erilaisuus

hyväksynkö kirjoitti:

Seisoin eteisessä tietämättä mitä tehdä, Kai astui kengät jalassa sisään, välittämättä märistä jäljistä joita jälkeensä jätti. Tämä oli ensimmäinen kerta, eikä minua varsinaisesti oltu kutsuttu, Anneli oli vain todennut että voisin tulla.

Sanat kiersivät korvalta toiselle, en tuntenut oloani tervetulleeksi. Olisin halunnut kysyä Kailta, jäisimmekö kahville. Annelin ääni kuului olohuoneesta tämän puhuessa poikansa kanssa. Olin kateellinen Kain ja tämän äidin suhteesta, vaikken tuota ääneen olisi koskaan myöntänyt.

Kai nauroi jollekin palatessaan eteiseen, mies työnsi minut edellään tuulikaappiin ja takaisin jäiselle pihamaalle. Kahvia ei tarjottu.

Olimme seurustelleet vuoden. Kummallinen vuosi, mietin ja muistelin alkupistettä, puoliväliä ja sitä millaiseksi suhde oli kehittynyt. Eihän mikään suhde ollut täydellinen, mutta tämä oli kyllä lähellä sitä, mihin mielikuvitukseni riitti unelmoidessaan.

Ja sitten olivat vanhemmat, omani ottivat Kain, kuten kenet tahansa, ihmisenä jonka olin vierelleni eron jälkeen valinnut. Hyväksyntä oli aina ollut osa arkeani. En edes tiennyt että muunlaista elämää oli, että oli ihmisiä jotka jakoivat kulkijoita hyviin ja huonoihin.

Kun Kai kertoi menneisyydestään, ei suhteeseen tullut edes säröä. Hyväksyin kaiken, koska elin maailmassa jossa ihmiset ovat tasavertaisia, jossa vain tekoja arvotetaan. Tuolloin en ymmärtänyt miten iso asia noiden pienten sanojen taakse kätkeytyi. Tuskin olisin tehnyt mitään toisin vaikka olisin nähnyt tähän päivään. Minulle esteet eivät ole syy luopua jostain jota haluan, ne ovat haasteita, jotka selvitettyäni koen ansainneeni sen mitä saan.

Tällä kertaa haaste vain oli suurempi kuin voimani. Enkä minä ole heikko.
Istuin tummaan autoon ja käänsin penkinlämmittimen päälle. - Luulin että saisin kahvia.
- Olisitko halunnut kahvia? Kai kysyi käynnistämättä autoa.
- En minä enää halua, totesin ja tunsin itseni typeräksi. Asia olisi pitänyt ohittaa, kuten edellisilläkin kerroilla, mutta kaipasin riitaa.
- Mennään takaisin, mies sanoi ja avasi auton oven.
- Eikä mennä, mennään kotiin.
- Miksi et sanonut sisällä tahtovasi kahvia, Kai jatkoi nielaisten kiltisti riitasyöttini.
- Äitisi ei voi sietää minua.
- Äiti on tullut pitkän matkaa sinua vastaan.
- Pakotettuna, jottei menettäisi sinua, tuijotin sivuikkunasta katuvalojen pilkuttamaa kaupunkia.
- Mennään takaisin sisään. Keitetään kahvia ja puhutaan tämä asia selväksi.
- Minä en tuosta ovesta astu, ennen kuin tiedän että minut on kutsuttu.

Mies käynnisti auton ja peruutti tielle, riita oli käyty vuoden aikana sata kertaa ja joka kerta se korvensi sisukseni mustaksi. Vihasin vieressäni istuvaa miestä, äitinsä tähden. Vihasin sitä voimattomuutta, jonka nainen aiheutti. En voinut tehdä mitään, jotta olisin tullut hyväksytyksi. Olin syntynyt vääränlaiseksi. En edes väärän väriseksi, jos kyse olisi rotuun liittyvästä rasismista, olisin voinut selittää asian itselleni toisen pelkona. Kyse oli paljon syvemmästä kuilusta välillämme ja Kai roikkui välissämme, tietämättä kummalle puolen kuilua pyrkiä.

Mökötin illan, kuten tein aina kun asiaa sivuttiin. Olin voimaton, väsynyt ja kiukkuinen. Tiesin miltä pakolaisista tuntui kun kananmunia satoi niskaan. Mutta heilläkin oli yhteisön tuki, läheistensä tuki. Minulle läheisin ihminen kuului vielä hetki sitten vieraisiin. Hänet kasvatettiin toisenlaiseksi ihmisenä, pohjimmiltaan, enkä epätietoisuudessa tiennyt millä puolen rakkaani seisoi. Minua pelotti.

Vähitellen lepyin kuten käy kun vastus on valtava, eivätkä voimat riitä taistella. Hyväksyin tilanteen, kuuntelin lohduttavat sanat, joilla Kai yritti vaientaa omaatuntoaan. Vihasin itseäni että vahingoitin rakastani peloillani.

Mustassa on pimeää, ja kun sammuttaa pimeässä tulitikun jota tuijotti, tulee sysimustaa. - Ei tästä tule mitään, sanoin ja kuuntelin pimeyden hiljaisuutta. Tiesin ettei Kai vastaisi, mies tiesi totuudet eikä välittänyt vakuuttaa muuta. - En koskaan jaksaisi elää näin, en kaikkia juhlia, vuosia, päiviä, totesin. Suruun sekoittunut viha teki olon viileän rauhalliseksi. Olin leikkinyt saman leikin läpi niin usein että itkin ennen kuin pääsin toiseen kohtaukseen. Siihen jossa ajaisin miehen asunnostani. En halunnut lopettaa suhdetta, mutten nähnyt tietä jota jatkaa.

Kai otti kainaloonsa, puhumatta ja hiljaa. Tiesin että paikkani on siinä, hiljaisuudessa, pimeydessä, ilman ulkomaailmaa, eilistä tai tulevaa. - Oletko varma että äiti on ainut syyllinen, miehen sanat tyhjensivät keuhkoni. Ennen kuin sain vedettyä henkeä repliikkiin, tunsin tyhjentyväni, kuin ilmapallo happivajeessa.

Olinko muka syyllinen tilanteeseen? Minä, uhri, olin antanut Annelille tilaa tehdä ystävyyttä. Vai olinko? Epävarmuus työnsi karvautta kielelle. Tunnistin pelon jonka taakse menin viileyteeni, omat suojamuurini olivat tarkoin ja harkitusti rakennettu. Niiden taakse tuskin kukaan näki mitä olin ihmisenä. Hyväksyinkö sittenkään niin paljon kuin itselleni uskottelin?

Olinko perustanut mielipiteeni Annelista ennen ensitapaamista, sen varaan mitä kuvittelin tämän minusta ajattelevan. Olinko omilla peloillani rakentanut huvipuiston jossa Annelin kanssa kisailimme Kain huomiosta. Olin kerran jo rakentanut elämänhelvetin peloistani, olinko tekemässä taas samaa. Vain näyttämö vaihtui. Koska käsikirjoitus poikkesi tyystin edellisestä, kuvittelin kaiken olevan totta. Ei minun totuuteni, vaan kokototuus. Ajatukset kimpoilivat aivolohkojen välissä rakentaen vuoristorataa tunteenpätkistä.

Nostin käteni Kain rintakehälle, kiersin sormellani lihasten rajoja. - Olisinko niin tyhmä?
- Et tyhmä. Olet niin älykäs että huiputat meidän kaikkien lisäksi itseäsikin.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä