Laskeudun vintin viileitä portaita kuistille, lintujen aamulaulu saa hymyn huulille. Kokeilen alakerran lukittua ovea, äiti ei ole vielä herännyt.
Metsä on suuri, ruskeiden karheiden mäntyjen välissä kiemurteleva polku vie kivelle. Polun reunat kasvavat salaperäistä vihreää pitsiä, vehreyden seassa on pieniä valkeita kukkia. Juoksen lujaa paljain varpain, pelkissä pöksyissä. Maa jalkojen alla on pehmeä ja lämmin. Aamun lämpö kutittaa poskipäitä pörriäisen tavoin.
Harmaa kivi on vuoren kokoinen, luulen että laakea kivi on osa maasta työntyvää peruskalliota. Mietin kuinka kallio jatkuu maan sisään, kokeilen kaivaa kiven vierustaa vanhalla suurella rautalusikalla. Mustanruskea metsäpohja tuoksuu happamalle, ihan toiselle kuin multa äidin kukkapenkissä pihlajan juurella.
Tiheä pajukko kiven takana on kuin seinä. Teräväreunaiset lehdet peittävät takana olevan majan katseilta. Maja on isojen poikien maailma, sinne en uskalla kurkistaa. Pelkkä seinän tutkiminen pelottaa, ihan kuin voisin nähdä jotain, mitä minun ei ole tarkoitettu nähdä.
Kiipeän kivelle ja keitän harakkahuttua, vanhassa kattilassa jossa ei ole kahvoja. Sekoitan lusikalla kuravettä ruohosilppuun. En ole koskaan maistanut pinaattia, mutta katsellessani vehreyttä, luulen tietäväni miltä pinaatti maistuu.
Punaruskea ovi kolahtaa pihapellon tuolla puolen. Seuraan puunrunkojen lomasta kuinka sisko valkeassa pumpulipaidassa juoksee alas portaita, sänkipellon piennarta polulle, liiterin ohi mäntyjen alle hymy kasvoillaan.
Emme puhu sanoilla, metsä on menninkäisten ja keijujen maata, ei siellä voi huutaa, kirkua tai riehua. Joskus säikähdän kun veli karjuu leijonan lailla pajukon takana kavereidensa kanssa. Isot pojat ovat pelottavia ja kiehtovat mieltä, en tiedä koskaan juoksenko karkuun vai katsonko kohti. Tein kummin tahansa, joku noista jättiläisistä nauraa aina. Ei ilkeästi, ei hyväntahtoisestikaan, vaan hersyvästi, kuin olisin hassu apina, sirkuksesta karannut takkutukka.
Tänään saamme leikkiä kaksin sillä isoveli nukkuu pitkään.
Metsä on suuri, ruskeiden karheiden mäntyjen välissä kiemurteleva polku vie kivelle. Polun reunat kasvavat salaperäistä vihreää pitsiä, vehreyden seassa on pieniä valkeita kukkia. Juoksen lujaa paljain varpain, pelkissä pöksyissä. Maa jalkojen alla on pehmeä ja lämmin. Aamun lämpö kutittaa poskipäitä pörriäisen tavoin.
Harmaa kivi on vuoren kokoinen, luulen että laakea kivi on osa maasta työntyvää peruskalliota. Mietin kuinka kallio jatkuu maan sisään, kokeilen kaivaa kiven vierustaa vanhalla suurella rautalusikalla. Mustanruskea metsäpohja tuoksuu happamalle, ihan toiselle kuin multa äidin kukkapenkissä pihlajan juurella.
Tiheä pajukko kiven takana on kuin seinä. Teräväreunaiset lehdet peittävät takana olevan majan katseilta. Maja on isojen poikien maailma, sinne en uskalla kurkistaa. Pelkkä seinän tutkiminen pelottaa, ihan kuin voisin nähdä jotain, mitä minun ei ole tarkoitettu nähdä.
Kiipeän kivelle ja keitän harakkahuttua, vanhassa kattilassa jossa ei ole kahvoja. Sekoitan lusikalla kuravettä ruohosilppuun. En ole koskaan maistanut pinaattia, mutta katsellessani vehreyttä, luulen tietäväni miltä pinaatti maistuu.
Punaruskea ovi kolahtaa pihapellon tuolla puolen. Seuraan puunrunkojen lomasta kuinka sisko valkeassa pumpulipaidassa juoksee alas portaita, sänkipellon piennarta polulle, liiterin ohi mäntyjen alle hymy kasvoillaan.
Emme puhu sanoilla, metsä on menninkäisten ja keijujen maata, ei siellä voi huutaa, kirkua tai riehua. Joskus säikähdän kun veli karjuu leijonan lailla pajukon takana kavereidensa kanssa. Isot pojat ovat pelottavia ja kiehtovat mieltä, en tiedä koskaan juoksenko karkuun vai katsonko kohti. Tein kummin tahansa, joku noista jättiläisistä nauraa aina. Ei ilkeästi, ei hyväntahtoisestikaan, vaan hersyvästi, kuin olisin hassu apina, sirkuksesta karannut takkutukka.
Tänään saamme leikkiä kaksin sillä isoveli nukkuu pitkään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
on erittäin vaikea aikuisen tulkita. Tarkoitan siis tällä tulkitsemisella kirjoittamista, ilmaisua. Väkisinkin se oma aikuisuus tunkee väliin. Mainitsin jo toisaalla tasoerosta. Tässäkin olin aistivinani sitä.
Pilkutus häiritsi.
"Tein kummin tahansa, joku noista jättiläisistä nauraa aina. Ei ilkeästi, ei hyväntahtoisestikaan, vaan hersyvästi, kuin olisin hassu apina, sirkuksesta karannut takkutukka. "
Tämä oli hieno kohta. Olisi vaan saanut loppua tuohon hersyvästi-sanaan ja olisin jättänyt pilkut pois. Mutta samaan hengenvetoon tunnustan, että nykyisistä pilkku-säännöistä en tiedä pilkkuakaan. Tunteella arvostelen, tekniikka on itselläni vielä hakusessa.
Jotain tässä tarinassa oli, koska luin sen kokonaan.