(kössille 5. 1. 2008)
Ovi takanani läimähtää kiinni
Istahdan keittiön jakkaralle
katselen talvista maisemaa, avaan ikkunan
hengitykseni tasaantuu
ja verhot liikahtelevat kevyesti
Jokaisessa astiassa on kaksi puolta, rakkaani,
eivät sinun sanasi minua rikkoneet,
haavat olivat jo olemassa, syvemmällä
syvällä minun sisälläni
Kuinka puhuisin menneistä vuosista,
pettymyksistä ennen sinua?
Asioista joita en itsekään tavoita, säröistä
joihin vuosien saatossa
on pesiytynyt bakteereiden
paljous
Kaipaan sinun rakkauttasi, ymmärrätkö!
Siksi sinulle huudan
ja joskus sähähdän ja kosketuksestasi vetäydyn
kuin olisit kipeästi iskenyt kasvoilleni
Mitä enemmän kaipaan sinua ja kosketustasi,
sen epäluuloisemmin sinuun suhtaudun
ja luuletko että tämä on
helppoa?
Tahtoisin sinun näkevän sisälleni,
astian sisäpuolelle,
tuhansiin asioihin jotka ovat liian kipeitä
kohdattaviksi
Mutta sinä katselet ulkokuortani!
Kaikkea mitä pienet sanasi saivat aikaan!
Taivas sentään!
Ota minut syliin
ja anna tyrkätä kiukkuisesti pois,
ota uudelleen ja anna puhkua
päällesi kiivasta vihaa, kunnes turhautumiseni asettuu
ja hiljainen yö ympäröi meitä
On niin paljon asioita, rakkaani,
joista emme osaa puhua
Niin monia syviä säröjä
joihin pesiytynyttä likaa emme osaa
puhdistaa
Se ei käy käden käänteessä, sujuvasti
ja taitavin sanoin
Ymmärräthän ettei hienoa posliinia
laiteta konepesuun,
eikä naiselle sanota suoraan
mikä hänessä on vialla
Kunpa rakkaus korjaisi syvät säröt, sydämeni haavat!
Niin, sinunkin sydämesi haavat, rakkaani...
Kunpa turhautumiseni antaisi myöten
edes sen verran
että voisin vapaasti hengittäen
sanoa:
Anna anteeksi
Kunpa mykkyrälle menneiden lankojen solmukohtiin
saataisiin pehmittävä öljy
Tiedän
Vaikka olisit kuinka kärsivällinen ja rakastava,
ei se sittenkään tapahdu, ei,
ellen suostu kohtaamaan itseäni ja kipujani
Jos emme suostu puhumiseen
Katsomaan asioita
Kertomaan, vähä vähältä
Kuuntelemaan
Mutta ehkä rakkaus opettaa meitä,
jos vain uskallamme
Sydän pamppaillen, niin, ehkä jos rakkaus opettaa meitä
pääsemme ulkopuolelta sinne
missä on kipeintä
Kauneinta
Kun mykkyrälle menneiden lankojen solmukohtiin
saadaan pehmittävä öljy
ja vyyhti lähtee purkautumaan
paljastaen kaksi kaipaavaa sielua
Ei mitään sen merkillisempää, rakkaani, lempeässä yössä
Silloin emme takerru sanoihin, jotka ovat välttämättömiä välineitä
löytääksemme tien syvemmälle, sinne, minne uskalletaan
vain sydänten lempeässä yössä
Huokaus
Sieluni vapisee ja tahtoisin vain huutaa,
takoa nyrkilläni pöytää
Rakkaus
Auta sieluani peseytymään virtaavassa vedessä
ja auta minua ottamaan ne askeleet
jotka minun kuuluu ottaa
Suljen keittiön ikkunan, käännyn ympäri...
Jospa nyt uskaltaisin avata oven
odottamatta että koputat?
Päätän lähestyä
mutta pelkään että hallitsemattomat tunteet
taaskin ryöpsähtävät
ja seurauksena on uusi kipeä riita
- - -
Lindalle vielä:
Ajankulumista havainnoillistaakseni lähetin runot
18:59, 19:00, 19:01.
:)
Ovi takanani läimähtää kiinni
Istahdan keittiön jakkaralle
katselen talvista maisemaa, avaan ikkunan
hengitykseni tasaantuu
ja verhot liikahtelevat kevyesti
Jokaisessa astiassa on kaksi puolta, rakkaani,
eivät sinun sanasi minua rikkoneet,
haavat olivat jo olemassa, syvemmällä
syvällä minun sisälläni
Kuinka puhuisin menneistä vuosista,
pettymyksistä ennen sinua?
Asioista joita en itsekään tavoita, säröistä
joihin vuosien saatossa
on pesiytynyt bakteereiden
paljous
Kaipaan sinun rakkauttasi, ymmärrätkö!
Siksi sinulle huudan
ja joskus sähähdän ja kosketuksestasi vetäydyn
kuin olisit kipeästi iskenyt kasvoilleni
Mitä enemmän kaipaan sinua ja kosketustasi,
sen epäluuloisemmin sinuun suhtaudun
ja luuletko että tämä on
helppoa?
Tahtoisin sinun näkevän sisälleni,
astian sisäpuolelle,
tuhansiin asioihin jotka ovat liian kipeitä
kohdattaviksi
Mutta sinä katselet ulkokuortani!
Kaikkea mitä pienet sanasi saivat aikaan!
Taivas sentään!
Ota minut syliin
ja anna tyrkätä kiukkuisesti pois,
ota uudelleen ja anna puhkua
päällesi kiivasta vihaa, kunnes turhautumiseni asettuu
ja hiljainen yö ympäröi meitä
On niin paljon asioita, rakkaani,
joista emme osaa puhua
Niin monia syviä säröjä
joihin pesiytynyttä likaa emme osaa
puhdistaa
Se ei käy käden käänteessä, sujuvasti
ja taitavin sanoin
Ymmärräthän ettei hienoa posliinia
laiteta konepesuun,
eikä naiselle sanota suoraan
mikä hänessä on vialla
Kunpa rakkaus korjaisi syvät säröt, sydämeni haavat!
Niin, sinunkin sydämesi haavat, rakkaani...
Kunpa turhautumiseni antaisi myöten
edes sen verran
että voisin vapaasti hengittäen
sanoa:
Anna anteeksi
Kunpa mykkyrälle menneiden lankojen solmukohtiin
saataisiin pehmittävä öljy
Tiedän
Vaikka olisit kuinka kärsivällinen ja rakastava,
ei se sittenkään tapahdu, ei,
ellen suostu kohtaamaan itseäni ja kipujani
Jos emme suostu puhumiseen
Katsomaan asioita
Kertomaan, vähä vähältä
Kuuntelemaan
Mutta ehkä rakkaus opettaa meitä,
jos vain uskallamme
Sydän pamppaillen, niin, ehkä jos rakkaus opettaa meitä
pääsemme ulkopuolelta sinne
missä on kipeintä
Kauneinta
Kun mykkyrälle menneiden lankojen solmukohtiin
saadaan pehmittävä öljy
ja vyyhti lähtee purkautumaan
paljastaen kaksi kaipaavaa sielua
Ei mitään sen merkillisempää, rakkaani, lempeässä yössä
Silloin emme takerru sanoihin, jotka ovat välttämättömiä välineitä
löytääksemme tien syvemmälle, sinne, minne uskalletaan
vain sydänten lempeässä yössä
Huokaus
Sieluni vapisee ja tahtoisin vain huutaa,
takoa nyrkilläni pöytää
Rakkaus
Auta sieluani peseytymään virtaavassa vedessä
ja auta minua ottamaan ne askeleet
jotka minun kuuluu ottaa
Suljen keittiön ikkunan, käännyn ympäri...
Jospa nyt uskaltaisin avata oven
odottamatta että koputat?
Päätän lähestyä
mutta pelkään että hallitsemattomat tunteet
taaskin ryöpsähtävät
ja seurauksena on uusi kipeä riita
- - -
Lindalle vielä:
Ajankulumista havainnoillistaakseni lähetin runot
18:59, 19:00, 19:01.
:)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Rakkaus on kuin perhosen siipi
kun se osuu tiilitalon seinään
on raukka siivetön.
*
Rakkaus on kuin haavoittunut
vain Todellinen Rakkaus
voi sen parantaa.
*
Rakkaus on kuin ilman kenkiä
varpaat verillä juosten
aamuaurinkoa kohti.
*
Rakkaus on kuin posliinia.
Niin kauniisti käsi
joka aidosti rakastaa
maalaa sen myös
sisältäpäin.
*
HYVÄÄ YÖTÄ RAKKAUS.
Niin kauniisti käsi
joka aidosti rakastaa
maalaa sen myös
sisältäpäin.
Ihmisen rakkaudella usein vaan on ikävä kyllä sellainen taipumus, että jos ei saa maalata toisen sisintä just sellaiseksi kuin haluaisi sen olevan, alkaa kitinä: "Miks sä et ota vastaan mun aitoa rakkautta" tai "Miks sä et enää haluu mua". Sellainen rakkaus muistuttaa, mielestäni, enemmän manipulointia kuin oikeaa
rakastamista...
Paljon on manipuloivaa rakkautta, joka etsii vain omaansa ja silloin se ei minunkaan mielestä ole
oikeaa rakastamista, vaan enemmänkin rakkaudettomuutta ja sen rinnalla kulkee aina käsi kädessä välinpitämättömyys - toisen persoonan kunnioittamisesta ja vapaudesta. Eli se on sitovaa
läheisriippuvuutta, joka ei kestä vaan tuhoaa
lopulta molemmat osapuolet :(
Mutta..
Onneksi on myös välittävää aitoa rakastamista
joka hyväksyy toisen myös vikoineen, ja antaa
vapauden tilan olla ihan oma itsensä, eli ei etsi
omaansa vaan, toisen parasta. Se on totta
ja täysin mahdollista, näin haluan uskoa ja uskon.
Niin kauniisti käsi
joka aidosti rakastaa,
on tulessa poltettu
riisinohut posliini,
uutta jaloa käyttöä
varten valmistettu.
Virtaava vesi
ääriään myöten täynnä,
huulille joka
täyteläisesti siitä
hellästi juo.
*