ei mun siel fyysisest paha ollu olla, mut joteki tuntu etten kuulunu sinne. Vaik ne piti mua ku omaansa, ehkä välil paremminki ku yritti korvata tavallaa noit aiempia juttujani.
Mut äitihä päätti taas haluta olla mulle äiti ja hetkeäkä empimät sossu usko et nyt homma toimii ja mä takas äidil.
Ja puol vuotta äiti jakso ja si menin uusiks sossuu. Ikää oli melkei 17. Sossu lupas mulle kämpän, kunha ite sen hakisin ja hoitaisin. Edunvalvoja haettii maistraatist ja tukihenkilö laitoksest.
Vaik tosiasias se mun sijaisäiti kuitenki autto mua kaikes, en olis tarvinnu mitää tukea mistää muualt, mut ku kerra sossu nii vaati.
Nyt oon 20, ootan ensimmäist lastani. Lapsen isoisä, mun isä siis, on taas lähdös istuu, tuleva mummi vetää viinaa ja nappia minkä ehtii. Mut mun lapsel on kaks ihanaa varamammaa, molemmat sijaisäidit, se ekaki o iha innoissaa. Toi vika, se on ostanu jo vaunut et saa si vauvaa työnnel, ja jostai se löys viel vanha pinnasängyn mammalaanki, et saan omaa aikaa ni vauva on sinne tervetullut.
Vaik en ehkä syntyny onnelliste tähtie alla, ni pääsin sinne. Vaik kyl edellee o tiukka paikka esitel itteää miehe suvul, ku oon mikä oon. Vaik varamamma sanos ettei se mun syy o, ja tiedänhä mä sen.
Eikä se o mikää vara oikeast, se o mun äiti, vaikkei se o mua synnyttäny, ei olis oikeast edes mahdollist ku ei se o mikää ikäloppu vieläkä. Heti ku se kuul mun raskaudest ni se sanos ettei ota enää yhtää sijaislasta, ku hänel on aika siirtyä mummovaihteel:)
paljon kouluja ehtinyt käydä, kun tuo suomen kielen kirjoittaminen ei oikein luonnistu. Toivottavasti lapsesi oppii edes kirjoittamaan. Vähän koulunkäyntiä olisi kyllä tehnyt sinullekin hyvää, ennen kuin lapsia hankit, niin keskenkasvuiselta kuulostat ja tietysti parikymppisenä oletkin. Mutta näin nämä sosiaalitapaukset elää; itsellä ei ole mitään, oma koti jo rikkinäinen ja sitten pitää oitis tehtailla lapsia, joista tulee todennäköisesti lastenhuollon asiakkaita - tai sinua hoitanut sijaisvanhempi hoitaa nekin.
heti että kärkkyvät lastasi omakseen toivottavasti olen väärässä.
Jos joku kirjoittaa positiivista sijaisperheestä, niin johan se pitää heti teilata.
Tuossa sen näki mitä on vanhempien oikeus ja lapsi jää jalkoihin. Lapsen tulevaisuuden kustannuksella vanhempia hyysätään.
tänä päivänä lasta ei kotiuteta,vaikkei syytä
huostassa pitämiselle enää olekkaan.Se siitä.
No oliko nyt ihan pakko sinulla näin sanoa?
Mikä kumma teillä on haluu tartua kirjoitustyylin tai kirjoitusvirheisiin?
Ja miksi pitää loukata toista, sitä mä en tajuaa.
tuosta kirjoitustyylistä jo näkee selvästi, kuinka kypsymätön ihminen on lasta hankkimassa. Ei siinä nyt ole kyse loukkaamisesta vaan ihan kylmistä tosiasioista vielä kun ottaa huomioon, mitä ko. 20-vuotias tuleva äiti itse kertoo omasta menneisyydestään ja oloistaan. Ei hyvältä näytä.
Sossutantat ovat siis mielestäsi laiminlyöneet huostaanottamansa lapsen koulunkäynnin turvaamisen. Tämä on yksi epäkohta muiden lastensuojelumme vajavuuksien joukossa, ja siihen on hyvä kiinnittää huomiota, jos se jotakuta pistää noin paljon silmään, että se voi olla jopa lapsensaannin este.
.....
ihmettelenkin miten Merkka arvostelee kirjoitustyyliä..sorry Merkka, ei ollenkaan olisi minun mielestä sinun tapaista arvostella.
siis kuinka liian aikaisin kotiin palauttamiset eivät ole lapsen parhaaksi.
lasta lähetetään edestakaisin.
pureta huostia katseleppa lukuja,vaikka laissa
sanotaan että on tarkoitus lapsi ja perhe yhdistää.
tarinasi. En voi muuta kuin toivottaa sydämestäni kaikkea hyvää sinulle ja tulevalle vauvallesi. Muuten sinulle samat sanat kuin alkuperäiselle, kirjoitin hänelle kommentissa "luin tarinasi jo aamulla..". Älä välitä siitä, että sinun kertomuksesasi eräät palstan kirjoittajat takertuivat kielioppi- ja murre-asioihin. Ehkä tekstin muotoilu ei kuitenkaan ollut sanomasi syvin tarkoitus. Onnea elämääsi!
Ei ole helppo tie ollut sinullakaan. Minä taas ihmettelen, minkälaisia ihmisiä nämä kielioppi-viisastelijat on?! Ei nähdä metsää puilta, eli tässä tapauksessa sinun tarinaasi. Tiedän, miten kipeää ylipäätään on avautua näistä asioista, se repii haavat auki AINA, ainakin minulla.
TODELLA lapsellista. Älä anna näiden enää satuttaa. Se ei ole sinun syy, mitä elämäsi on ollut, äläkä anna kenenkään saada sinua uskomaan niin. Yritä jaksaa olla vahva, antaa tulevalle lapsellesi se, mitä et koskaan itse ole saanut, vaikka se vaikealta voi tuntuakin. Ihanaa, että sinun kohdallasi sentään sijaisperheessä sait välittämistä.
Sanotaan,että ihminen selviää mistä vain, kun hänella on yksikin ihminen joka rakastaa.
Jokainen voi kohdallaan miettiä mitä se tarkoittaa, ja mitä elämä olisi, jos kukaan ei rakastaisi. -Ajattelemisen sijaan voi toki myös takertua kielioppivirheisiin, mutta ennemmin suosittelisin painumaan pois lyömästä jo lyötyä.
Tiedän, miltä tuntuu aina tutustua uusiin ihmisiin. Ei ole helppo avautua lapsuudestaan ja taustoistaan, kun se lapsuus ei ole ollutkaan ihan "normaali".
Ystävät ovat kuitenkin antaneet paljon, ne aidot ihmiset, jotka välittävät. Jokaisesta ei siihenkään ole.
Joo, en minä arvostelee toisten kirjoitustyyliä, kun itsekään en osaa suomeaa kunnolla kirjoittaa.
Mä kommentoin sen arvostelijän viestiä.
Minusta on typerä ruvetta aina jostain pikkuasiasta kiinni ja loukata toista.
Jos lapsi on tulossa niin se on tulossa ja jos joku haluaa jotain rakentavaa tai fiksua kirjoitta niin olisi muistettava että vauvva jo tekee tuloja . Tai jos ei ole mitään fiksua sanotava niin ei pitäisi vastata ollenkaan.
Ei kuulostanut hyvältä se, että mollataan vielä :"kävisit nyt koulua, toivottavasti lapsesi oppii kirjoitamaan..."
20v on senverran nuori, että heitä pitäisi tukea ja auttaa tai kannustaa. Toiselle pahan mielen tekeminen ei tee hyvää kenellekään.
mitään muuta tuosta pitkästä sydäntäsärkevästä tarinasta irti saanut kuin KIRJOITUSVIRHEET?
Sitäpaitsi mun mielestä se oli kirjoitettujollain murteella, et vähän vaikea sanoa, kuinka monta kirjotusvirhettä siinä varsinaisesti on.
Kyllä, kaiken tuon mylläkän keskellä kävin myös koulua sekä opiskelin myös ammatin itselleni. Arvosanani äidinkielessä ovat olleet aina vähintäänkin hyviä.
En vain typeryydessäni ajatellut, että puhekielelläni nopeasti kirjoitettu tarinani saisi sinut huomioimaan tarinastani vain kirjoitustyylini, sekä mahdolliset virheet. Jos tämä nyt kirjoittamani teksti kelpaa sinulle, niin hyvä. Mutta tarkistapa sitten kuitenkin teksti vielä suurennuslasilla, sillä lauserakenteet eivät tässä tarinassa menneet oikein. Pistä punakynä sauhuamaan=) Tuo perässä oleva merkki on muuten hymiö, ei näppäilyvirhe.
Aion myös jatkossakin opiskella, minulla on tämän hetkiseen tutkintooni vielä muutamia opintoviikkoja kesken. Olen myös opiskellut äidinkieltä avoimessa yliopistossa, ihan vain siksi, että saisin puhtaasti kirjoitettua tekstiä graduuni jonain päivänä. Tiedät varmasti mistä gradu-sana on puhekieleksi käännetty, vai pitääkö selventää?
Kiitos Teille, jotka ymmärsitte, etten halua kaikkea lapsuudestani muistella, jonka vuoksi halusin tarinani kirjoittaa tavalla, joka oli minulle nopein sekä kivuttomin tapa.
Onneksi ihmiset, joihin olen viime aikoina törmännyt eivät ole olleet yhtä pikkusieluisia kuin sinä yleistyksinesi. Minullakin on yleistys sinunlaisistasi, tuijotat verhonraosta kateellisena naapuriasi, vaihdat vuodenaikojen mukaan verhosi, jotta kulissisi pysyisivät pystyssä. Tosiasiassa juot itsesi lauantaisin humalaan saunan jälkeen, tosin jalallisesta lasista, jos joku sattuu näkemään. Humalassa ärsytät miestäsi niin, että rauhallisesta ja mukavasta miehestäsi tulee vaimonhakkaaja, joka ei ymmärrä itsekään tekoaan. Hämmentyy, ja eksyy työssä työkaverinsa petiin. Hammasta kiristäen vaihdat kevätverhoihin sopivat pöytäliinat, hymyilet poikasi rippijuhlissa poskipäitä repien ja vain odotat milloin saisit olla ihan vain oma itsesi. Sinusta siihen ei vain koskaan ole, täydellisyyden tavoittelija, joka tuhoaa oman ja läheistensä elämän kieroutuneella salailullaan..
ja nyt illalla uudelleen. Itkettää puolestasi, kun miettii mitä kaikkea olet joutunut lapsena kokemaan. Älä vaan katkeroidu ihmisenä, vaan iloitse siitä, että olet selviytynyt tuosta kaikesta "normaaliin" elämään. Inhoan tätä normaalin ja epänormaalin rajanvetoa, mutta tarkoitan siis näitä yhteiskunnan kriteerejä... työssäkäynti jne... Toivottavasti saat jossain vaiheessa elämääsi rauhan sielullesi. Sinulla on nyt kuitenkin niin paljon hyvää elämässäsi, että yritä vaan jotenkin päästä menneisyyden peikoista yli ja katsoa tulevaisuuteen positiivisesti. Kaikkea hyvää sinulle elämääsi! Samoin toivotan kaikkea hyvää tuon seuraavan viestin kirjoittajalle, jonka omanlaisensa selviytymistarina sai mielestäni hieman väärän valon jo pelkästään murteen takia. Te kaksi olette eläviä esimerkkejä siitä, että myös todella rankoista oloista lähtöisin olevat voivat selviytyä, eikä huostaanottokierre jatku sukupolvesta toiseen, kuten tällä palstalla joku toistuvasti julistaa.
kun näitä viestejä luen mutta eri syystä. Mikähän on muuten murteen nimi, kas kun kukaaan viisas ei sitä jo ole keksinyt? Niin, vaikea keksiä kun sellaista ei ole olemassakaan, teini-ikäisen epäkypsästä kirjoitustyylistä on kyse, ei todellakaan murteesta!
oli kommentoida, että kirjoitustyyli on puhekieltä. Äidinkielen opettajatkin ovat kertoneet puhekielen tyylin yleistyvän kirjoittamisessa, ja kieliasu on viime vuosina muuttunutkin ja tulee kuulemma yhä edelleen muuttumaan ja tämä on kuulemma ihan hyväksyttävääkin. Seuraavaksi voisit mennä irvistelemään Kielitoimistoon! Eiköhän tämän nuoren ihmisen tarinassa ollut joku muu tarkoitus kuin kieliopillisesti virheetön teksti? Sinua taitaa ärsyttää kun joku on tuollaisesta helvetistä, mikä hänen lapsuutensa on ollut, selvinnyt aikuisuuteen/sen kynnykselle siten, että näkee tulevaisuudessaan valoa.
Ihan samaa mistä tässä on kyse, murteesta tai virheellisestä tekstistä, koeta nyt rauhoittua ja anna asian olla.
Tyttö kertoi vaan oman elämäntarinan, sitä tässä halutiin kuulla. Kuka ei kirjoitellut tänne siksi että Sinä voisit heitä loukata ja esittä olevansa parempi muita .
Ole kiltti ja anna nyt olla...
Kaikkina niinä vuosina, joina *Viiu*a riepoteltiin lastensuojelun piirissä meidän suomalaisvirkamiehet ovat hehkuttaneet YK:ssa ja maailmalla Suomen huippulaatuista lastensuojelua. Jopa niin hienoksi Suomi sitä väitti, että YK:n huolestuneisiin kyselyihin vastattiin ylemmyydentuntoisesti, että meidän lastensuojelu on niin kehittynyttä, että sitä ei ulkomailla edes pystytä käsittämään.
Kumpaa uskotte, *Viiu*a vaiko virallista "totuutta". Kun nykypäivän pikkuiset huostalapset pääsevät Viiun ikään saamme kenties kuulla vieläkin karmivampaa tarinaa "laadukkaasta lastensuojelusta" ihan objektin itsensä kertomana.
Viiu, pidä vauvastasi kiinni. Auktoriteettimme ovat sitä mieltä, että huostaanottolaspuus on riski vanhemmuudelle.
koska haluavat nekin lapset bisnekseen.
Vanhempani erosivat ollessani 6-vuotias, syy kuulemma isäni juomisessa, tosin äitikin joi ja vuosien kuluessa aina vain enemmän. Minulla on vuoden nuorempi veli ja viisi vuotta nuorempi sisko. Äidin sisko ja äiti huolehtivat meistä kun äiti ei kyennyt, sitten äiti riiteli heidän kanssaan ja pisti välit poikki.
Meillä oli tukiperhe missä olimme viikonloppuisin ja kesällä jossain maalaisperheessä.
Olessani 12- vuotta meidät vihdoin huostaanotettiin. En olisi halunnut lähteä kotoani, koska olihan se koti ja äiti oli äiti kaikesta huolimatta.
Vastaanottokodissa oli kauheaa, veljeni käpertyi itseensä ja siskoni oli ihan kamala. Hänen päällään istuttiin kun sai raivareita ja hän meni pitkin seiniä.
Sitten meille löydettiin sijaisperhe 100 kilometrin päästä, en halunnut heitä edes tavata.
No, tapaaminen kuitenkin järjestettiin ja minäkin ilmaannuin paikalle, ihan mukavilta ne tuntuivat.
Kävimme tutustumassa siellä oli biologisia lapsia kaksi minua nuorempaa ja kaksi vanhempaa.
Perhe vaikutti kivalta ja sinne sitten siirryttiin tutustumisjakson jälkeen.
Se oli parasta mitä minulle on tapahtunut. Sain ihanan perheen, välittävät vanhemmat, uudet sisarukset ja ihanan kodin.
Menihän siinä sopeutumisessa, mutta kerrankin ei tarvinnut huolehtia sisaruksista, pystyi tuomaan kavereita, ei tarvinnut pelätä missä kunnossa koti tai äiti oli.
Nyt olen jo 24, asun omassa kodissa kultani kanssa. Opiskelen vielä ammattiin ja kesällä vietämme häitämme.
Veljeni valmistui ammattiin vuosi sitten ja on töissä, pikkusiskoni kirjoittaa nyt keväällä.
Äitini juo edelleen ja tapaan häntä harvoin. Ei hän ota yhteyttä kun humalassa. Isäni kuoli jokunen vuosi sitten.
Sijaisvanhempiini ja kaikkiin sisaruksiini olen edelleen yhteydessä.
Luin viestejänne, tai oikeammin itkin ja luin. Tällaiset jutut ovat aina niin koskettavia, eikä niihin voi tottua vaikka olisi kuinka rankka tausta.
Minun "laitoskierteeni" alkoi alle yksi vuotiaana. Jo ennen ensimmäisiä synttäreitäni äitini laittoi minut ja veljeni ainakin kolmesti vastaanottokotiin ja yritti saada useamminkin laitettua. Olin hänen mukanaan huumeiden haku matkoilla ym. "sienireissuilla". Välillä asuin mummolla ja välillä kotona. Yhtenäisin äidillä asumis jakso on n. 4-vuotiaasta 7-vuotiaaksi. Sinä aikana meillä käytettiin hyvin paljon alkoholia huumeita ym. Kiviä lensi ikkunasta sänkyni yläpuolelta, isäpuoleni yritti tappaa itsensä ensin vetämällä itseltään yöllä ranteet auki, jolloin jouduin yöllä juoksemaan mummolle ja toisen kerran hyppäämällä kalliolta (surkea yritys). Äitini meinasi tappaa toisen siskoistani, joka onneksi pääsi sängyn alle karkuun. Äiti havahtui vasta nähdessään minut jäykistyneenä pitelemässä kiinni keittiön pöydästä. Pienenä äidin luona vietetyistä jouluista ym. en muista mitään, ei muista toinen veljenikään. Toki hyviäkin hetkiä on ollut, mutta huonoja on jäänyt enemmän mieleen. Ensimmäisellä luokalla ollessa vaihdoin koulua kolme kertaa. Viimeisin vaihto oli lastenkotiin mennessä. Lastenkodissa oli ihan hyvä olla. Toki kaipasin ja ikävöin äitiäni, mutta olihan minulla veli ja kaksi siskoa mukana siellä. Kävimme veljeni kanssa lomilla tädin luona. Eräänä kertana palatessa siskoja ei enää ollut lastenkodissa. Heidän lähtöään oli kyllä valmisteltu. Sijaisvanhemmat olivat käyneet heitä katsomassa jne. mutta olisi siitä asiasta pitänyt puhua myös minun ja veljeni kanssa ja antaa meille mahdollisuus käsitellä asiaa. 8-vuotiaana en voinut sitä yksin tehdä.
Koulussa menestyin huonosti. Minua kiusattiin koulussa heti alusta alkaen. En ikinä kertonut siitä kenellekään, enkä antanut kiusaajien ymmärtää että heidän tekonsa haittasi minua. Yleensä vaan nauroin heille. Iltaisin itkin yksin sängyssäni.
Kun olin 9-vuotias äitini aloitti "uuden elämän" ja muutti toiseen kaupunkiin. Hän halusi meidät mukaansa. Aluksi kaikki meni hyvin. Jonkin ajan kuluttua äiti alkoi taas käyttää päihteitä. Eräänä päivänä isäpuoli oli todella ahdistunut ja sanoi lähtevänsä ulos. Kysyin voinko lähteä mukaan, mutta hän halusi mennä yksin. Muutaman päivän kuluttua poliisit tulivat ovelle. Poliisit pyysi äitiä ovelle ja kuulin heidän sanovan, että isäpuoleni oli löydetty kotoaan hirttäytyneenä.. Olin välillä yksin kotona todella pitkiltä tuntuvia aikoja. Pelkäsin. Välillä olin mukana baareissa.
Jonkin ajan kuluttua äiti pyysi minua ja veljeäni menemään mummolle. Sanoi itse tulevansa perässä. Tiesin ettei tulisi.Asuimme vain vajaan vuoden äidin kanssa. Olimme jonkin aikaa mummolla, mutta sos.työntekijät sanoivat isovanhempien olevan liian vanhoja huolehtimaan meistä. Jouduimme taas lastenkotiin, jossa olimme jo aiemmin. Siellä sekä koulussa minua kiusattiin. Työntekijät olivat aluksi mukavia, mutta tuntuivat välittävän enemmän veljestäni. Murrosiän lähestyessä minulla alkoi olla todella vaikeaa. Olin ahdistunut, sulkeutunut, häiriintynyt ja henkisest jälkeen jäänyt. Kaipasin todella paljon läheisyyttä, mutta en sitä saanut, enkä halunnut tai osannut pyytää. Minua syyteltiin muiden lasten tekemisistä. Minulla sanottiin olevan "oma jengi", vaikka vain kuljin last.kodin poikien mukana. Aloin puremaan ihmisiä. (harrastin tietääkseni ensimmäisen kerran sitä jo ensimmäisellä luokalla ennen huostaanottoa) Purin lastenkotiin tullutta uutta isompaa tyttöä, kun en tiennyt miten olisi pitänyt toimia/ käyttäytyä hänen esittäydyttyään. Purin koulukavereita uimahallissa. Purin veljen kavereita, jotka tuli käymään lastenkodissa jne.. Murisin kaikille, vilkuilin kulmieni alta, nuuhkin, kyyhötin nurkassa mahdollisimman pienessä kasassa ja olin muutenkin kuin jokin eläin. Aloin polttamaan tupakkaa, käyttämään alkoholia ja harrastamaan seksiä jo 12-vuotiaana. Valehtelin paljon. Varastin, vaikka minulla olisi ollut rahaa. Tein sitä mitä osasin ja mistä tiesin jotain. Tunsin itseni usein sairaaksi, mutta kun kerroin siitä minulle sanottiin "ainahan sinä olet kipeä". Ehkä en olisi ollut aina kipeä, jos olisin tuntenut itseni hyväksytyksi, hyväksi ja tärkeäksi. Olin vain työn kohde.
Ehdottomasti paras muistoni lastenkodista on sellainen kun olin saanut todella paljon rahaa äidiltä ja piilottanut ne. Eräs mukava ja ystävällinen työntekijä Eeva etsi huoneestani jotakin ja löysi rahani. Sain kamalan raivokohtauksen, jolloin hän joutui istumaan hetken päälläni. Itkin hänen sylissään pitkään ja tämän jälkeen olisin seurannut häntä vaikka maailman ääriin. Sain sen mitä halusin ja tarvitsin. Läheisyyttä.
Yläasteen ja epäonnistuneen ammattikoulun käynti yrityksen jälkeen sain mennä tädille asumaan. Olin ollut hänen luonaan kesäisin ja lomilla, joten ajattelin sen olevan mukavaa. Tätini laittoi minut maatalousoppilaitokseen. Koulusta piti tulla suoraan kotiin, vaikka opiskeluun kuului asuntolapaikka. Kotona piti joko hoitaa lapsia, tai auttaa navettatöissä. Koulunkäynti ei onnistunut. Kaverit olivat tärkeämpiä ja keskittymiskyky huono. Koulun terveydenhoitaja pyysi huumetestiin, koska tätini epäili minun käyttävän huumeita. En suostunut, koska epäily loukkasi minua. Hän syytteli minua omien last.koti aikaisten säästöjeni tuhlaamisesta, heidän hyväksikäytöstä ja siitä että olin tullut heille vain käyttämään heidän rahansa. Täti halusi minun käyvän psykiatrilla vaikka pitkästä aikaa voin hyvin last.koti aikaan nähden ja olin iloinen. Pidin hänen lapsistaan kuin omista siskoistani. En suostunut tapaamaan psykiatria joten minun piti lähteä. Hänen mielestään "ihannoin äitini elämäntapaa". Kukaan ei siihen mennessä ollut loukannut minua niin kuin tätini, joka ennen oli vaikuttanut välittävän minusta oikeasti ja sitten halusikin heittää pois kuin roskan ja toisaalta kukaan ei ollut ikinä ollut niin hyvä, turvallinen ja luotettava kuin hänen miehensä aina minun heillä ollessani. Menin äidille. Aluksi kaikki oli melkein hyvin. Sitten äiti yritti tappaa itsensä. Melkein heti perään yritti uudelleen. Menin vanhemman veljeni ystävän luokse "turvaan" ettei minua taas olisi viety jonnekin. Hän oli oikein mukava. Liiankin, mutta silloin en sitä ymmärtänyt koska vaikeasta taustastani johtuen en ollut psyykkisesti yhtä kehittynyt kuin muut 17-vuotiaat. Hän oli minua 10 vuotta vanhempi. Hän alkoi käyttää minua hyväkseen ja tulin raskaaksi. Tein abortin. Hän tuntui edelleen turvalliselta ja tulin lähes riippuvaiseksi hänestä. Hän syytti minua pettämisestä, vaikka en edes ymmärtänyt seurustelevani hänen kanssaan. Muut ihmissuhteet eivät enää onnistuneet, en saanut olla tekemisissä kenenkään kanssa, en edes sukulaisteni. Minulla ei ollut ystäviä, eikä kukaan kelvannut sellaiseksi. Hän haukkui ja halvensi kaikkia. Myös minua.
Nyt minulla on hänen kanssaan kolme lasta. Nuorin on vähän yli vuoden. Yritin useasti päästä hänestä eroon, mutta hänellä oli jo niin suuri yliote etten siihen omin voimin pystynyt. Hän uhkaili jo lapsillakin. Olen ollut hänen vuokseen kahdesti turvakodilla, kolmesti naisten suojakodilla ja kahdesti perhetukikeskuksessa. 1.5 vuotta sitten tilanne meni niin pahaksi etten voinut enää taata lapsille turvallsta elämää. Heidät huostaanotettiin. Sain miehelle lähestymiskiellon puoleksi vuodeksi itseäni kohtaan. Turvakodista sain apua hänestä eroon pääsyyn.
Vasta nyt minulla menee ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti hyvin. Asun kahdestaan pienen tyttäreni kanssa ja olen pyytänyt saada isommatkin lapset luokseni. Heidän minun luokseni sijoitusta valmistellaan parhaillaan. Heidän isänsä on yrittänyt agressiivisesti saada heitä istelleen huostaanoton alusa alkaen ja aiheuttanut heille yhden ylimääräisen kodin vaihdon vaikeuttamalla sijaisvanhempien lastenhoitoa. Hän on käynyt lasten kanssa vanhemmuuden arvioinnissa, hakenut mielenterveydestään psykiatrin lausunnot, taistellut oikeudessa, valittanut sos.toimen päätöksistä, ottanut yhteyttä moniin korkeampiarvoisiin tahoihin jne. Hänelle ei ilmeisesti olla missään vaiheessa oltu lapsia antamassa. Onneksi. Hän aikoo valittaa tästäkin päätöksestä ja saattaa hakea muutosta oikeudesta, mutta enää en jaksa pelätä häntä. Lapseni tarvitsevat minua ja tahdon olla täällä heitä varten.
niin oletetaan että lapsella ovat sijoituksessa asiat OK. Huostaanotetun lapsen elinolojen ja valvonnasta vastaavan sossun kommentti
tällä palstalla ........
J...a! melkein 16 000 lasta (enemmän kuin yksi pikkukaupungillinen) ja nuorta on sijoitettuna kuka minnekin
pitkin poikin Suomenmaata.
Kenelläkään viranomaisella ei keskitetysti tietoa,
kuka lapsista missäkin ja missä oloissa.
Sijoituslasten ja -nuorten olojen ja elämisen seuranta viranomaisten taholta ihan täyttä
pee aata.
.............
suomalaista lastensuojelua.
Tässäkin pätee sanonta; "poissa silmistä (tai korvista), poissa mielestä".
Jos ihmisten asenne meitä huostaanotettuja kohtaan on se, mikä täälläkin joidenkin mielipiteistä läpi paistaa, olen TODELLA surullinen, järkyttynyt.
Onko se LAPSEN syy, että hän on huostaanotettu, onko?
Onko hänen syynsä, että hänen elämänsä ja unelmansa on tuhottu, onko?
Onko se lapsen syy, että häntä on lyöty, satutettu, sydän on särjetty?
Jyrkkä mielipiteeni on se, ettei ole huonoja lapsia, on vain huonoja vanhempia/kasvattajia.
KUKAAN ei synny pahaksi, vaikeaksi lapseksi.
Minäkin sen äitinä todella tiedän, lapsesta hyvin pitkälti tulee sitä, millaiseksi ja miten hänet kasvatetaan.
"Kun lapsi saa rakkautta, hän oppii rakastamaan. Kun lapsi saa anteeksi, hän oppii antamaan anteeksi. Kun hänelle hymyillään, hän oppii hymyilemään. Kun häntä lyödään, hän oppii lyömään. Kun tuomitaan, oppii vain tuomitsemaan. etc."
Tunnen suunnatonta vihaa aina kuullessani esim. uutisissa kuinka huostaanottojen määrä on vähentynyt. Olkoon, mutta silti JOKAINEN niistä on turha. Kenelläkään lapsella ei saisi olla niin huonot oltavat, että hänet olisi huostaanotettava. Se satuttaa AINA. Vanhemmat pakkohoitoon tai kuritushuoneelle, niinkuin ennen. Tuntuu äärettömän pahalta, kun tätä tapahtuu niin paljon. Miksi lasta on oikeus satuttaa?
Hylättynä ja yksin, minäkin kuljin kivisen tien oikeaa tietä etsien.
Paras ja ainoa elämänohje, jonka sain, eli se, mitä sos. tantta sanoi, kun viimeksi tapasimme:
Ei sinusta kukaan huolehdi, kuin vain sinä itse.
Niitä sanoja en ymmärtänyt silloin, mutta ne jäivät mieleen. Heikkoina hetkinäni muistan ne yhä tänäkin päivänä. Yksin on selvittävä, mistä tahansa. Kenenkään muun varaan ei voi elämäänsä laskea.
Nuo sanat varmasti ovat saatelleet minut vahvana tähän päivään, vaikka joskus kipua tuntienkin, olen muistanut, että minun on jaksettava pitää itsestäni huolta, kukaan muu sitä ei tee.
Tunnen niin monta, jotka eivät kai sitä tienneet. Moni lastenkoti-aikainen vanha ystävä/tuttu on vankilassa, alkoholisti, narkomaani. Kukaan ei pitänyt heistä huolta, eivätkä he yksin jaksaneet.
Jokainen voisi kohdalleen miettiä, miltä se tuntuisi, kun jonain päivänä, sinulta katoaisi kaikki, perhe, ystävät, koti, rakkaat. Kaikki. Olisit yksin, sinut vietäisiin johonkin laitokseen, jossa et tunne ketään.
Et tiedä, näetkö rakkaitasi enää koskaan. Vastausta siihen et saisi koskaan.
Sitä on sijoitetun lapsen lapsen elämä.
Kuinka sínä selviäisit?
Viedään vieraaseen paikkaan kuin odottamaan, korjaantuuko bio-perheiden elämä koskaan vai eikö. Ja useimmiten se ei koskaan palaa, mutta silti sijaislapsi elää jatkuvasti kuin narulla kävellen. PYSYVÄ turva ja tuki puuttuu. Koskaan hän ei tiedä, milloin sekin loppuu, katoaa pois, niinkuin kaikki muukin.
ONKO se oikein lasta kohtaan, onko?
Ei ole asiaa maailmassa, joka saisi minut jättämään lapsiani, eikä estettä, jota en raivaisi päästäkseni lasteni luo. En ymmärrä, miten jollakin voisi olla ja on?
Minut Rakastamaan opetti elämä, ei kukaan muu.
Elämän arvot opetti elämä, ei kukaan muu.
Ne lukemattomat virheet, jotka tein, ne ihmiset, joita loukkasin,kun en muuta osannut.. Kaduin, kärsin, sain anteeksi, sitä kautta opin, mikä oli oikein, mikä ei.
Lapset, jotka opettivat, mikä on maailman suurin ihmisten välinen rakkaus. Äidin ja lapsen välinen Rakkaus.
todella sydämeen osuvasti. Hienoa, että osaat antaa itsestäsi ulos sen, mitä olet kokenut... eihän tuota pitäisi kenenkään joutua kokemaan. Kuitenkin, pieni katkeruuden poikanen sieltä paistaa bio-vanhempia kohtaan ja yleistys, että kaikki huostaanotettujen lasten vanhemmat olisivat huonoja. "Vanhemmat pakkohoitoon tai kuritushuoneelle, niinkuin ennen. Tuntuu äärettömän pahalta, kun tätä tapahtuu niin paljon. Miksi lasta on oikeus satuttaa?" Ystävä hyvä, sinä olet kokenut kovia, mutta niin on useimmat tämän palstan vanhemmatkin. Emme ole kaikki lapsemme hylännenitä alkoholisteja tai narkomaaneja, puhumattakaan että olisimme hakanneet lapsiamme. Tälle palstalle kirjoittaa useat vanhemmat, joiden lapset ovat otettuina huostaan terveydenhuollon resurssien puutteen takia, kodin ulkopuolisen hyväksikäytön takia siis pedofiilin kynsiin jouduttuaan tai vaikka järjettömän koulukiusaamisen uhrin ominaisuudessa. Myös em. tapauksissa lapset huostataan ja se ei ole oikein. Näiden lasten vanhemmilla on jo takanaan useiden vuosien taistelu eri instanssien kanssa ennenkuin huostapäätökset on tehty. Sitten jatkuu pahimmassa tapauksessa taistelu sijaispaikan kanssa, joka useimmissa em. tapauksissa on paljon huonompi paikka olosuhteiltaan kuin koti. Ei kai tämäkään voi olla oikein? Mitenkähän näille lapsille kävisi, jos vanhemmat vietäisiin vielä lukkojen taakse? Älä tosiaan rakas ystävä yleistä meitä kaikkia vanhempia hirviöiksi.
Nuoresta iästäsi huolimatta olet kokemusmaailmaltasi "vanha", vanhempi kuin ikätoverisi konsanaan tai kenties koskaan.
Toivon sinulle kuitenkin sellaisen rakkauden ja sellaisen kumppanin, ettei sinun koko ikääsi jatkossa tarvitse noudattaa tuon sosiaaliviranomaisen ohjetta "Ei sinusta kukaan huolehdi, kuin vain sinä itse.", toivoisin kovasti, että sinulla olisi rakastettu kumppani, johon voisit luottaa 100 %:sesti, kun kuitenkin sinulla on pitkä elämä edessäsi ja on rankkaa olla yksin vahva. Silloin olisit onnellisempi, mutta voin kertoa sinulle salaisuuden, sellainen onni kohtaa nykyään vain harvoja. Olisit kuitenkin sen ansainnut, jos vaan oikea ja arvoisesi rakastettu kohdallesi osuu, niin antakaa toisillenne mahdollisuus. Sosiaalitantan ohjeella pärjää, mutta ei löydä onnea.
jatkosta että Viiu on rakkaansa ansainnut, lapsensa ja miehensä.
Mutta äidin rakkauteen, siihen puuttuvaan,
voi hakea "korviketta" omista itseään vanhemmista sukulaisista, isoäideistä, tädeistä, jos sellaisia suvussa on olemassa.
Äitiähän ei voi kukaan maailmassa korvata...
mutta samaa huolenpitoa (jota ei ehkäpä enää tarvitse..) ja läheisyyttä "pidetään yhtä"
voi löytää myös sukunsa sisältä,
omista lähisukulaisistaan.
Viiu on valtavan rikas ihminen,
hän on selvinnyt omista lapsuuden ja nuoruuden "mustista pahoista möröistään"
ja kasvanut aikuisuuteen ja omiin kenkiinsä,
viisaaksi ja elämää ymmärtäväksi ihmiseksi.